Onko parempi elää toivossa vai todellisuudessa?

Viimeinen lainavinkki ennen kirjastojen kolmen viikon sulkua on Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen (2013).  Kirjassa eletään 1940-luvun alkua, Euroopassa sodan keskellä ja Yhdysvalloissa vielä odottavalla kannalla. Kolme erilaista naista, Iris, Frankie ja Emma kokevat sodan vaikutukset kukin omalla tavallaan. 

Iris hoitaa postitoimistoa amerikkalaisessa pikkukaupungissa Franklinissa. Hänen käsiensä kautta kulkevat kaikki kaupunkiin saapuvat ja sieltä lähtevät viestit rakkaudentäyteisistä kirjeistä huonoja uutisia sisältäviin sähkeisiin. Yksi postin vakioasiakkaista on Emma, joka pitää toivoaan yllä kirjoittamalla joka päivä Lontoossa haavoittuneita hoitavalle lääkärimiehelleen Willille. Radiotoimittaja Frankie puolestaan välittää amerikkalaisille todentuntuisia raportteja tavallisten ihmisten kohtaloista Lontoon pommitusten keskellä.

Sattuma heittää Frankien ja Willin yhdeksi yöksi samaan pommisuojaan. Heidän lyhyt kohtaamisensa johdattaa Frankien myöhemmin etsimään Emman käsiinsä pohtien vaikeaa päätöstä, kertoako tälle totuus vai ei. Myös Iris joutuu samaan tapaan kamppailemaan omatuntonsa kanssa Emmaa suojellakseen. 

Iris tunnusteli kirjettä taskussaan. Jos hän vei sen pois postin tiloista, eikö se ollut varastamista? Hän oli varas.

”Harry, jos sinä pystyisit suojelemaan toista ihmistä tuskalta, tekisitkö niin?”

Mies katsoi häntä. ”Millaiselta tuskalta?”

”Tekisitkö niin?” Iris toisti kireänä.

Harry kurtisti kulmiaan. ”Voiko toista suojella tuskalta?”

”Totta kai voi.”

”Millä tavalla?”

”Vaikenemalla. Pitämällä hänet pimennossa.”

…

”Asia on niin”, Iris sanoi äkkiä, uskaltamatta katsoa vierellä kulkevaan Harryyn, ”että pimennossa voi kasvaa kaikenlaista. Esimerkiksi rauhaa. Ja toivoa.” 

Tuula  

Yksinäinen Pariisissa

Juhani Aho: Yksin (1890) 

Yksin -pienoisromaani tuntuu yhä tuoreelta, päähenkilö yli 100 vuoden takaa tunnistettavalta.

Juhani Aho matkusti muutaman muun suomalaisen mukana 1889 Pariisiin, Euroopan taiteilijoiden kohtauspaikkaan, jossa parhaillaan oli menossa maailmannäyttely. Matkan kaunokirjallinen seuraamus oli 1890 ilmestynyt Yksin.

Kirja herätti suurta pahennusta. Sopimattomaksi koettua loppukohtausta kauhisteltiin. Ei olisi saanut olla liian ranskalainen, kansalliskirjailijan olisi toki pitänyt irtisanoutua turmeluksesta. Matka-apurahaa ei olisi saanut käyttää tällaiseen.

Turmelusta edusti loppukohtauksen lisäksi kirjan päähenkilön elämänasenne: vanhentuva poikamies on ollut ikuinen sitoutumaton, nautiskeleva ja kyyninenkin, heikko luonne. Kun hän löytää ihannenaisen, ystävänsä sisaren, uusi alku näyttää mahdolliselta. Mies ripustautuu tähän mahdollisuuteen, mutta nuori nainen ei kiinnostu hänestä. Murhettaan mies pakenee Pariisiin ja yksinäisenä jouluyönä päätyy paheisiin.

Niitäkin oli, jotka pitivät kirjaa edistysaskeleena suomalaiselle kirjallisuudelle. Kirjassa Aho kokeilee psykologisen romaanin rakennetta. Uutta on myös teoksen minä-kerronta. Päähenkilön havaintoja ja mielentiloja kuvataan hetki hetkeltä. Mies näkee Pariisin yksinäisyytensä ja murheensa läpi.

Rakkauden kohde kirjassa on kuva tosielämän Aino Järnefeltistä, joka sittemmin avioitui Jean Sibeliuksen kanssa. Lähipiiri tunnisti esikuvan ja oli kirjasta hämillään ja kiusaantunut. Kenestä saa kirjoittaa ja miten – tämä keskustelu on yhä ajankohtaista. 

Yksin aloittaa kaupunginkirjaston syksyn Kirjaillat. Kirjasta kokoonnutaan keskustelemaan pääkirjaston maakuntakokoelmahuoneeseen (3. kerros) tiistaina 3.9. kello 18. Tervetuloa mukaan! 

Heli

Hae Yksin kirjastosta.

Kahden veljeksen elämänmatka

E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2013)

E. L. Doctorowin uusimmassa, tositapahtumiin perustuvassa romaanissa kuvataan kahden maailmasta eristäytyvän aikamiesveljeksen, Homerin ja Langleyn, elämää New Yorkin Viidennellä Avenuella.  Tarinan kertojana toimii nuoruudessaan sokeutunut Homer, joka kuljettaa lukijaa halki vuosikymmenten 1900-luvun Amerikassa.  Toinen veljeksistä, ensimmäisessä maailmansodassa mielensä tasapainon menettänyt Langley kerää neuroottisella vimmalla veljesten asuntoon kaikenlaista roinaa, mikä lopulta johtaa veljesten talon kaaosmaiseen tilaan.

Tapahtumien näyttämönä toimii veljesten hiljalleen rappeutuva talo, jossa veljekset asuvat kehdosta hautaan. Veljesten talossa vierailevat niin gangsterit kuin valtion virkamiehetkin, jotka tuovat tullessaan kulloisenkin vuosikymmenen ajanhengen. Näiden vierailijoiden kautta lukija pääsee kertaamaan viime vuosisadan merkittäviä historiallisia tapahtumia elävällä tavalla. Doctorowin romaani alkaa viime vuosisadan alusta, Homerin ja Langleyn vauraasta lapsuudesta, ja etenee vuosikymmen vuosikymmeneltä kohti nykyaikaa.

Suosittelen romaania lämpimästi sellaiselle lukijalle, joka nauttii rikkaasta kerronnasta ja monikerroksisista tarinoista, sillä Homerin ja Langleyn tarinan voi lukea eloisana kuvauksena kahden erikoisen veljeksen elämästä New Yorkissa tai allegorisena kuvauksena länsimaiden tilasta.

Anni

Hae Homer ja Langley kirjastosta.

Muuri murtuu, maailma muuttuu

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (2011)

Vaikka kirjan nimi ehkä kuulostaa konstikkaalta ja vakavalta, siihen kannattaa kuitenkin tarttua. Kirja on kiinnostava, kauniisti kirjoitettu ja sisältää vaivihkaa itseironista huumoria. Kirjailija Per Petterson sai tästä kirjasta Pohjoismaiden neuvoston palkinnon. Kiitospuheessaan hän mainitsi – paitsi että palkinnon antaminen oli neuvostolta kivasti tehty – että kirjan tapahtumilla ja hänen omalla elämällään on vissejä yhtymäkohtia.

Tarinan päähenkilö on Arvid, kohta nelikymppinen norjalaismies. Hän on nuoruudessaan ollut idealistinen maolainen ja luopunut opiskelupaikastaan ryhtyäkseen työläiseksi. Samalla hän on tullut rikkoneeksi välinsä äitiin, joka itse varmaankin unelmoi opiskelusta, mutta joutui omassa elämässään valitsemaan toisin. Nuoruusvuosina Arvid myös tapasi tytön, josta tuli hänen vaimonsa.

Kirjan nykyhetki sijoittuu vuoteen 1989, jolloin Berliinin muuri murtuu ja maailma muuttuu. Myös Arvidin maailmankatsomus on menettänyt perustansa ja idealismi kadonnut. Kaunis rakkauskin on hiipunut, avioliitto on käytännössä lopussa. Suurin turvattomuutta aiheuttava tekijä on kuitenkin se, että Arvidin äiti sairastuu vakavasti. Äiti matkustaa tekemään tiliä oman menneisyytensä kanssa, ja Arvidille tulee kiire korjata välit ja lausua tärkeät sillanrakennuslauseet. Ehtiikö hän tehdä sen?

Per Pettersonilta on suomennettu myös kirja Hevosvarkaat, joka katsoo taaksepäin vuoteen 1948. Kahden aikatason kirja luotaa nuoruuden taitekohtaa ja isäsuhdetta. Hieno kirja sekin. 

Heli

Hae Kirottu ajan katoava virta kirjastosta.

Virtuaalirakkautta sattumalta

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Emmin ja Leon tarina alkaa väärään osoitteeseen lähetetystä sähköpostista. He rakastuvat toisiinsa tapaamatta kertaakaan, rakastuvat toistensa sanoihin ja viestien luomiin kuvitelmiin. Emmi on naimisissa, Leo ei. Välillä kirjeenvaihto katkeaa, mutta he löytävät toisensa uudelleen ja päättävät lopulta tavata. Vastaavatko viestien synnyttämät kuvitelmat todellisuutta?

Vanhan uskomuksen mukaan joka seitsemäs aalto on muita voimakkaampi. Ensimmäiset kuusi aaltoa ovat ennakoitavia ja yllätyksettömiä, mutta seitsemäs on arvaamaton. Joskus se riistäytyy valloilleen, pyyhkäisee kaiken yli ja muuttaa kaiken uudeksi. Emmi ja Leo koettavat pyristellä irti suhteestaan. Kumpikin elää omaa elämäänsä tahoillaan, mutta kun seitsemäs aalto tulee, se uhkaa viedä virtuaalirakastavaiset mukanaan.

Kirja koostuu sähköpostiviesteistä, joita Emmi ja Leo lähettävät toisilleen. Kiehtova kerrontaratkaisu jättää paljon arvailun varaan, koska lukijalle näkyy vain se, mitä Emmi ja Leo sähköposteissaan kertovat. Kaiken muun saa kuvitella itse.

Itävaltalaisen Daniel Glattauerin (s. 1960) kirjoittama Joka seitsemäs aalto on jatkoa kirjalle Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011). Joka seitsemäs aalto on Glattauerin yhdeksäs romaani. Suomennettu häneltä on vain nämä kaksi. Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, aloittaen Kun pohjoistuuli puhaltaa –teoksesta.

Emmin ja Leon tarina on ainutlaatuinen. Samanlaista kirjaa ei ole, mutta perinteisempää virtuaalirakkautta on esimerkiksi Jane Greenin kirjassa Netti@deitti (Karisto, 2010) ja Anne B. Ragden teoksessa Satunnaista seuraa (Tammi, 2011). Ne ovat kuitenkin kevyempiä kuin Joka seitsemäs aalto, johon rakkausromaaneja yleensä lukematonkin lukija huomasi tempautuvansa mukaan. Tietoa ja vinkkejä nettideittailijalle tarjoaa Minni Niemelän ja Pasi Malmin kirja Nettideitit - uusi onni verkosta? (Tammi, 2011.) Siitä voisi olla apua niille, jotka eivät solmi virtuaalisuhdetta yhtä helposti ja vastaansanomattomasti kuin Emmi ja Leo.

Anna

Hae Kun pohjoistuuli puhaltaa kirjastosta. 
Hae Joka seitsemäs aalto kirjastosta.

Nuoruudenrakkaus

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Nimeltään Eerika kertoo pohjoisessa, Luossajoen pikkukylässä kasvaneen Eerikan tarinan. Eerika kasvaa sodanjälkeisessä Lapissa yksinäisen äidin tyttärenä. Eerikan äiti, Enni, oli rakastunut sodan aikana saksalaiseen sotilaaseen, autonkuljettajakorpraali Dieteriin. Sodan päätyttyä Dieter joutui palaamaan Saksaan ja Enni jäi Suomeen. Jonkin ajan kuluttua syntyi Eerika. Sodan jälkeen saksalaissotilaan lasta ei katsota hyvällä ja lestadiolaisen uskon hengessä Enni ja Eerika suljetaan kyläyhteisön ulkopuolelle.

Enni hankkii perheelle elannon ompelemalla nukenvaatteita myyntiin tavarataloon Helsinkiin. Pienistä tuloista Enni säästää kaiken mahdollisen, jotta he voisivat muuttaa Saksaan Dieterin, Eerikan isän, luo. Dieterin lähdettyä yhteydenpito oli muutaman harvan valvontakomissiolta läpi päässeen kirjeen varassa. Eerikan ollessa 15-vuotias, oli äiti jättänyt hänelle pöydälle kirjeen. Kirjeessä äiti kertoi lähteneensä Dieterin luo Saksaan. Äiti oli järjestänyt Eerikalle muuton Tampereelle, jossa häntä olisi rautatieasemalla vastassa äidin sisko Maaretta. Tämä järjestäisi Ennille paikan kotiapulaisena. Äiti oli surullinen ja pahoitteli tekoaan. Hän kertoi, että ei jaksanut enää säästää, jotta rahaa olisi ollut myös Eerikan matkalippuun. Hänen oli pakko mennä.

Niinpä Eerika hyvästeli Maijan ja lähti ensimmäisen kerran Luossajoen pikkukylästä. Mukanaan hänellä oli eväsvoileipiä, vaatteita ja Maijan lahjoittama Emännän tietokirjasarja. Matka Kilpisjärven ja Rovaniemen kautta Tampereelle kesti toista vuorokautta.

Eerika työskenteli vuosia perheissä kotiapulaisena. Asuinpaikkana saattoi olla sänky keittiössä ja vapaa-aikaa joka toinen sunnuntai ja keskiviikkoillat. Hyviäkin asioita oli, kuten erään perheen suuri kirjahylly, jolloin Eerika oppi, ettei tietämättömyydestä ole pois muuta tietä kuin tiedon hankkiminen.

Eerikan elämäntarinan kautta herätetään kysymyksiä naisen asemasta yhteiskunnassa ja ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Miten yhden ihmiselämän aikana maailma muuttuu, kuinka ihmisen elämä muuttuu ja miten muutokseen sopeudutaan. Kirja kertoo pienistä kipeistä kokemuksista ja arkiseen elämään piilotetuista suurista tunteista.

Nimeltään Eerika on Hilkka Ravilon yhdeksäs teos. Finlandia-palkintoehdokkaana hän oli vuonna 1997 teoksellaan Mesimarjani, pulmuni, pääskyni.

Mari

Hae Nimeltään Eerika kirjastosta.
Hae Hilkka Ravilon teokset kirjastosta.
Hae kirjoja nuoruudenrakkaudesta kirjastosta.

Rakkaudesta jalkapalloon

Jyväskylän kaupunginkirjaston pääkirjastosta voit tänä kesänä löytää luettavaa rakkaudesta. Kesän "Rakastan"-kirjanäyttelyssä on esillä rakkauden eri lajeja käsittelevää kaunokirjallisuutta. Kirjastonhoitajien teksteissä esitellään mm. virtuaalirakkautta, kiellettyä rakkautta, nuoruudenrakkautta ja traagista rakkautta. Tekstejä julkaistaan kesän aikana myös täällä blogissa. Sopivasti jalkapallon em-kisojen aikana aloitamme fanirakkaudella.

Rakkaudesta jalkapalloon

Nick Hornby: Hornankattila

Tiesittekö, että jalkapallo ei ole urheilua? Jalkapallo instituutiona ja ilmiönä on lähempänä kulttuuria kuin urheilua, se on osa yhteiskunnan rakennetta. Todellinen jalkapallofani rakentaa kaiken toimintansa jalkapallon ehdoilla. Toisaalta jalkapallokannattajan elämä voi kuulostaa ulkopuolisille sairauskertomukselta. Näiden seikkojen ymmärtämiseen saa oleellista apua lukemalla Nick Hornbyn teoksen Hornankattila.

Nick Hornby (s.1957) on englantilainen kirjailija, joka on saavuttanut suosiota pop-musiikkia ja jalkapalloa käsittelevillä teoksillaan. Hornby on jalkapallomies henkeen ja vereen. Kirjassaan Hornankattila hän kuvaa omakohtaisia kokemuksiaan neljännesvuosisadan aikana jalkapallofanina. Kirjan viitekehyksenä toimii kirjailijan oman seuran Arsenalin kannattaminen. Samalla kerrotaan suurista teemoista, kuten yhteiskunnan muutoksesta, aikuiseksi kasvamisesta ja tietysti jalkapallosta. Kaikki nämä teemat elävät teoksessa rinta rinnan ja lomittain.

Suhde rakastamaansa jalkapalloseuraan voi syntyä monella eri tavalla. Liekin syttymiseen vaikuttaa usein syntymäkaupunki tai suuremmissa kaupungeissa oma kaupunginosa. Jossakin päin maailmaa oma joukkue valitaan uskontokunnan mukaan. Toisinaan nämä kaikki perusteet sekoittuvat keskenään, tai oma seura saadaan verenperintönä vanhemmilta, kuten on käynyt Nick Hornbylle. Joka tapauksessa jalkapalloseuran kannattaminen on koko elämän mittainen taival, ja kun valinta on tehty, omaa seuraa ei vaihdeta.

Juhani

Jalkapalloteemasta lue myös:
• Simon Kuper: Matka pallon ympäri
• Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa
• Franklin Foer: Jalkapallon maailmanselitys
• Andy Dougan: Kiovan dynamon kunnia

Hae Hornankattila kirjastosta.
Hae kaikki Nick Hornbyt kirjastosta.
Hae jalkapalloaiheisia kirjoja kirjastosta.

Koko maailma yhdessä huoneessa

Emma Donoghue: Huone

Viisivuotias Jack on syntynyt Huoneessa, jonka hän jakaa äitinsä kanssa. Hän liikkuu, leikkii, katsoo televisiota, syö ja nukkuu Huoneessa. Huone on Jackin koko maailma, kunnes äiti alkaa suunnitella pakoa – mutta minne? Eihän ulkopuolinen maailma ole todellinen? Tähän asti ainoa yhteys Huoneen ulkopuolelle on ollut Vanha Kehno, mies joka käy iltaisin tuomassa ruokaa Jackin piileskellessä vaatekomerossa.

Voisiko yhdessä huoneessa elää elämäänsä ja kasvattaa lapsensa? Vielä joitain vuosia sitten Emma Donoghuen romaani olisi tuntunut utopistisemmalta, mutta viime aikoina paljastuneet uutiset vuosia vangittuina eläneistä tytöistä saavat tarinan tuntumaan uskottavalta. Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Huone ei ole synkkää luettavaa. Lapsen näkökulmasta katsottuna elämä Huoneessa on normaalia. Mielikuvitus avartaa ahtaita tiloja ja äidin rakkaus kantaa yli mahdottomienkin tilanteiden.

Tuula

Hae Huone kirjastosta

Sapekkaita havaintoja elämästä

Kristina Carlson: William N: päiväkirja

”Minä olen ikävä ihminen, ja kuka sen paremmin tietäisi kuin minä itse, mutta voidaanko syyttää, että olisin tieteellisesti väärässä?”

Palkitun kirjailija Kristina Carlsonin William N - päiväkirja kuvaa suomalaisen jäkälätutkijan elämää 1890-luvun Pariisissa. William Nylander oli todellinen historiallinen henkilö, mutta päiväkirja on kuvitteellinen. Kirjassa aikakauden Pariisia ja mm. ruokakulttuuria on kuvattu huolella.

William N. on pisteliäs ja itsepäinen vanha herra, joka suhtautuu elämään ja asioihin ympärillään hyvin kriittisesti. Hän pitää itseään rationaalisena tiedemiehenä, joka ei tiedä mitä ovat tunteet, joita muut ihmiset kokevat. Kuitenkin hänen kirjoituksistaan paistaa läpi monenlaisia tunnetiloja, kuten yksinäisyyttä, ärtymystä, vihaa, katkeruutta ja pettymystä.

Hänen asuntonsa Pariisissa on kylmä ja pimeä, ja olosuhteet ovat muutenkin karut. Terveys on heikko ja hän sairastaa paljon. Taloudellisesti tekee tiukkaa, ja toisinaan on tingittävä ruoasta ja lämmöstä. Kirjasta välittyy hyvin sekä henkinen että fyysinen kylmyys, lukijallekin tulee usein lukiessa vilu.

William N. väittää tarkoituksella eristäytyvänsä, koska ei juuri välitä muista ihmisistä. Välillä yksinäisyys tuntuu kuitenkin vaivaavan. Ainoat läheiset naiset hänen elämässään ovat sisar Elise ja entinen taloudenhoitaja Constance.

”Minä en kaipaa ahdistavan liiton enkä tunkkaisen porvariskodin lämpöä, mutta perheiden silmin yksinäinen ihminen on köyhä.”

Hänelle elämän ainoita tärkeitä asioita on hänen tieteellinen työnsä ja hän on varsin katkera siitä, että hänet on Suomessa syrjäytetty omalla tieteenalallaan. Työnsä suhteen hän on hyvin tarkka ja herkkänahkainen. Hän on vuosikymmeniä kirjoittanut tieteellisen suurteoksensa toista osaa.

”Ajattelen joskus itseäni taiteilijana, jota ei ymmärretä hänen omana elinaikanaan, vaan hän tekee työnsä yksin ja köyhyydessä, mutta jälkimaailma saattaa löytää hänen teoksensa ja ymmärtää niiden todellisen arvon.”

Paradoksaalisesti juuri suorapuheisuudessa ja miellyttämisen haluttomuudessa piilee kirjan viehätys. Päähenkilöstä muodostuu itsekriittisyyden kautta sympaattinen kuva. William N - päiväkirja oli vuoden 2011 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Tinka

Hae William N - päiväkirja kirjastosta.

Hae Kristina Carlsonin teokset kirjastosta.

Häpeä, syyllisyys ja vaikeneminen – erään irlantilaisperheen tarina

Anne Enrightin kirjassa Valvojaiset on monilla aisteilla koettuja osuvia kuvauksia. Tarkat havainnot ja kuvat välittyvät todentuntuisina lukijan iloksi. Tarina polveilee välillä eksyttäen päähenkilön ajatusten mukana, isoäidin nuoruudesta ja omasta lapsuudesta nykyhetkeen.

Nelikymppinen Veronica hakee veljensä ruumista Englannista haudattavaksi Dubliniin. Itsemurhan tehnyt hulttioveli oli juoppo ja vastuuton, silti rakastettu. Veronica taas perheenäiti, joka kokee itsensä tarpeettomaksi ja vääränlaiseksi.

Matkan aikana ja hautajaisissa Veronica pohtii lapsuutensa nolostuttavan suurperheen suhteita, omaa kasvutarinaansa ja nykyistä perhettään. Hän muistelee, kuvittelee mitä olisi voinut tapahtua, suorastaan keksii historiaa – kuinka varma kukaan voi olla, että muistot ovat todella omia, eikä kerrottuja tai kuviteltuja? Hän myös lähestyy traumaattista kokemusta, jonka koki veljensä kanssa lapsena isoäidin luona.

Häpeä, syyllisyys ja vaikeneminen ovat tulleet perheen käytännöiksi – ei kerrota äidille! Ruumiillisuus ja koskettaminen ovat ongelmallisia asioita, jotka painostavat Veronicaa. Vaikenemisen taakasta luopuminen voisi selkeyttää tilannetta.

Kirja voitti Booker-palkinnon vuonna 2007.

Heli

Hae Valvojaiset kirjastosta.

Rakkaudesta kirjoihin

Shaffer, Mary Ann: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kirjat ovat lontoolaiselle Juliet Ashtonille rakkaita. Hän kirjoittaa työkseen ja penkoo vapaa-ajallaan mieluiten kirjakauppoja. Hän myös kiintyy omistamiinsa kirjoihin siinä määrin, että niistä luopuminen suorastaan kouristaa sydäntä. Jopa Julietin kihlaus on purkautunut kirjojen vuoksi, juuri kun hän on tehnyt tulevalle aviomiehelleen tilaa kotiinsa tyhjentämällä puolet keittiön laatikoista, komerosta, lääkearkusta ja kirjoituspöydästä.

Näin Robin istuvan kirjahyllyni edessä matalalla jakkaralla pahvilaatikoiden keskellä. Hän sulki juuri viimeistä laatikkoa liimanauhalla ja narulla. Laatikoita oli kahdeksan - kahdeksan laatikollista minun kirjojani oli suljettu vietäväksi kellariin! Hän kohotti katseensa ja sanoi: ”Hei, rakas. Älä välitä sotkusta, talonmies lupasi auttaa kantamaan nämä kellariin.” Hän nyökkäsi kirjahyllyjeni suuntaan ja sanoi: ”Eikö näytäkin hienolta?” Siihen ei ollut sanoja! En pystynyt kauhistukseltani puhumaan. Joka ainoa hylly, joilla oli ollut kirjoja, pursui urheilupalkintoja: hopeapokaaleja, kultapokaaleja, sinisiä ruusukkeita, punaisia nauhoja.

Eräs tietty kirja muuttaa nytkin Julietin elämän suunnan. Hänen aiemmin omistamansa esseekokoelma on päätynyt Guernseyn Kanaalisaarelle Dawsey-nimisen miehen käsiin. Dawsey janoaa lisää esseiden tekijän tuotoksia ja pyytää Julietilta kirjeitse apua niiden hankkimiseksi. Kirjeessä hän mainitsee kuuluvansa Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville, joka perustettiin porsaspaistin salaamiseksi toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana. Kirjailijana Juliet vainuaa hyvän tarinan ja vastaa tälle tuntemattomalle miehelle. Miten porsaspaisti liittyy kirjalliseen piiriin ja miksi se piti salata? Entä mikä on perunankuoripaistos? Eipä aikaakaan, kun Juliet on tiiviissä kirjeenvaihdossa Dawseyn ja usean muun guernseylaisen kanssa. Kirjeiden välityksellä rakentuu kuva saarelaisten elämästä sodan ankarissa olosuhteissa, joista selviytymisessä on kirjoilla oma tärkeä osuutensa.

Guernseyn asukkaiden elävät ja välillä traagisetkin tarinat tempaavat mukaansa niin Julietin kuin lukijankin, ja omaperäisistä saarelaisista tulee molempien ystäviä. On kerta kaikkiaan pakko saada tietää, pelastuuko piirin perustaja Elizabeth keskitysleiriltä ja miten sujuu Julietin vierailu saarella. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on niitä kirjoja, joita ei malttaisi laskea käsistään. Ikävä kyllä se jäi tekijänsä Mary Ann Shafferin (1934-2008) ainoaksi.

Tuula

Hae Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kirjastosta.

Katastrofin jälkeen

John Hillcoat on ohjannut varmasti ihan kelpo elokuvan Cormac McCarthyn romaanista Tie. Ainoa vika siinä on, että Tie on niitä romaaneja, jotka voisi jättää filmaamatta, joten ainakaan minä en aio käydä katsomassa sitä. En halua nähdä Tietä elokuvana, koska se on mestariteos ja se tapahtuu tulevaisuudessa, jossa jokin nimeltä mainitsematon tuho on kohdannut maapalloa ja hävittänyt lähes kaiken elämän. McCarthyn tyyli on niukka. Hän ei selittele liikoja, jotain on tapahtunut, aurinkoa tai maata tuskin näkyy tuhkalta ja maassa vaeltaa muutamia nälkäisiä ihmisiä, jotka yrittävät selvitä hengissä. Kun tuon maailman on mielessään rakentanut harvoista kirjailijan tarjoamista viitteistä, ei sitä kannata lähteä elokuviin tuhoamaan. Romaanissa isä ja nuori poika etsivät muita eloonjääneitä ”hyviä ihmisiä”, mutta törmäävät vain kannibaaleihin tai muihin roistoihin. Isä yrittää ylläpitää pojassaan uskoa parempaan, mutta kantaa mukanaan pistoolia kahdella luodilla.

Ensivaikutelmaltaan kirja on tyly, mutta loppujen lopuksi symbolinen tarina on ihmeellinen ja sydäntäsärkeväkin. Tie sai arvostetun Pulitzer-palkinnon ja muutamia muita palkintoja. Suomessakin se noteraattiin Tähtivaeltaja-palkinnolla, jonka saa aina vuoden paras suomeksi ilmestynyt Science Fiction –kirja. Valitettavasti kirjastossakin se löytyy Scifi-hyllystä, joka saattaa karkottaa monia lukijoita. Yleensä tekniikkaan enemmän kuin ihmiseen keskittyvään scifiin Tietä yhdistää vain se, että Tiekin on tulevaisuuskuvitelma.

Varsinkin Yhdysvalloissa kovassa kurssissa olevan Cormac McCarthyn kirjat ovat väkivaltaisia ja runollisia, ja häntä on verrattu William Faulkneriin ja Ernest Hemingwayhin. Faulkner-vertaus on osuvampi. McCarthylta on suomennettu aiemmin kaksi kirjaa. Myyttisessä lännen maailmassa vaeltava Matka toiseen maailmaan ja Texasiin sijoittuva takaa-ajotarina Menetetty maa, jossa pikkukaupungin sheriffi joutuu vastatusten uuden järjettömän huumeväkivallan kanssa. Coenin veljekset filmasivat Menetetyn maan ja tarina olikin elokuvana toimivampi kuin kirjana.

Juha

Hae Tie kirjastosta.

Sumua ja loskaa

Philippe Claudel: Harmaat sielut & Varjojen raportti

Philippe Claudelin kaksi suomennettua kirjaa (suom. Ville Keynäs) ovat aiheiltaan ankaria. On kyse oikeudesta, totuudesta ja moraalista, viattomat voivat joutua kärsimään. Kirjojen kieli on visuaalista ja kaunista, kirjoja lukee siitä nauttien, vaikka niissä on paljon julmuutta, hämärää, sumua, ja loskaa.

Harmaat sielut (suom. 2006) tapahtuu ensimmäisen maailmansodan aikaan Koillis-Ranskassa. Pieni tyttö surmataan. Tapauksen mukavuudenhaluiset tutkijat haluavat saada jutun pikaisesti pois alta. Pikkukaupungin poliisilla on epäilynsä asiasta, hän ei hyväksy hyvä veli -verkostoa, joka tuntuu vaikuttavan päätöksiin. Ohessa kerrotaan monen kaupunkilaisen tarina. Myös poliisin ja hänen perheensä tarina kiertyy esiin, katkerinta hetkeä myöten. Taustalla julman sodan liepeet pyyhkivät kaupunkia, sen rujous tuppautuu kiusallisena näkyviin.

Varjojen raportti (suom. 2009) olisi helppo sijoittaa samoille seuduille toisen maailmansodan aikaan, mutta kirjailija ei kerro aikaa eikä paikkaa osoittaakseen, että tätä on tapahtunut ennenkin ja tapahtuu yhä. Pikkukylän miehet murhaavat yksissä tuumin kylään sodan jälkeen tulleen vieraan. Eräs kyläläisistä saa tapahtuman jälkeen tarjouksen josta ei voi kieltäytyä: hänen on kirjoitettava raportti, joka peittelisi jutun unohduksiin. Kirjoittajaksi valikoituu mies, jonka kyläläiset olivat sodan aikana keskuudestaan ilmiantaneet miehittäjille. Kovien kokemusten jälkeen mies oli vastoin odotuksia palannut pahamaineiselta leiriltä. Raportti valmistuu, mutta mies kirjoittaa salaa myös kylästä, itsestään ja rakkaistaan. Siitä, miten joudutaan ulkopuoliseksi, miten syrjään sulkeminen tiivistyy. Ja miten vieras, joka näyttää ihmisille heidän oman raadollisuutensa, on pakko poistaa päiviltä.

Philippe Claudel on paitsi kirjallisuudentutkija ja kirjailija, myös elokuvaohjaaja. Hänen elokuvansa Olen aina rakastanut sinua on myös hankittu kirjastoon. Se kertoo naisesta, joka opettelee elämään vankilasta vapautumisen jälkeen.

Heli

Hae Claudelit kirjastosta.