Sisarukset pitävät yhtä

Katriina Ranne: Minä, sisareni 

Sisarukset nimeltä Tuuli, Sade, Meri ja Usva ovat Katriina Ranteen Minä, sisareni -romaanin (Nemo, 2010) päähenkilöt. Sisarukset kasvavat länsisuomalaisessa pikkukaupungissa, lentävät aikuistuttuaan Helsinkiin ja Lontooseen ja Tansaniaan. Etsivät ja löytävät miehiä, naisenkin. Opiskelevat. Surevat ja nauravat. Vievät mummin vanhainkotiin, koska tämä on unohtanut, miten nopeasti jäätelö sulaa.


Minä, sisareni on Katriina Ranteen (s. 1981) esikoisromaani. Kirjan kieli on kaunista ja esimerkiksi alun luomiskertomus sisarusten synnystä mieleenpainuvaa luettavaa. Mieleen jäävät myös kuolemattomat viisaudet kuten “Ehkä siskous on sitä, että malttaa pitää suunsa kiinni jos toinen on surullinen”. Tai se, että froteepyyhe on kuin siskot: jotain, jonka kanssa on elänyt syntymästään saakka ja jonka tärkeyttä ei aina tiedosta, mutta joka on silti läheisintä mitä voi olla. Jokainen, jolla on joskus ollut froteepyyhe ja sisko, varmasti tunnistaa kokemuksen.

Sisarukset ovat kertojina vuorotellen ja jokaisen kertojanääni on samanlainen. Jokainen on oma erilainen persoonansa, mutta jos lukuja ei olisi nimikoitu kertojan mukaan, ei tietäisi millään, kuka milloinkin puhuu. Sisarussuhteiden hieno kuvaus kuitenkin voittaa kerronnan puutteet. Vaikeinakin aikoina, maapallon toiselta puoleltakin, sisarukset pitävät yhtä.

Sisarusparven kuvaus on myös Essi Tammimaan kirja Paljain käsin (Gummerus, 2011). Siinä sisarukset turvautuvat toisiinsa sittenkin kun mitään muuta ei enää ole. Omalaatuiset veljekset seikkailevat Patrick DeWittin koomisessa westernissä Sistersin veljekset (Siltala, 2012).

Katso myös:
Pia Kaulio: Sisaruus: rakkautta, vihaa, kateutta (Minerva, 2006)
Jan Parker: Sisarussuhteet: kilpailua ja rakkautta (Otava, 2004)

Anna

Hae Ranne kirjastosta.