Oravatyttö skeittaa

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Unna tekee yhtäkkiä skeittitempun, jota kukaan ei ole koskaan tehnyt. Eivät edes ammattiskeittaajat. Temppu onnistuu, koska Unna on puoliksi orava.

Annukka Salama on luonut esikoisteokseensa omintakeisen fantasiaa ja arkitodellisuutta yhdistelevän maailman, jollaista suomalaisessa kirjallisuudessa harvoin nähdään. Faunoidit eli ihmiset, jotka saavat yli puolet voimistaan ja luonteenpiirteistään voimaeläimeltä, ovat oivaltava keksintö.

Unna luulee olevansa ainoa laatuaan. Hän ei ole kuullutkaan faunoideista, vaan kuvitellut vain olevansa yksinäinen ja ulkopuolinen. Kun Unna tapaa ihanan Rufuksen, poika ja tämän ystäväpiiri selvittävät hänelle, mistä on kyse. Samalla selviää Unnan taustaan liittyvä salaisuus, jonka käsittely jää kirjassa yllättävän pintapuoliseksi.

Unna ja Rufus alkavat viihtyä koko ajan paremmin yhdessä. Syntyy kaunis romanssi – mutta samaan aikaan metsästäjät saalistavat faunoideja kaupunkien voimalaitoksiin energianlähteiksi.

Kenelle suosittelen kirjaa: True Blood –faneille, skeittareille tai sellaisiksi aikoville, niille jotka luulevat olevansa yksinäisiä mutta eivät olekaan.

Käärmeenlumooja voitti viime vuoden lopulla kirjabloggareiden Kuopus-kilpailun. Sarjan toinen osa, Piraijakuiskaaja, ilmestyy tänä keväänä. Toivotaan sarjalle pitkää ikää ja paljon kuumottavia juonenkäänteitä.

Anna

Hae Käärmeenlumooja kirjastosta.

Pyörävarkaasta maailmantähdeksi

David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimović

  Ruotsalaisen jalkapalloilijan Zlatan Ibrahimovicin omaelämäkerta Minä Zlatan Ibrahimovic on keikkunut kirjastojen varausjonojen kärjessä jo pitkään. Zlatan on kirjoittanut kirjan yhdessä David Lagercrantzin kanssa. Kirjan tyyli on autenttinen, kuin Zlatan puhuisi suoraan lukijalleen.

Zlatan kertoo peliurastaan Ajaxissa, Barcelonassa ja Italiassa. Ja tietenkin Malmössä, joka pysyy aina tärkeimpänä. Kirja tarjoaa suorasukaisen näkymän myös jalkapallomaailman kulissien taakse. Seuraan jalkapalloa vain arvokisojen aikaan, mutta siitä huolimatta pääsin heti mukaan vauhtiin. Tarina koukuttaa ensi sivuista alkaen.

Kirja kertoo paitsi urheilutähdestä, myös yhteiskuntaluokista. Se, että Malmön lähiössä asuva maahanmuuttajavanhempien poika käy kaupungin keskustassa ensimmäistä kertaa neljätoistavuotiaana, on häkellyttävää joka tapauksessa, olipa kyseessä kuka tahansa. Zlatanin lapsuutta ovat lapsiaan puukauhalla lyövä äiti, tyhjä jääkaappi, pikkurikokset ja kaupungin jakautuminen paremman ja huonomman väen asuinalueisiin. Hän itse sanoo, että ilman jalkapalloa hänestä olisi todennäköisesti tullut rikollinen.

Menestys muuttaa elämää ja tuo eteen uusia tilanteita, mutta oma tausta ei unohdu. Kun Zlatan pääsee aikuisena ensimmäistä kertaa Alpeille laskettelemaan, kokemus on mielenkiintoinen: ”Perhereissu Alpeille isän ja äidin kanssa tuntui lapsuudessani yhtä realistiselta kuin matka kuuhun. St. Moritz oli paremman väen paikka. Aamiaiseksi juotiin sampanjaa. Minä istuin kalsareissa ja halusin muroja.” Vaikka sosiaalinen nousu on onnistunut, maailmankuulu jalkapallotähti kokee yhä sivullisuutta taustansa vuoksi. Sitä samaa sivullisuutta Zlatan kohtasi nuorena, kun hienostokaupunginosien lasten vanhemmat keräsivät adressia saadakseen hänet juniorijoukkueesta pois.

Kirja ei kuitenkaan surkuttele. Zlatan muistelee lähtökohtiaan lämmöllä ja itseironisesti.

Ainoa häiritsevä piirre kirjassa on huolimaton kieliasu. Kannessa alaotsikko ”minun tarinani” on oikein, mutta sivujen alareunoissa se on lipsahtanut sydäntäraastavaan ”minun historia” -muotoon. Eikö urheilijaelämäkertojen kieltä huolla kukaan? Luulisi olevan esimerkiksi tiedossa, että kansallisuussanoja ei suomen kielessä kirjoiteta isolla. Miika Nousiaisen suomennos on enimmäkseen sujuva, ja osaavana kielenkäyttäjänä hän tuskin on kielivirheistä vastuussa.

Tosin ärsyttää aivan tavattomasti, miten Nousiainen suomentaa Zlatanin kuuluisan Rosengård-lausahduksen: ”Miehen voi viedä pois Rosengårdista, mutta Rosengårdia ei voi viedä pois miehestä”. Ei noin sanota. Ei tuo ole suomea. Oikeammin olisi ”Mies voi lähteä Rosengårdista, mutta Rosengård ei lähde miehestä”. Se on suomea. Ja Zlatan osoittaa, että se on totta.

Anna

Hae Minä Zlatan Ibrahimovic kirjastosta

Sisarukset pitävät yhtä

Katriina Ranne: Minä, sisareni 

Sisarukset nimeltä Tuuli, Sade, Meri ja Usva ovat Katriina Ranteen Minä, sisareni -romaanin (Nemo, 2010) päähenkilöt. Sisarukset kasvavat länsisuomalaisessa pikkukaupungissa, lentävät aikuistuttuaan Helsinkiin ja Lontooseen ja Tansaniaan. Etsivät ja löytävät miehiä, naisenkin. Opiskelevat. Surevat ja nauravat. Vievät mummin vanhainkotiin, koska tämä on unohtanut, miten nopeasti jäätelö sulaa.


Minä, sisareni on Katriina Ranteen (s. 1981) esikoisromaani. Kirjan kieli on kaunista ja esimerkiksi alun luomiskertomus sisarusten synnystä mieleenpainuvaa luettavaa. Mieleen jäävät myös kuolemattomat viisaudet kuten “Ehkä siskous on sitä, että malttaa pitää suunsa kiinni jos toinen on surullinen”. Tai se, että froteepyyhe on kuin siskot: jotain, jonka kanssa on elänyt syntymästään saakka ja jonka tärkeyttä ei aina tiedosta, mutta joka on silti läheisintä mitä voi olla. Jokainen, jolla on joskus ollut froteepyyhe ja sisko, varmasti tunnistaa kokemuksen.

Sisarukset ovat kertojina vuorotellen ja jokaisen kertojanääni on samanlainen. Jokainen on oma erilainen persoonansa, mutta jos lukuja ei olisi nimikoitu kertojan mukaan, ei tietäisi millään, kuka milloinkin puhuu. Sisarussuhteiden hieno kuvaus kuitenkin voittaa kerronnan puutteet. Vaikeinakin aikoina, maapallon toiselta puoleltakin, sisarukset pitävät yhtä.

Sisarusparven kuvaus on myös Essi Tammimaan kirja Paljain käsin (Gummerus, 2011). Siinä sisarukset turvautuvat toisiinsa sittenkin kun mitään muuta ei enää ole. Omalaatuiset veljekset seikkailevat Patrick DeWittin koomisessa westernissä Sistersin veljekset (Siltala, 2012).

Katso myös:
Pia Kaulio: Sisaruus: rakkautta, vihaa, kateutta (Minerva, 2006)
Jan Parker: Sisarussuhteet: kilpailua ja rakkautta (Otava, 2004)

Anna

Hae Ranne kirjastosta.

Virtuaalirakkautta sattumalta

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Emmin ja Leon tarina alkaa väärään osoitteeseen lähetetystä sähköpostista. He rakastuvat toisiinsa tapaamatta kertaakaan, rakastuvat toistensa sanoihin ja viestien luomiin kuvitelmiin. Emmi on naimisissa, Leo ei. Välillä kirjeenvaihto katkeaa, mutta he löytävät toisensa uudelleen ja päättävät lopulta tavata. Vastaavatko viestien synnyttämät kuvitelmat todellisuutta?

Vanhan uskomuksen mukaan joka seitsemäs aalto on muita voimakkaampi. Ensimmäiset kuusi aaltoa ovat ennakoitavia ja yllätyksettömiä, mutta seitsemäs on arvaamaton. Joskus se riistäytyy valloilleen, pyyhkäisee kaiken yli ja muuttaa kaiken uudeksi. Emmi ja Leo koettavat pyristellä irti suhteestaan. Kumpikin elää omaa elämäänsä tahoillaan, mutta kun seitsemäs aalto tulee, se uhkaa viedä virtuaalirakastavaiset mukanaan.

Kirja koostuu sähköpostiviesteistä, joita Emmi ja Leo lähettävät toisilleen. Kiehtova kerrontaratkaisu jättää paljon arvailun varaan, koska lukijalle näkyy vain se, mitä Emmi ja Leo sähköposteissaan kertovat. Kaiken muun saa kuvitella itse.

Itävaltalaisen Daniel Glattauerin (s. 1960) kirjoittama Joka seitsemäs aalto on jatkoa kirjalle Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011). Joka seitsemäs aalto on Glattauerin yhdeksäs romaani. Suomennettu häneltä on vain nämä kaksi. Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, aloittaen Kun pohjoistuuli puhaltaa –teoksesta.

Emmin ja Leon tarina on ainutlaatuinen. Samanlaista kirjaa ei ole, mutta perinteisempää virtuaalirakkautta on esimerkiksi Jane Greenin kirjassa Netti@deitti (Karisto, 2010) ja Anne B. Ragden teoksessa Satunnaista seuraa (Tammi, 2011). Ne ovat kuitenkin kevyempiä kuin Joka seitsemäs aalto, johon rakkausromaaneja yleensä lukematonkin lukija huomasi tempautuvansa mukaan. Tietoa ja vinkkejä nettideittailijalle tarjoaa Minni Niemelän ja Pasi Malmin kirja Nettideitit - uusi onni verkosta? (Tammi, 2011.) Siitä voisi olla apua niille, jotka eivät solmi virtuaalisuhdetta yhtä helposti ja vastaansanomattomasti kuin Emmi ja Leo.

Anna

Hae Kun pohjoistuuli puhaltaa kirjastosta. 
Hae Joka seitsemäs aalto kirjastosta.

Myrskyn jälkeen

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky
Tiitu Takalon sarjakuvateoksella Tuuli ja myrsky on suuri aihe: raiskaus. Teoksen kaveriporukka kokee kriisin, kun yksi heistä joutuu raiskatuksi. Jokaisella on oma, voimakas reaktionsa tapahtumaan: yksi suuttuu, toinen pelästyy, kolmas kokee silmitöntä raivoa ja neljäs on lamaantua syyllisyydentuntoonsa. Takalo tuo eri lähestymistavat esiin kunnon opetussarjakuvan hengessä. Teos ei kuitenkaan ole ainoastaan pamfletti, vaan vahva tarina pysyy pääosassa eikä jää ajoittaisen julistamisen varjoon.

Takalo käsittelee vaikeaa aihetta rakentavasti. Teos jättää ravistelevan olon, mutta ei ole liian raskasta luettavaa. Se tarjoaa selviytymiskeinoja väkivallan uhreille ja esittää tärkeitä kysymyksiä. Lukiessaan huomaa pohtivansa esimerkiksi sitä, miksi raiskauksista kirjoitetaan niin usein passiivissa. Eikö niillä olekaan tekijää? Entä onko mies aina tekijä ja nainen uhri?

Ja mitä tapahtuu silloin, kun tytöt kyllästyvät pelkäämään kävellessään puistossa öisin? Tuuli ja myrsky ei kerro vain väkivallasta, pelosta ja vihasta, vaan ennen kaikkea ystävyydestä, rohkeudesta ja selviytymisestä.

Piirtäjänä Takalo ei väreillä juhli. Hän käyttää harmaan sävyjä, mustaa ja valkoista, eikä muuta tarvitakaan. Hänen piirrosjälkensä on ilmeikästä ja taitava ihmiskuvaus saa hahmot tuntumaan eläväisiltä ja moniulotteisilta.

Tiitu Takalo on vuonna 1976 syntynyt tamperelainen kuvataiteilija ja sarjakuvantekijä. Hän kuvaa teoksissaan erityisesti naiseutta, tyttöyttä sekä aktivistiyhteisöjä ja -elämäntapoja. Hän on julkaissut sarjakuviaan myös omakustanteina. Hänen Hyeena-kustantamonsa on julkaissut myös muiden naissarjakuvantekijöiden töitä. Takalo on ollut kahdesti Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana ja vuonna 2010 hänelle myönnettiin sarjakuvatuotannostaan Vuoden naistutkimusteko -palkinto.

Anna

Hae Tuuli ja myrsky kirjastosta.

Hae kaikki Tiitu Takalot kirjastosta.

Annan oudot jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Rakastetun tyttökirjojen kirjoittajan, L. M. Montgomeryn viimeinen käsikirjoitus jätettiin kustantajalle päivää ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 1942. Teos oli Annan jäähyväiset, joka on kokonaisuudessaan julkaistu ensimmäisen kerran vasta nyt. Asiantuntevat esipuhe ja jälkisanat valaisevat sitä, miksi kirja poikkeaa muista Anna-sarjan kirjoista ja miksi sitä ei julkaistu aiemmin, antamatta kysymykseen kuitenkaan tyhjentävää vastausta.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jonka rakenne on mielenkiintoinen: kehyskertomuksena Anna lukee omia ja Walter-poikansa kirjoittamia runoja ja muut Blythen perheenjäsenet kommentoivat niitä. Runojen kanssa vuorottelevissa novelleissa Annan ja Gilbertin perhe sen sijaan on sivuosassa, muiden Glen St. Maryn kylän asukkaiden kommenttien ja välillä pahansuopienkin huomioiden kohteena.

Novelleissa toistuu orpouden teema, joka on ominainen L. M. Montgomeryn koko tuotannolle. Osansa saavat myös aviorikokset, kuolema ja muut synkät salaisuudet. Keskittyminen sivuhenkilöihin tuntuu kuitenkin oudolta ja Annan omaa ääntä olisi toivonut kuulevansa teoksessa enemmän. Anna-kirjojen fanit saavat silti nauttia Montgomeryn huumorista, kielestä ja Prinssi Edwardin saaren arkielämän ja miljöön kuvauksesta lähes yhtä paljon kuin sarjan aiempia kirjoja lukiessaan.

Anna

Hae Annan jäähyväiset kirjastosta.

Rahtilaivalla maailmalle

Kyllikki Villa (s. 1923) on kääntäjä ja kirjailija, joka on 1960-luvulta alkaen kiertänyt rahtilaivoilla maailman meriä ja tehnyt matkoilla suurimman osan elämäntyöstään. Villan matkakokemukset ovat tallentuneet päiväkirjoihin, joista kaksi on julkaistu.

Vanhan rouvan lokikirja (2004) on 73-vuotiaana tehdyn Etelä-Amerikan-matkan päiväkirja, pohdiskeleva, havainnoiva ja runollis-filosofinen yksinpuhelu. Matkakirja koostuu meren, sään ja laivaelämän havainnoinnista, reittien ja aikataulujen suunnittelusta, itsetutkiskelusta ja menneiden matkojen muistelusta. Välillä Villa poikkeaa satamakaupungeissa ja antautuu kiintoisiin keskusteluihin matkatovereidensa kanssa. Vanhan rouvan lokikirja on tallennettu puhumalla äänikaseteille ja litteroitu myöhemmin kirjan muotoon. ”On se huvittavaa, että kun vanha rouva on matkalla, se käydä raahustaa tuolla varustamassa itselleen konjakkia ja puhevälineitä että voi puhella itsekseen.”

Pakomatkalla-kirjassa (2007) Villa on 68-vuotias. Hänen vaikea elämäntilanteensa tihkuu kirjan rivien väleistä ja laiva kuljettaa matkaajan ensin Lissaboniin. Siellä kaikki on auki. Tavoitteena on päästä Namibiaan tutustumaan isän lapsuusmaisemiin, mutta mitä tapahtuukaan, kun St. Helenan saari keskellä Atlanttia alkaa houkuttaa? Villa on pitänyt tätä matkaa yhtenä elämänsä käännekohdista.

Kirjoja on hätkähdyttävää lukea, koska ne tavoittavat niin hyvin laivamatkailun hitauden ja rauhan. Siinä on mietittävää valmismatkailuun tai fyysisiä äärirajoja koetteleviin extreme-seikkailuihin tottuneille. Matkalla ei ole kuitenkaan aina kivaa, uudet tuulet eivät aina tuoksukaan niin ihmeellisiltä. Laivassa kaukana kotoakin maailma on maailmaa ja koko ajan kaikki on huonosti, eikä melkein huvita. Juuri tässä on Kyllikki Villan kirjojen viehätys.

Samanlainen idea kuin Villan kirjoissa on Niina Within teoksessa Rahtilaivalla Brasiliaan : vuorotteluvapaalla Etelä-Amerikassa (2004). Täytettyään kolmekymmentä With jää vuodeksi vuorotteluvapaalle työstään, pakkaa rinkkansa ja suuntaa yksin rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan. Viiden kuukauden matkallaan hän seikkailee Brasiliassa, Amazonilla, Boliviassa ja Argentiinassa.

Laivalla Atlantin yli seilaa myös Pirkko Lindberg teoksessa SOS Tuvalu : hätähuuto paratiisista (2005). Pääpaino kirjassa ei kuitenkaan ole matkassa, vaan Tuvalun asukkaiden jokapäiväisessä elämässä, joka on uhattuna ilmastonmuutoksen myötä.

Anna

Lisää lukemista:

Ritva Hapuli: Matkalla kotona. Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista. 2008 Marja-Leena Hakkarainen ja Tero Koistinen (toim.): Matkakirja. Artikkeleita kirjallisista matkoista mieleen ja maailmaan. 1998

Sarjakuvaa Burmasta

Sarjakuvataiteilija Guy Delisle asui vuosina 2005-2006 sotilasjuntan hallitsemassa Burmassa Lääkärit ilman rajoja –järjestössä työskentelevän puolisonsa ja pienen poikansa kanssa. Merkintöjä Burmasta (2008) on reportaasisarjakuva tästä ajasta.

Teoksessa Delisle tutustuu burmalaiseen elämänmenoon, tapakulttuuriin ja paikallisiin ihmisiin. Paitsi vieraasta ja vaietusta kulttuurista, Merkintöjä Burmasta kertoo isyydestä ja perhe-elämästä, asioista, jotka ovat loppujen lopuksi melko samanlaisia kaikkialla ympäristöstä riippumatta. Vaikka aihe on vakava, elämästä diktatuurissa voi löytää huumoria – ehkä on pakkokin, muuten ei jaksaisi.

Lähestymistapa teoksessa on päiväkirjamainen eli Delisle itse on tapahtumien keskiössä. Vielä syvemmälle kuitenkin päästäisiin, jos mukana olisi paikallisten kokemuksia. Niitä tosin voi olla diktatuurissa vaikea saada julki.

Delisleltä ilmestyy suomeksi heinäkuussa 2009 Pjongjang. Sekin on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, mutta tällä kertaa Delisle havainnoi arkea ja tekee kantaaottavia huomioita vielä suljetummasta yhteiskunnasta, nimittäin Pohjois-Koreasta.

Aasiassa liikutaan myös Katja Tukiaisen sarjakuvassa Postia Intiasta (2002). Se on sarjakuvamuotoinen päiväkirja yhdeltä Tukiaisen monista Intian matkoista. Intiassa Tukiainen joogaa, opettaa sarjakuvan tekemistä ja tekee samalla pieniä huomioita arjesta ja suuria havaintoja yhteiskunnasta.

Lukemalla Postia Intiasta ei tutustu paikallisiin nähtävyyksiin tai huippujännittäviin elämyksiin, vaan tavalliseen intialaiseen elämään. Siihen kuuluvat meluisat liikenneruuhkat, kuumuus ja vatsataudit, mutta myös ihmisten ystävällisyys ja avoimuus, jotka jättävät lukijallekin hyvän ja lempeän olon. Teoksen lukija saa myös tietää, onko rastatukka merkki jumalalta, ja joutuu pohtimaan, miltä tuntuu nähdä nainen, jolla on narulla korjatut silmälasit, kun itse voi vaihtaa uudet puhtaat piilolinssit joka aamu.

Katja Tukiaisen piirrostyyli on aivan omanlaisensa, naivistinen ja helposti tunnistettava. Postia Intiasta hylkää sarjakuvaan perinteisesti kuuluvat ruudut, mikä lisää teoksen päiväkirja- ja luonnosmaisuutta.

Anna

Hae Merkintöjä Burmasta kirjastosta.
Hae Postia Intiasta kirjastosta.

Muita matkasarjakuvia:
Timo Mäkelä: Rooma (2004)
Maikki Harjanne: Mazzanon taikaa (2001)
Eero Lehtola: Askelia vanhalla mantereella (2006)

Pääkirjaston kesänäyttelyssä lisää esittelyjä matkakirjoista ja -romaaneista.

Sarjakuvaa sitoutumiskammosta

Manu Larcenet: Pieniä voittoja (WSOY)

Ranskalaisen nykysarjakuvan helmiin kuuluva Manu Larcenet (s. 1969) pohdiskelee Pieniä voittoja –sarjakuvassaan elämän perimmäisiä kysymyksiä. Päähenkilö, kolmekymppinen Marco taistelee sitoutumiskammoa ja paniikkihäiriötä vastaan, työskentelee idealistisena ja kunnianhimoisena, mutta ajoittain työhönsä kyllästyvänä valokuvaajana ja tekee tiliä suhteestaan vanhenevaan isäänsä. Larcenet piirtää tätä puhuttelevaa, syvällistä ja lämminhenkistä tarinaa persoonallisella, selkeällä tyylillään. Pieniä voittoja on julkaistu suomeksi kolmen albumin verran, mutta jatkoa seuraa vielä, sillä Ranskassa on edetty jo neljänteen, sarjan päättävään osaan.

Anna

Tarkista teosten saatavuus kirjastossa.

Selailla sanakirjoja huvin vuoksi

Adam Jacot de Boinod: Tingon tarkoitus ja muita merkillisiä sanoja maailmalta (Schildt)

Adam Jacot de Boinod on koonnut kirjaansa Tingon tarkoitus ja muita merkillisiä sanoja maailmalta värikkäitä, mielenkiintoisia ilmaisuja yli 280 maailman kielestä. Ne ovat sanoja, joille ei ole vastinetta muissa kielissä. On hilpeää saada Tingon tarkoitusta lukiessaan tietää, että on olemassa sellaisia sanoja kuin ’kävellä tuulisella säällä huvin vuoksi’ (hollanti), ’nainen, joka vaikuttaa takaa päin katsottuna kauniilta, mutta ei enää edestäpäin nähtynä’ (japani) tai ’pettymys, jota tuntee, kun jokin ei menekään niin huonosti kuin olisi toivonut’ (saksa). Sanat ja sanonnat on ryhmitelty aihepiireittäin. Osansa saavat niin syöminen, työ ja eläimet kuin syntymä, kuolema ja rakkauselämäkin. Sanat ilmaisevat kummallisia ja melkein uskomattomia asioita ja kertovat myös paljon eri kulttuurien erityisluonteesta. Mitä kertoo esimerkiksi inuiteista eli eskimoista se, että heidän kielessään voidaan ilmaista yhdellä sanalla ’käydä usein ulkona katsomassa josko joku olisi jo tulossa’ tai ’olla koskaan vastaamatta’? Tai kääntyykö suomalaisille tuttu ja tärkeä sisu lainkaan muille kielille? Niin, ja tingo! Se tarkoittaa tietenkin eräässä pääsiäissaarelaisessa kielessä ’lainata ystävän talosta tavaroita yksi kerrallaan, kunnes mitään ei ole enää jäljellä’. Tingon tarkoitus ja muita merkillisiä sanoja maailmalta on kielellisen moninaisuuden puolustuspuhe, joka kehottaa iloitsemaan ja yllättymään sekä tuttujen että vieraiden kielten häkellyttävästä ilmaisuvoimasta. Kirja saa myös ajattelemaan, miten paljon menetämmekään, jos maailman kielet jatkavat sukupuuttoon kuolemista nykyistä ”keskimäärin yksi kieli kahdessa viikossa” –vauhtiaan.

Anna

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Tytön elämää sarjakuvassa

Tiitu Takalo: Kehä (Suuri Kurpitsa)

Julia on 16-vuotias nyrkkeilyä harrastava tyttö. Hänen poikaystävällään Eetulla on oma käsityksensä siitä, millainen tytön pitää olla ja miltä näyttää, eikä hänen äitinsäkään ole oikein samalla aaltopituudella tyttärensä kanssa. Kiehtova Alexandra eli Alex, johon Julia tutustuu nyrkkeilysalilla, hämmentää Juliaa ja tämän läheisiä perusteellisesti. Ennen pitkää Julia joutuu kohtaamaan sekä Alexin nyrkkeilykehässä että omat tunteensa. Tiitu Takalon, tamperelaisen sarjakuvantekijän ja kuvataiteilijan, Kehä on tulisieluinen ja voimaannuttava tarina naiseksi kasvamisesta ja itsensä löytämisestä. Takalon piirrosjälki on kaunista ja taidokkaasti sommiteltua. Sarjakuva-albumi sopii sekä nuorille että aikuisille.

Anna

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.