Saako tälle edes nauraa?

Claire Castillon: Kuplissa (2012)

Ranskalaisen Claire Castillonin Kuplissa –novellikokoelma sisältää  ihmissuhdemonologeja, joiden häiriintyneet päähenkilöt elävät omissa kuplissaan vain itseään ajatellen. Kuplansa sisältä ihmiset piikittelevät julmasti läheisiään ja ovat kaikin puolin itsekeskeisiä ja ilkeitä.

Silti lukiessa naurattaa ja kauhistuttaa yhtä aikaa. Huumori on niin mustaa, että lukija hämmentyy: voiko tälle edes nauraa. Castillon kirjoittaa tarkkanäköisesti ja hauskasti. Hänen tekstinsä vahvistavat mielikuvaa siitä, että nimenomaan ranskalaiset hallitsevat tämän tyylilajin: he osaavat olla samalla kertaa ronskeja, yhteiskunnallisia ja kuitenkin kepeitä.

Castillonia lukee mielellään, vaikkei yhdestäkään hänen henkilöhahmostaan voi oikein pitää. Heistä ei voi pitää, koska he ovat karikatyyrisyydestään huolimatta aivan kuin sinä tai minä huonona päivänä. He sanovat juuri sen, mitä itse kukin haluaisi joskus laukoa. Tekstit siis puhuttelevat, naurattavat ja pöyristyttävät hyvällä tavalla. Castillon  hallitsee myös tiivistämisen taidon: miksi kirjoittaakaan rönsyillen, kun voi tiiviistikin ilmaista sen mitä haluaa?

Piia

Hae Kuplissa kirjastosta.

Muuri murtuu, maailma muuttuu

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (2011)

Vaikka kirjan nimi ehkä kuulostaa konstikkaalta ja vakavalta, siihen kannattaa kuitenkin tarttua. Kirja on kiinnostava, kauniisti kirjoitettu ja sisältää vaivihkaa itseironista huumoria. Kirjailija Per Petterson sai tästä kirjasta Pohjoismaiden neuvoston palkinnon. Kiitospuheessaan hän mainitsi – paitsi että palkinnon antaminen oli neuvostolta kivasti tehty – että kirjan tapahtumilla ja hänen omalla elämällään on vissejä yhtymäkohtia.

Tarinan päähenkilö on Arvid, kohta nelikymppinen norjalaismies. Hän on nuoruudessaan ollut idealistinen maolainen ja luopunut opiskelupaikastaan ryhtyäkseen työläiseksi. Samalla hän on tullut rikkoneeksi välinsä äitiin, joka itse varmaankin unelmoi opiskelusta, mutta joutui omassa elämässään valitsemaan toisin. Nuoruusvuosina Arvid myös tapasi tytön, josta tuli hänen vaimonsa.

Kirjan nykyhetki sijoittuu vuoteen 1989, jolloin Berliinin muuri murtuu ja maailma muuttuu. Myös Arvidin maailmankatsomus on menettänyt perustansa ja idealismi kadonnut. Kaunis rakkauskin on hiipunut, avioliitto on käytännössä lopussa. Suurin turvattomuutta aiheuttava tekijä on kuitenkin se, että Arvidin äiti sairastuu vakavasti. Äiti matkustaa tekemään tiliä oman menneisyytensä kanssa, ja Arvidille tulee kiire korjata välit ja lausua tärkeät sillanrakennuslauseet. Ehtiikö hän tehdä sen?

Per Pettersonilta on suomennettu myös kirja Hevosvarkaat, joka katsoo taaksepäin vuoteen 1948. Kahden aikatason kirja luotaa nuoruuden taitekohtaa ja isäsuhdetta. Hieno kirja sekin. 

Heli

Hae Kirottu ajan katoava virta kirjastosta.

Nuoruudenrakkaus

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Nimeltään Eerika kertoo pohjoisessa, Luossajoen pikkukylässä kasvaneen Eerikan tarinan. Eerika kasvaa sodanjälkeisessä Lapissa yksinäisen äidin tyttärenä. Eerikan äiti, Enni, oli rakastunut sodan aikana saksalaiseen sotilaaseen, autonkuljettajakorpraali Dieteriin. Sodan päätyttyä Dieter joutui palaamaan Saksaan ja Enni jäi Suomeen. Jonkin ajan kuluttua syntyi Eerika. Sodan jälkeen saksalaissotilaan lasta ei katsota hyvällä ja lestadiolaisen uskon hengessä Enni ja Eerika suljetaan kyläyhteisön ulkopuolelle.

Enni hankkii perheelle elannon ompelemalla nukenvaatteita myyntiin tavarataloon Helsinkiin. Pienistä tuloista Enni säästää kaiken mahdollisen, jotta he voisivat muuttaa Saksaan Dieterin, Eerikan isän, luo. Dieterin lähdettyä yhteydenpito oli muutaman harvan valvontakomissiolta läpi päässeen kirjeen varassa. Eerikan ollessa 15-vuotias, oli äiti jättänyt hänelle pöydälle kirjeen. Kirjeessä äiti kertoi lähteneensä Dieterin luo Saksaan. Äiti oli järjestänyt Eerikalle muuton Tampereelle, jossa häntä olisi rautatieasemalla vastassa äidin sisko Maaretta. Tämä järjestäisi Ennille paikan kotiapulaisena. Äiti oli surullinen ja pahoitteli tekoaan. Hän kertoi, että ei jaksanut enää säästää, jotta rahaa olisi ollut myös Eerikan matkalippuun. Hänen oli pakko mennä.

Niinpä Eerika hyvästeli Maijan ja lähti ensimmäisen kerran Luossajoen pikkukylästä. Mukanaan hänellä oli eväsvoileipiä, vaatteita ja Maijan lahjoittama Emännän tietokirjasarja. Matka Kilpisjärven ja Rovaniemen kautta Tampereelle kesti toista vuorokautta.

Eerika työskenteli vuosia perheissä kotiapulaisena. Asuinpaikkana saattoi olla sänky keittiössä ja vapaa-aikaa joka toinen sunnuntai ja keskiviikkoillat. Hyviäkin asioita oli, kuten erään perheen suuri kirjahylly, jolloin Eerika oppi, ettei tietämättömyydestä ole pois muuta tietä kuin tiedon hankkiminen.

Eerikan elämäntarinan kautta herätetään kysymyksiä naisen asemasta yhteiskunnassa ja ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Miten yhden ihmiselämän aikana maailma muuttuu, kuinka ihmisen elämä muuttuu ja miten muutokseen sopeudutaan. Kirja kertoo pienistä kipeistä kokemuksista ja arkiseen elämään piilotetuista suurista tunteista.

Nimeltään Eerika on Hilkka Ravilon yhdeksäs teos. Finlandia-palkintoehdokkaana hän oli vuonna 1997 teoksellaan Mesimarjani, pulmuni, pääskyni.

Mari

Hae Nimeltään Eerika kirjastosta.
Hae Hilkka Ravilon teokset kirjastosta.
Hae kirjoja nuoruudenrakkaudesta kirjastosta.

Oikeaksi todistettu kopio

Iltapäivä Toscanassa (DVD): Käsikirj. ja ohj. Abbas Kiarostami

Iltapäivä Toscanassa -elokuvan nimestä tai DVD-kotelon kannesta syntyy mielikuva, että kyseessä on kepeä romanttinen komedia. Elokuvassa kyllä vietetään iltapäivä Toscanassa, mutta vire on hiukan toinen. Alkuperäinen nimi Copie conforme (oikeaksi todistettu kopio) viittaa enemmän elokuvassa käytäviin keskusteluihin ja henkilöiden suhteisiin.

Elokuvan alussa mies esittelee uutta kirjaansa, joka käsittelee alkuperäisen taideteoksen ja jäljennöksen tuottamaa kokemusta. Yleisön joukkoon tulee nainen, jonka kirjailija myöhemmin tapaa tämän galleriassa. Ajetaan kauniiseen kylään katsomaan erityistä taideteosta, käydään kahvilassa, keskustellaan taiteesta ja sen kokemisesta, elämästä. Joka paikassa on morsiuspareja, tunnelma voisi olla romanttinen. Mutta ei, mies ja nainen puhuvat toistensa ohi, eivät halua, osaa tai jaksa ymmärtää toisiaan.

Katsoessa joutuu muuttamaan käsitystään henkilöiden suhteesta. Ovatko he toisilleen vieraita, onko kyse hapuilevasta alusta? Vai ovatko he tunteneet jo kauan, onko tämä pikemminkin loppua? Mikä on aitoa, mikä ei?

Elokuvan on ohjannut iranilainen Abbas Kiarostami, Juliette Binochelle rooli toi parhaan naispääosan palkinnon Cannesissa.

Heli

Hae Iltapäivä Toscanassa kirjastosta.

Nuorten aikuisten krampeista

Kallio et al: Kramppeja ja nyrjähdyksiä

Kramppeja & nyrjähdyksiä on alkanut ilmestyä 1990-luvun alussa, aluksi musiikkilehti Rumbassa. Sarjakuva ilmestyi myös Helsingin sanomien sunnuntaisivuilla ja sittemmin muissakin lehdissä. Albumeja on ilmestynyt useita.

Kramppeja & nyrjähdyksiä kertoo koetun tuntuisesti aluksi nuorten aikuisten elämästä, harrastuksista, parisuhteista ja niiden päättymisistä. Ja tietysti musiikista ja elokuvista. Tavataan baaritiskin äärellä tai ystävien joukossa. Vuosien kuluessa henkilöt keski-ikäistyvät ja vakiintuvat. Elämä antaa niin iloja kuin huoliakin. Tunnelma on joskus haikea, välillä kriittinen, usein osuva. Arki on rosoista, mutta joskus niin kaunista.

Käsikirjoittaja Pauli Kallio on tehnyt Krampeissa & nyrjähdyksissä yhteistyötä usean piirtäjän kanssa. Christer Nuutinen oli ensimmäinen piirtäjä, muita ovat olleet Sami Toivonen, Katja Tukiainen ja Mika Lietzén. Piirtäjän käsiala tuo aina oman tunnelmansa. Jostakin syystä tuntuu alkuperäinen piirtäjä parhaiten tavoittavan tarinoiden hengen. Nuutinen onkin palannut Kramppien & nyrjähdysten pariin uusimmissa albumeissa Kramppeja & nyrjähdyksiä nuorten naisten maailmassa sekä Kramppeja & nyrjähdyksiä parempaa elämää.

Pauli Kallio on Suomen ainut päätoiminen sarjakuvakäsikirjoittaja. Laajaan tuotantoon mahtuu yhteistyötä monen piirtäjän kanssa; esim. Pentti Otsamon FC Palloseurassa ja Jukka Tilsan Sekametsä -sarjassa. Usein tarinat ovat omakohtaisia, kuten Maalaispunkin päiväkirja.
Kallio on myös kustantanut ja kääntänyt sarjakuvia ja toiminut musiikkiarvostelijana.

Heli

Hae kaikki Krampit kirjastosta.

Uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä

Proulx, Annie: Näin on hyvä.

Annie Proulx asuu nykyisin Wyomingin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Esikoisromaanillaan Laivauutisia hän voitti monia kirjallisuuspalkintoja. Kuuluisuutta tuli lisää elokuvalla Brokeback Mountain, sillä elokuva tehtiin Proulxin novellin pohjalta.

Viime aikoina on suomennettu nimenomaan Proulxin novelleja. Tämä on jo kolmas kokoelma. Lyhyt kantama ja Maan tomua edeltävät Näin on hyvä kokoelmaa. Proulx kuvaa tavallisten ihmisten, köyhää elämää Wyomingissa sekä 1800 –luvulla ja lähempää nykyaikaa. Tarinat päättyvät useimmiten onnettomasti ja kirjan loppupuolen novelleja aloittaessa, herää vankka aavistus miten tässä tulee käymään. Ihmisiä Proulx kuvaa ymmärtävästi, mutta realistisen toteavasti.

1855 Archie & Rose aloittivat uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä. Prologin ymmärtää, kun on lukenut tarinan.

Uskomuksen mukaan uudisraivaajat tulivat maahan, perustivat tilan, elivät ankarissa oloissa, kasvattivat kengättömiä jälkeläisia ja loivat tilallisdynastioita. Niin jotkut tekivätkin, mutta paljon useammat vain tulivat ja menivät ja unohtuivat pian.

Ihastuttavia ovat sen sijaan muutamat Paholaisen puuhista kertovat tarinat.
Paholaisen demonisihteeri Duane Fork juoksenteli ympäriinsä laittamassa toimistotiloja kuntoon. Hän ripotteli pöydille tomua ja likaa, kaatoi soraa lattialle…
Kirjailijan arvomaailmaa kuvaa hyvin se, kenet hän on sijoittanut Helvettiin.
..Helvettiin oltiin perustamassa kymmenettä piiriä, johon oli tarkoitus sijoittaa jatkuvasti kasvava paljous Täysiä kusipäitä, useimmat amerikkalaisia liikemiehiä.
Helvetistä löytyvät tupakkateollisuus, grynderi, joka oli tehnyt töitä Irakissa, kirjailijat jotka seisoskelivat elokuvatuottajien ympärillä. Ammattilaispyöräilijät ovat ansainneet paikan Helvetistä. Kanadan verovirasto on kuulemma byrokraattisin, vallanhimoisin kieroin maailmassa. Sipaisulta ei välty edes Kanadan jääkiekkourheilu.
Mutta jos jääkiekko on heidän kansallisurheilunsa, eivätkö he vain nauti sen pelaamisesta? Tuskimpa vain. Terät tulevat olemaan luistinten sisäpuolella. Ja ne ovat kuumia.

Erinomaisia novelleja.

Hae Näin on hyvä kirjastosta.
Hae Annie Proulxin kirjoja kirjastosta.

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä – isovanhemmista ja lapsenlapsista

Ei ole helppoa olla mummo nykypäivänä. Pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Merete Mazzarella piirtää monipuolisen kuvan isovanhemmuudesta. Hän käyttää esimerkkeinä kaunokirjallisuutta ja tutkimuksia, mutta ennen kaikkea omia kokemuksiaan. Kirjan punaisena lankana on kertomus Mazzarellan suhteesta omiin lapsenlapsiinsa. Lisäksi hän muistelee omia isovanhempiaan ja tarinoita kaukaisemmistakin esi-isistä ja –äideistä.

Teos on esseetyyppinen pohdiskelu, jossa on vahvasti kaunokirjallinen ote. Teksti imee hyvin mukanaan. Kirja sisältää valtavan määrän tarkkanäköisiä huomioita, pieniä ja suuria yksityiskohtia tästä maailmasta. Mazzarellalla on hämmentävän avoin tapa kertoa henkilökohtaisista asioistaan, kokemuksistaan ja tunteistaan. Myös hänen lähiomaisensa on asetettu lukijan suurennuslasin alle, mikä tuntuu eettisesti arveluttavalta, varsinkin sen takia, että heitä ei aina kuvata kovin myönteisessä valossa. Tästä huolimatta lukemisesta ei tule likainen olo, mikä johtuu ehkä ennen kaikkea siitä, että Mazzarellan katse ja analyysi kohdistuu ankarimmin häneen itseensä.

Tämä ei ole ruusunpunainen kirja isovanhemmuuden tai isovanhempien ihanuudesta. Tämä on surullinen, haikea ja viiltävä kertomus elämän raadollisuudesta, mutta aivan varmasti myös lohduttavaa luettavaa kaikille, joilla on ollut ongelmia lähisuhteissa. Monessa kohtaa lukija saa myös nauraa, vapautuneesti ja vilpittömästi. Kirjoittajan rehellisyys itseään ja muita kohtaan tekee kirjasta aidon. Tämä kirja ajatteluttaa ja viihdyttää, myös muita kuin isovanhempia.

Aapo

Hae Illalla pelataan Afrikan tähteä kirjastosta
Hae Merete Mazzarellan teoksia kirjastosta

Hienovarainen kuvaus vanhenemisesta ja yksin jäämisestä

Tokyo story (dvd) ohjaus Yasujiro Ozu (1953)


Tokyo story on japanilaisen Yasujiro Ozun 50-luvulla ohjaama elokuva, jossa hienovaraisesti kerrotaan vanhan pariskunnan matkasta Tokioon tapaamaan aikuisten lastensa perheitä. He lähtevät matkaan hyvillä mielin ja suurin odotuksin huolellisten valmistelujen jälkeen. Perillä he saavat huomata, ettei kiireisillä lapsilla olekaan töiltään ja muilta toimiltaan oikein aikaa heille.

Lastenlapsiinkaan ei synny luontevaa yhteyttä. Vanhukset tuntevat olevansa tiellä, mutta yrittävät silti ymmärtää tilannetta, silloinkin kun lapset lähettävät heidät pois jaloista trendikylpylään. Ainoa, joka ottaa heidät vastaan lämpimästi, on heidän nuorena kuolleen poikansa vaimo. Tätä miniäänsä pariskunta arvostaa, mutta neuvoo silti häntä jatkamaan elämäänsä ja avioitumaan uudelleen. Mustavalkoisessa, rauhallisesti etenevässä elokuvassa on surumielinen tunnelma. Lopussa yksinäisyys aivan riipaisee katsojaa.

Tähän elokuvaan saa näkökulmaa saksalaisen Wim Wendersin dokumenttielokuvasta (tai essee-elokuvasta) Tokyo-ga (1985). Wenders pohtii, mitä on jäljellä Ozun kuvaamasta Tokiosta, ja elokuvassa kerrotaan myös työtovereidensa arvostaman vanhan ohjaajan työmenetelmistä. Hauska oli törmätä Tokyo story -elokuvaan myös Paul Austerin romaanissa Mies pimeässä, jossa vanheneva kirjailija keskustelee elokuvista tyttärensä kanssa.

Heli

Hae Tokyo story kirjastosta.

Gogolin kaima

Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi)

Kaima kertoo Intiasta Yhdysvaltoihin muuttavasta bengalilaisperheestä, jonka elämää seurataan erityisesti pojan näkökulmasta. Pojan kotinimi Gogol on isän kunniavelka lempikirjailijalleen. Nimi jää kuin vahingossa viralliseksi nimeksi, ja ajan mittaan Gogol kokee sen kiusalliseksi. Hän on hämmentynyt intialaisen ja amerikkalaisen identiteettinsä vuoksi. Gogol etsii itsenäisyyttä muuttamalla nimensä. Ristiriita näkyy myös hänen ihmissuhteissaan.
Kirja on tyylikäs ja hienovarainen, ja siitä jää mieleen myös se, että monissa elämän käännekohdissa matkustetaan junalla. Kuin junan kiitoa on myös perheen elämänkaari. Kirjasta on Mira Nair ohjannut elokuvan The Namesake – Kaima, sekin löytyy kirjastosta. Jhumpa Lahirilta on käännetty myös hienot novellikokoelmat Tämä siunattu koti (2001) ja Tuore maa (2008).

Heli

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.