Todenmakuista draamakomediaa

Derick Martini (ohj.): Lymelife

15-vuotiaan Scottin elämässä menee kaikki sekaisin. Hän on ollut aina ihastunut naapurin tyttöön, ja nyt näyttää, että tämä hakeutuu ihan muuhun seuraan. Äiti vaikuttaa sekopäiseltä, mutta tilanne näyttäytyykin eri valossa, kun ihaillun isän salaisuudet paljastuvat vihdoin Scottillekin. Ja isoveli, onko hän sittenkään sankari? Naapurin tytön perhe on myös murtumispisteessä: äiti ei kestä enää isää, joka on punkin aiheuttaman borrelioosin (eli Lymen taudin) vuoksi työkyvytön.

Perhekulissit romahtelevat, lapsuus on ohi. Aikuisten kipuilu näyttää nuorten silmissä absurdilta. Tästä koostuu sympaattinen ja aika todenmakuinenkin elokuva, joka sijoittuu 70-luvulle, tosin ajankuvaa ei ole erityisesti korostettu. Tarina perustuu käsikirjoittajan ja ohjaajan omiin nuoruuden kokemuksiin.

Lopussa näkyy sentään vähän valoa – vai näkyykö sittenkään? Asiat jäävät sen verran auki, että katsoja jää miettimään, mitä seuraavaksi.

Heli


Hae Lymelife kirjastosta.

Modernin westernin lyhyt oppimäärä

Elokuvina länkkäreitä eli westernejä on tullut nähtyä paljon. Monet niistä ovat elokuvien parhaimmistoa; Rio Bravo, Punainen virta, Kuolemantuomiopaikka, Johnny Guitar. Uusissakin westerneissä on onnistuneita: Armoton, Kello 15:10 lähtö Yumaan, The Proposition. Voi kai sanoa, että westernit ovat jopa muodissa, kun Coenin veljesten ja Tarantinon uusimmat ovat westerneitä. Jostain syystä western (kirjaston asiasana: lännentarinat) ei kirjallisuuden lajina kuitenkaan ole koskaan kiinnostanut, ja ainoa kosketus genreen taitaa yhä olla lapsena luettu Hopeanuoli-sarjakuva. Jopa Tex Willerit ja Blueberryt ovat jääneet lukematta.

Oli siis aika heittäytyä tuntemattomaan ja tutustua kolmeen moderniin lännentarinaan. Ensiksi luin Charles Portisin Kova kuin kivi (alkuteos: True grit, 1968 suom. 1970, uusin painos 2011), joka on filmattu kaksi kertaa, uusimpana juuri tuo Coenin veljesten viimeisin elokuva. Kirjassa ikäneito Mattie Ross kertoo, kuinka hän 14-vuotiaana kosti isänsä murhan apunaan – tai mukanaan – sheriffi Rooster Cogburn. Tarina on aika perinteinen kostotarina, mutta kerrottuna vanhan naisen näkökulmasta, joka muistelee omaa nuoruuttaan, siihen tulee uutta särmää. Henkilötkin ovat jotain muuta kuin klassisessa westernissä: 14-vuotias Mattie on sanavalmis kunnon tyttö, sheriffi on törmäilevä juoppo ja mukana kulkee itseään täynnä oleva liittovaltion poliisi LaBouef. Kukaan ei ole erityisen hyvä ampumaan ja ajojahdin onnistuminen on enemmän sattumasta kuin jahtaajien taidoista kiinni. Hyvä tarina kantoi vaikka olin nähnyt elokuvan aiemmin.

Portisin romaanissa on hiljaista mustaa huumoria, mutta tämän otoksen koomisin western on Patrick DeWittin Sistersin veljekset (The Sisters brothers, 2011), vaikka ei sekään mikään riemukupla ole. Nimihenkilöinä olevat veljekset, Eli ja Charlie Sisters, ovat salaperäisen kommodorin palveluksessa olevia palkkamurhaajia. Kertojana toimii Eli, jota on alkanut mietityttää koko homman mielekkyys. Hänen ajatukset harhailevat villin lännen sankarille erikoisen itsetietoisissa asioissa. Kirja on tästä joukosta ainoa 2000-luvulla kirjoitettu, ja Eli taitaakin olla moderni antisankari, joka pitää hevosista, ja jota mietityttää suunsa pahanhajuinen henki ja vatsansa läski, ja millaisella dieetillä siitä läskistä pääsisi eroon. Kaiken tämän takana on tietysti tahto jättää pyssysankarin hommat, löytää elämänsä nainen ja asettua aloilleen. Nykyaikainen reppana on tässä romaanissa siirretty villiin länteen tappajaksi, ja siitä teoksen huumori enimmäkseen tulee. Mukava ja helppolukuinen kirja, joka varmasti jää monen lukijan ainoaksi kosketukseksi western-kirjoihin.

Viimeisenä mutta parhaana western joka ei ole mukava, ei ole hauska eikä helppolukuinen. Cormac McCarthyn Veren ääriin (The Blood Meridian 1985, suom. 2012) on sen sijaan tositapahtumiin perustuva järkyttävän väkivaltainen proosateos. Tapahtumat sijoittuvat Texasin ja Meksikon rajamaille 1840-luvun loppupuolella juuri Meksikon ja Yhdysvaltain sodan jälkeen. Päähenkilönä on Poika jota seurataan lapsesta aikuiseksi. Lapsuus ja myöhemmät vuodet jäävät vilauksiksi, ja romaani keskittyy hänen teinivuosiinsa Glantonin jengissä, joka metsästää intiaanien ja yleensäkin vastaantulevien päänahkoja, koska niistä maksetaan kullalla. Kirjan intiaanit, lähinnä apassit, eivät ole yhtään sen mukavampia, vaan antavat samalla mitalla takaisin. Kaikki tuntuvat olevan sodassa kaikkia vastaan. Pojan ohi romaanin keskeisimmäksi henkilöksi nousee tämän sodan teoreetikko, tuomari Holden, älykäs, julma, valtavankokoinen ja paholaismaisen iätön hahmo, joka kulkee joukkion mukana, ja seuraa Pojan kohtaloa kuin varjo. Kirjan kerronta on pelkistetyn toteavaa, ja ketään mukana olevaa hirvittävät raakuudet eivät tunnu järkyttävän. Kirja on varsinkin kotimaassaan Yhdysvalloissa nostettu moneen kertaan viime vuosikymmenien tärkeimmäksi romaaniksi, jonkinlaiseksi moderniksi Moby Dickiksi. Siinä onkin harvinaista hypnoottista voimaa, joka vetää lukemaan ilta toisensa jälkeen raakuuksista huolimatta, vaikka kirjaa ei missään nimessä voi pitää ns. lukuromaanina. Silti sitä voi suositella kirjaksi niille, joita ihmiskunnan pimeimpien hetkien kuvaukset vetävät puoleensa.

Juha

Hae Lännentarinoita kirjastosta.

Nuoret kansalaissodan myllerryksessä

Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått)

Kotimainen elokuva Missä kuljimme kerran pohjautuu Kjell Westön samannimiseen menestysromaaniin, joka sai Finlandia-palkinnon 2006. Peter Lindholmin ohjaama elokuva sijoittuu 1900-luvun alun Helsinkiin. Se kertoo neljän nuoren elämästä Suomen itsenäistymisen ja kansalaissodan myllerryksessä. Heidän vaiheitaan seurataan kolmen vuosikymmenen ajan aina toisen maailmansodan loppuun. Päähenkilöt ovat rikkaan hienostoperheen rohkea ja kapinoiva tytär Lucie (Jessica Grabovsky), hänen kiihkeä ja isänmaallinen veljensä Cedi (Oskar Pöysti), Cedin ystävä, herkkä ja taiteellinen valokuvaaja Eccu (Jakob Öhrman) ja sosialistisen työläiskodin kasvatti, nuori jalkapallolupaus Allu (Andreas af Enehjelm).

Päähenkilöiden kohtaloiden kautta elokuva kuvaa itsenäisen Suomen syntyä ja ensimmäisiä vuosikymmeniä: irrottautumista Venäjästä, jakautumista kahtia, kansalaissodan traagisia tapahtumia, sodan aiheuttamaa traumaa ja toipumista siitä. Alussa eletään Venäjän vallan loppuaikaa. Uutisia tsaarin vallan kaatumisesta juhlitaan Helsingin kaduilla iloisissa tunnelmissa. Suomi saa itsenäisyyden, mutta työläiskortteleissa kytee katkeruus ja kapina, sillä kuilu rikkaan ja etuoikeutetun yläluokan ja kurjuudessa ja köyhyydessä elävän työväestön välillä on leveä. Pian tunnelma vaihtuukin pelkoon ja anarkiaan, kun punaisten joukot tunkeutuvat porvariskoteihin takavarikoiden aseita ja ruokaa ja murhaten ihmisiä. Kansalaissota mullistaa peruuttamattomasti Lucien, Cedin, Ecun ja Allun ja koko nuoren sukupolven elämän. Sodan tapahtumia kuvataan elokuvassa realistisesti sekä punaisten että valkoisten näkökulmasta ja tuodaan kaunistelematta esiin molempien osapuolten harjoittamat julmuudet. Sodassa näyttäytyvät ihmisluonnon pimeimmät puolet.

Elokuvan keskeisinä teemoina ovat kansalaissota, rakkaus, ihmisyys ja syyllisyys. 600-sivuisen romaanin kutistaminen kahden ja puolen tunnin mittaiseksi elokuvaksi on erittäin haastavaa, minkä seurauksena elokuvan henkilökuvat jäävät melko pinnallisiksi. Siitä on tehty myös pidempi tv-versio, joka kenties tekee paremmin oikeutta kirjalle. Siitä huolimatta ”Missä kuljimme kerran” on historiallisen kuvauksensa ja humaanien teemojensa ansioista katsomisen arvoinen elokuva.

Kjell Westö (1961) on suosittu suomenruotsalainen kirjailija, jonka muita teoksia ovat muun muassa Leijat Helsingin yllä (1996), Isän nimeen (2000) ja Älä käy yöhön yksin (2009). Hän on taitava ihmiskohtaloiden ja Suomen historian kuvaaja, ja on saanut teoksistaan useita palkintoja. Elokuvana on ilmestynyt aiemmin Leijat Helsingin yllä (2001).

Elina

Hae tämä dvd kirjastosta.

Oikeaksi todistettu kopio

Iltapäivä Toscanassa (DVD): Käsikirj. ja ohj. Abbas Kiarostami

Iltapäivä Toscanassa -elokuvan nimestä tai DVD-kotelon kannesta syntyy mielikuva, että kyseessä on kepeä romanttinen komedia. Elokuvassa kyllä vietetään iltapäivä Toscanassa, mutta vire on hiukan toinen. Alkuperäinen nimi Copie conforme (oikeaksi todistettu kopio) viittaa enemmän elokuvassa käytäviin keskusteluihin ja henkilöiden suhteisiin.

Elokuvan alussa mies esittelee uutta kirjaansa, joka käsittelee alkuperäisen taideteoksen ja jäljennöksen tuottamaa kokemusta. Yleisön joukkoon tulee nainen, jonka kirjailija myöhemmin tapaa tämän galleriassa. Ajetaan kauniiseen kylään katsomaan erityistä taideteosta, käydään kahvilassa, keskustellaan taiteesta ja sen kokemisesta, elämästä. Joka paikassa on morsiuspareja, tunnelma voisi olla romanttinen. Mutta ei, mies ja nainen puhuvat toistensa ohi, eivät halua, osaa tai jaksa ymmärtää toisiaan.

Katsoessa joutuu muuttamaan käsitystään henkilöiden suhteesta. Ovatko he toisilleen vieraita, onko kyse hapuilevasta alusta? Vai ovatko he tunteneet jo kauan, onko tämä pikemminkin loppua? Mikä on aitoa, mikä ei?

Elokuvan on ohjannut iranilainen Abbas Kiarostami, Juliette Binochelle rooli toi parhaan naispääosan palkinnon Cannesissa.

Heli

Hae Iltapäivä Toscanassa kirjastosta.

Karpaattien neron maassa

Tarinoita kulta-ajalta on episodielokuva, joka ruotii mustan huumorin keinoin Ceausescun aikaa Romaniassa. Kyse on erilaisista huijauksista ja vippaskonsteista, joilla neuvokkaat kansalaiset pyrkivät kiertämään järjestelmää. Toisaalta, aina saattoi olla joku, jolle oli hyödyllistä paljastaa nämä pienet kiertotiet. Jotkut tarinoista taipuvatkin vähän surumielisen puolelle. Taustalla ovat urbaanilegendat ja tarinat, joita Karpaattien neron maassa kerrottiin.

Hauskin absurdi tarina kuvaa kylää, joka odottaa puolueen arvovieraiden delegaatiota. Edellisenä päivänä saapuu tarkastaja, joka varmistaa, että kylä on edustuskunnossa. Kaikki (ja ehkä vähän liikaakin) tehdään, että tarkastaja olisi tyytyväinen. Toinen tarina kertoo kinkkisestä ongelmasta: miten kerrostaloasukas saa naapurien huomaamatta hengiltä sian. Entä miten Ceausescu retusoidaan valokuvassa arvokkaamman näköiseksi?

Elokuvalla on monta ohjaajaa. Käsikirjoittaja ja tuottaja on Cristian Mungiu, jonka ohjaama elokuva 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää voitti Cannesissa 2007 Kultaisen palmun. Sen tarina on pikemminkin hyytävä - ja sekin kannattaa katsoa.

Heli

Hae Tarinoita kulta-ajalta kirjastosta.

Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika

Elokuvat saapuivat Suomeen yllättävän varhain. Kun Lumièren veljekset olivat esitelleet kinematografinsa Pariisissa, puolen vuoden päästä samaa ihmettä näytettiin jo Helsingissä, vuosi oli 1896. Aluksi eläviä kuvia esitettiin tilapäistiloissa. Operatöörit kiersivät maata esityksineen ja Jyväskylässä moista ihmettä päästiin katsomaan jo1899.
Ensimmäinen elokuvateatteri avattiin Helsingissä vuonna 1901. Jyväskylässä avattiin Maat ja Kansat -teatteri 1907, seuraavana vuonna aloittivat Työväen elävät kuvat sekä Opiksi ja Huviksi, jonka suunnitteli arkkitehti Yrjö Blomstedt – tuo rakennus purettiin 1920-luvulla. Asemakadulla on ollut eksoottinen elokuvateatteri Salome, joka purettiin 70-luvulla. Kauppakadulla olleeseen Suomi-teatteriin teki Oskari Raja-aho (Kirkkopuiston Neito-patsaan veistäjä) patsaat valkokankaan molemmin puolin. Elohuvi, jonka moni nykyisistäkin jyväskyläläisistä muistaa, perustettiin Väinönkadulle 40-luvulla. Se olikin fiini paikka ylellisine sisutuksineen. Muutoksia koki sekin vuosien varrella. Tämä ja paljon muuta selviää Outi Heiskasen kirjasta Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Kirjan sisällöstä Jyväskylä toki on vain pieni osa.
Heiskanen on KAVA:n eli Kansallisen auviovisuaalisen arkiston (ent. Elokuva-arkisto) viestintäpäällikkö. Kirja on katsaus elokuvan varhaisvaiheisiin muutamissa Suomen kaupungeissa, mutta ennen kaikkea elokuvateattereiden kulttuurihistoriaa. Kirjan kuvia katsoo mielikseen. Sellaiselle, joka yhä mieluiten katsoo elokuvat teatterissa, tulee väkisinkin haikea mieli siitä, miten monet hienot elokuvateatterit, jotka toivat arkeen ripauksen juhlaa, on purettu tai muutettu toisenlaiseksi.

Heli

Hae Elohuvia kirjastosta.

Hienovarainen kuvaus vanhenemisesta ja yksin jäämisestä

Tokyo story (dvd) ohjaus Yasujiro Ozu (1953)


Tokyo story on japanilaisen Yasujiro Ozun 50-luvulla ohjaama elokuva, jossa hienovaraisesti kerrotaan vanhan pariskunnan matkasta Tokioon tapaamaan aikuisten lastensa perheitä. He lähtevät matkaan hyvillä mielin ja suurin odotuksin huolellisten valmistelujen jälkeen. Perillä he saavat huomata, ettei kiireisillä lapsilla olekaan töiltään ja muilta toimiltaan oikein aikaa heille.

Lastenlapsiinkaan ei synny luontevaa yhteyttä. Vanhukset tuntevat olevansa tiellä, mutta yrittävät silti ymmärtää tilannetta, silloinkin kun lapset lähettävät heidät pois jaloista trendikylpylään. Ainoa, joka ottaa heidät vastaan lämpimästi, on heidän nuorena kuolleen poikansa vaimo. Tätä miniäänsä pariskunta arvostaa, mutta neuvoo silti häntä jatkamaan elämäänsä ja avioitumaan uudelleen. Mustavalkoisessa, rauhallisesti etenevässä elokuvassa on surumielinen tunnelma. Lopussa yksinäisyys aivan riipaisee katsojaa.

Tähän elokuvaan saa näkökulmaa saksalaisen Wim Wendersin dokumenttielokuvasta (tai essee-elokuvasta) Tokyo-ga (1985). Wenders pohtii, mitä on jäljellä Ozun kuvaamasta Tokiosta, ja elokuvassa kerrotaan myös työtovereidensa arvostaman vanhan ohjaajan työmenetelmistä. Hauska oli törmätä Tokyo story -elokuvaan myös Paul Austerin romaanissa Mies pimeässä, jossa vanheneva kirjailija keskustelee elokuvista tyttärensä kanssa.

Heli

Hae Tokyo story kirjastosta.

Suomi Venäjänä

Outi Heiskanen: Tehtävä Suomessa – kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa (Teos)

Me suomalaiset olemme loputtoman kiinnostuneita siitä, mitä meistä ajatellaan ja Suomi-brändiä pyritään jälleen kohentamaan. Outi Heiskasen kirja on katsaus siihen, miten Suomea ja suomalaisia on ulkomaisissa elokuvissa kuvattu mykkäelokuvista nykypäivään. Kirjassa kuvataan elokuvien tekemistä ja niiden täkäläistä vastaanottoa, joka usein on ollut tyrmistystä tai närkästystä. Väärin kuvattu! Toisaalta on liikuttavasti iloittu vaikkapa ”suomalaisen jääkiekon pääsystä tuhansille valkokankaille”. Usein Helsinki tai Suomi on tosin saanut esittää itänaapuriamme. Kirjassa kerrotaan kuvauspaikoista, avustajista, kommelluksista ja hankaluuksista. Ja maailmantähdistä: Charles Bronson oli töykeä mutta William Hurt oikein miellyttävä. Omar Sharif vieraili joensuulaisessa bridge-kerhossa. Diane Keaton tai Isabella Rossellini eivät olleet yleisön mielestä kyllin näyttävästi pukeutuneita. Kirjassa paljastetaan myös Renny Harlinin elokuvien Suomi-viittaukset. Teos on omistettu Åke Lindmanille, kansainvälisen yhteistyön grand old manille. Aki Kaurismäki on nykyään inspiroinut useaakin elokuvaa tavalla tai toisella. (Kirjassa ei mainita Vihaiset jalattomat miehet -elokuvaa, jossa Aki K. on pienessä roolissa.) Kannattaa muuten katsoa vaikkapa miten avustajat onnistuivat Warren Beattyn pyynnöstä hehkumaan suurelokuvassa Punaiset, millaisia olemme japanilaisin silmin Ruokala Lokissa tai miten taipuu tango Cardigans -yhtyeen Nina Perssonilta elokuvassa Unelmista totta – jos luoja suo.

Heli

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Intialaisesta lastenkodista Suomeen ja eskariin

Palnan tyttäret (DVD). Käsikirj. ja ohj. Kiti Luostarinen

Dokumenttielokuvassa seurataan sanavalmiin tytön, kohta eskariin menevän Devin elämää. Devi on adoptoitu pienenä intialaisesta Palnan lastenkodista Suomeen. "Sitten tuli kaksi valkonaamaista minun kanssa leikkimään ja kolmen päivän kuluttua aloin hoksaamaan, että nämä alkaa sillai olemaan mun isä ja äiti." Hän pohtii intialais-suomalaista identiteettiään ja perhettä: perhe on sellainen jossa rakastetaan ja katsotaan että lapsilla on kaikki hyvin ja hoidetaan jos on tullut haava. Hän kertoo myös tarinaansa ammasta, ensimmäisestä äidistään, joka ei voinut huolehtia hänestä, "mutta hän oli ottanut mua syliin." Elokuvassa Devi saa pikkusiskon samasta lastenkodista, jossa hän itse aikanaan oli. Hakumatka on samalla matka Devin omaan historiaan. Stuti-siskon alkutaival kohti uutta kotia on itkuinen ja vaikea. Monenlaiset odotukset ja tunteet raastavat sekä vanhempia että Deviä. Elokuvassa kuvataan henkilöitä kunnioittaen ja liikuttavastikin rakkauden ja turvan ja omien juurien tuntemisen merkitystä. Lopulta perheessä on siskokset, "etelän tyttö ja vuorten tyttö".

Heli

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.