Onko parempi elää toivossa vai todellisuudessa?

Viimeinen lainavinkki ennen kirjastojen kolmen viikon sulkua on Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen (2013).  Kirjassa eletään 1940-luvun alkua, Euroopassa sodan keskellä ja Yhdysvalloissa vielä odottavalla kannalla. Kolme erilaista naista, Iris, Frankie ja Emma kokevat sodan vaikutukset kukin omalla tavallaan. 

Iris hoitaa postitoimistoa amerikkalaisessa pikkukaupungissa Franklinissa. Hänen käsiensä kautta kulkevat kaikki kaupunkiin saapuvat ja sieltä lähtevät viestit rakkaudentäyteisistä kirjeistä huonoja uutisia sisältäviin sähkeisiin. Yksi postin vakioasiakkaista on Emma, joka pitää toivoaan yllä kirjoittamalla joka päivä Lontoossa haavoittuneita hoitavalle lääkärimiehelleen Willille. Radiotoimittaja Frankie puolestaan välittää amerikkalaisille todentuntuisia raportteja tavallisten ihmisten kohtaloista Lontoon pommitusten keskellä.

Sattuma heittää Frankien ja Willin yhdeksi yöksi samaan pommisuojaan. Heidän lyhyt kohtaamisensa johdattaa Frankien myöhemmin etsimään Emman käsiinsä pohtien vaikeaa päätöstä, kertoako tälle totuus vai ei. Myös Iris joutuu samaan tapaan kamppailemaan omatuntonsa kanssa Emmaa suojellakseen. 

Iris tunnusteli kirjettä taskussaan. Jos hän vei sen pois postin tiloista, eikö se ollut varastamista? Hän oli varas.

”Harry, jos sinä pystyisit suojelemaan toista ihmistä tuskalta, tekisitkö niin?”

Mies katsoi häntä. ”Millaiselta tuskalta?”

”Tekisitkö niin?” Iris toisti kireänä.

Harry kurtisti kulmiaan. ”Voiko toista suojella tuskalta?”

”Totta kai voi.”

”Millä tavalla?”

”Vaikenemalla. Pitämällä hänet pimennossa.”

…

”Asia on niin”, Iris sanoi äkkiä, uskaltamatta katsoa vierellä kulkevaan Harryyn, ”että pimennossa voi kasvaa kaikenlaista. Esimerkiksi rauhaa. Ja toivoa.” 

Tuula  

Kuuma kesä jazz-ajan New Yorkissa

Anna Godbersen: Jazztyttö peilaa, Ihania päiviä ja Illan pitkät varjot

Trilogia sijoittuu 1920-luvun lopun New Yorkiin, kiihkeän jazz-ajan viimeiseen kesään. Tarinan alussa ystävykset Cordelia ja Letty karkaavat maalta sykkivään ja häikäisevään suurkaupunkiin. Kummallakin on oma unelmansa tavoiteltavana. Letty tahtoo laulaa Broadwaylla, Cordelia puolestaan etsii isäänsä, rikasta viinatrokaria, jota ei ole koskaan tavannut. Tytöt huomaavat pian, että New Yorkilla on nurjempikin puolensa ja heidän tiensä eroavat joksikin aikaa.

Lettyn tie tähtiin ei ole mutkaton, eikä isänsä löytänyt Cordeliakaan säästy murheilta. Onneksi kesään mahtuu myös huolettomia hetkiä. Uuden ystävänsä Astridin kanssa tytöt kokevat seurapiirien joutilaita päiviä Long Islandilla ja kiihkeää yöelämää Manhattanilla. Tyttöjä piirittävät komeat miehet ja syntyy niin romansseja kuin sydänsurujakin. Kesän kääntyessä syksyksi kukin tytöistä on valinnut oman tiensä, mutta kohtalo ratkaisee, minne se heidät vie.

Aiemmassa romaanisarjassaan (Huumaa, Juoruja, Erheitä ja Hehkua) Anna Godbersen kuvasi kiehtovasti seurapiirielämää 1900-luvun taitteen New Yorkissa. Nyt on siis siirrytty 1920-luvun lopulle ja käydään savuisissa jazzklubeissa ja salakapakoissa, kohdataan tupakkatyttöjä ja gangstereita ja ajellaan automobiileilla. Godbersen taitaa niin ajan kuin henkilöidenkin kuvauksen, mikä tuo syvyyttä viihdyttävään lukukokemukseen.

Tuula

Hae Jazztyttö peilaa kirjastosta.

Kahden veljeksen elämänmatka

E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2013)

E. L. Doctorowin uusimmassa, tositapahtumiin perustuvassa romaanissa kuvataan kahden maailmasta eristäytyvän aikamiesveljeksen, Homerin ja Langleyn, elämää New Yorkin Viidennellä Avenuella.  Tarinan kertojana toimii nuoruudessaan sokeutunut Homer, joka kuljettaa lukijaa halki vuosikymmenten 1900-luvun Amerikassa.  Toinen veljeksistä, ensimmäisessä maailmansodassa mielensä tasapainon menettänyt Langley kerää neuroottisella vimmalla veljesten asuntoon kaikenlaista roinaa, mikä lopulta johtaa veljesten talon kaaosmaiseen tilaan.

Tapahtumien näyttämönä toimii veljesten hiljalleen rappeutuva talo, jossa veljekset asuvat kehdosta hautaan. Veljesten talossa vierailevat niin gangsterit kuin valtion virkamiehetkin, jotka tuovat tullessaan kulloisenkin vuosikymmenen ajanhengen. Näiden vierailijoiden kautta lukija pääsee kertaamaan viime vuosisadan merkittäviä historiallisia tapahtumia elävällä tavalla. Doctorowin romaani alkaa viime vuosisadan alusta, Homerin ja Langleyn vauraasta lapsuudesta, ja etenee vuosikymmen vuosikymmeneltä kohti nykyaikaa.

Suosittelen romaania lämpimästi sellaiselle lukijalle, joka nauttii rikkaasta kerronnasta ja monikerroksisista tarinoista, sillä Homerin ja Langleyn tarinan voi lukea eloisana kuvauksena kahden erikoisen veljeksen elämästä New Yorkissa tai allegorisena kuvauksena länsimaiden tilasta.

Anni

Hae Homer ja Langley kirjastosta.

Todenmakuista draamakomediaa

Derick Martini (ohj.): Lymelife

15-vuotiaan Scottin elämässä menee kaikki sekaisin. Hän on ollut aina ihastunut naapurin tyttöön, ja nyt näyttää, että tämä hakeutuu ihan muuhun seuraan. Äiti vaikuttaa sekopäiseltä, mutta tilanne näyttäytyykin eri valossa, kun ihaillun isän salaisuudet paljastuvat vihdoin Scottillekin. Ja isoveli, onko hän sittenkään sankari? Naapurin tytön perhe on myös murtumispisteessä: äiti ei kestä enää isää, joka on punkin aiheuttaman borrelioosin (eli Lymen taudin) vuoksi työkyvytön.

Perhekulissit romahtelevat, lapsuus on ohi. Aikuisten kipuilu näyttää nuorten silmissä absurdilta. Tästä koostuu sympaattinen ja aika todenmakuinenkin elokuva, joka sijoittuu 70-luvulle, tosin ajankuvaa ei ole erityisesti korostettu. Tarina perustuu käsikirjoittajan ja ohjaajan omiin nuoruuden kokemuksiin.

Lopussa näkyy sentään vähän valoa – vai näkyykö sittenkään? Asiat jäävät sen verran auki, että katsoja jää miettimään, mitä seuraavaksi.

Heli


Hae Lymelife kirjastosta.

Modernin westernin lyhyt oppimäärä

Elokuvina länkkäreitä eli westernejä on tullut nähtyä paljon. Monet niistä ovat elokuvien parhaimmistoa; Rio Bravo, Punainen virta, Kuolemantuomiopaikka, Johnny Guitar. Uusissakin westerneissä on onnistuneita: Armoton, Kello 15:10 lähtö Yumaan, The Proposition. Voi kai sanoa, että westernit ovat jopa muodissa, kun Coenin veljesten ja Tarantinon uusimmat ovat westerneitä. Jostain syystä western (kirjaston asiasana: lännentarinat) ei kirjallisuuden lajina kuitenkaan ole koskaan kiinnostanut, ja ainoa kosketus genreen taitaa yhä olla lapsena luettu Hopeanuoli-sarjakuva. Jopa Tex Willerit ja Blueberryt ovat jääneet lukematta.

Oli siis aika heittäytyä tuntemattomaan ja tutustua kolmeen moderniin lännentarinaan. Ensiksi luin Charles Portisin Kova kuin kivi (alkuteos: True grit, 1968 suom. 1970, uusin painos 2011), joka on filmattu kaksi kertaa, uusimpana juuri tuo Coenin veljesten viimeisin elokuva. Kirjassa ikäneito Mattie Ross kertoo, kuinka hän 14-vuotiaana kosti isänsä murhan apunaan – tai mukanaan – sheriffi Rooster Cogburn. Tarina on aika perinteinen kostotarina, mutta kerrottuna vanhan naisen näkökulmasta, joka muistelee omaa nuoruuttaan, siihen tulee uutta särmää. Henkilötkin ovat jotain muuta kuin klassisessa westernissä: 14-vuotias Mattie on sanavalmis kunnon tyttö, sheriffi on törmäilevä juoppo ja mukana kulkee itseään täynnä oleva liittovaltion poliisi LaBouef. Kukaan ei ole erityisen hyvä ampumaan ja ajojahdin onnistuminen on enemmän sattumasta kuin jahtaajien taidoista kiinni. Hyvä tarina kantoi vaikka olin nähnyt elokuvan aiemmin.

Portisin romaanissa on hiljaista mustaa huumoria, mutta tämän otoksen koomisin western on Patrick DeWittin Sistersin veljekset (The Sisters brothers, 2011), vaikka ei sekään mikään riemukupla ole. Nimihenkilöinä olevat veljekset, Eli ja Charlie Sisters, ovat salaperäisen kommodorin palveluksessa olevia palkkamurhaajia. Kertojana toimii Eli, jota on alkanut mietityttää koko homman mielekkyys. Hänen ajatukset harhailevat villin lännen sankarille erikoisen itsetietoisissa asioissa. Kirja on tästä joukosta ainoa 2000-luvulla kirjoitettu, ja Eli taitaakin olla moderni antisankari, joka pitää hevosista, ja jota mietityttää suunsa pahanhajuinen henki ja vatsansa läski, ja millaisella dieetillä siitä läskistä pääsisi eroon. Kaiken tämän takana on tietysti tahto jättää pyssysankarin hommat, löytää elämänsä nainen ja asettua aloilleen. Nykyaikainen reppana on tässä romaanissa siirretty villiin länteen tappajaksi, ja siitä teoksen huumori enimmäkseen tulee. Mukava ja helppolukuinen kirja, joka varmasti jää monen lukijan ainoaksi kosketukseksi western-kirjoihin.

Viimeisenä mutta parhaana western joka ei ole mukava, ei ole hauska eikä helppolukuinen. Cormac McCarthyn Veren ääriin (The Blood Meridian 1985, suom. 2012) on sen sijaan tositapahtumiin perustuva järkyttävän väkivaltainen proosateos. Tapahtumat sijoittuvat Texasin ja Meksikon rajamaille 1840-luvun loppupuolella juuri Meksikon ja Yhdysvaltain sodan jälkeen. Päähenkilönä on Poika jota seurataan lapsesta aikuiseksi. Lapsuus ja myöhemmät vuodet jäävät vilauksiksi, ja romaani keskittyy hänen teinivuosiinsa Glantonin jengissä, joka metsästää intiaanien ja yleensäkin vastaantulevien päänahkoja, koska niistä maksetaan kullalla. Kirjan intiaanit, lähinnä apassit, eivät ole yhtään sen mukavampia, vaan antavat samalla mitalla takaisin. Kaikki tuntuvat olevan sodassa kaikkia vastaan. Pojan ohi romaanin keskeisimmäksi henkilöksi nousee tämän sodan teoreetikko, tuomari Holden, älykäs, julma, valtavankokoinen ja paholaismaisen iätön hahmo, joka kulkee joukkion mukana, ja seuraa Pojan kohtaloa kuin varjo. Kirjan kerronta on pelkistetyn toteavaa, ja ketään mukana olevaa hirvittävät raakuudet eivät tunnu järkyttävän. Kirja on varsinkin kotimaassaan Yhdysvalloissa nostettu moneen kertaan viime vuosikymmenien tärkeimmäksi romaaniksi, jonkinlaiseksi moderniksi Moby Dickiksi. Siinä onkin harvinaista hypnoottista voimaa, joka vetää lukemaan ilta toisensa jälkeen raakuuksista huolimatta, vaikka kirjaa ei missään nimessä voi pitää ns. lukuromaanina. Silti sitä voi suositella kirjaksi niille, joita ihmiskunnan pimeimpien hetkien kuvaukset vetävät puoleensa.

Juha

Hae Lännentarinoita kirjastosta.

Kolme tarinaa toivosta, rakkaudesta ja ystävyydestä

Cecilia Samartin:  Señor Peregrino - Nora & Alicia - Kaunis sydän

Cecilia Samartin on kuubalaissyntyinen kirjailija, joka käsittelee kolmessa romaanissaan latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten elämää Yhdysvalloissa. Tarinat ovat fiktioita, mutta Samartin tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse perheineen paennut Fidel Castron hallintoa Kuubasta Yhdysvaltoihin.

Samartinin ensimmäinen romaani on Señor Peregrino. Tarinan päähenkilö on Jamilet, nuori meksikolainen nainen, jota syrjitään syntymämerkin vuoksi. Ahdasmielisen kotikylän asukkaat pitävät valtavaa verenpunaista merkkiä itsensä paholaisen tekosina. Jamilet pakenee Yhdysvaltoihin, saa työpaikan mielisairaalasta ja hoidettavakseen kiukkuisen señor Peregrinon. Hankalan alun jälkeen vanha espanjalaismies avautuu pikku hiljaa hoitajalleen. Hänen elämäntarinaansa kuunnellessaan Jamilet alkaa tarkastella omaakin elämäänsä uudesta näkökulmasta.

Toinen romaani Nora & Alicia on kertomus kahden tytön ystävyydestä ja kohtaloista Kuuban vallankumouksen melskeissä. Nora ja Alicia ovat serkukset ja parhaat ystävykset, joiden huolettoman elämän sisällissota ja Castron valtaannousu muuttavat peruuttamattomasti. Noran perhe pakenee Yhdysvaltoihin, kun taas Alicia jää perheineen Kuubaan. Ystävyys kestää, vaikka tyttöjen elämät kulkevat täysin erilaisiin suuntiin ja yhteydenpito on välimatkan ja sensuurin vuoksi vaikeaa.

Kaunis sydän on tarina Anasta, joka rakastettunsa kuolinvuoteen äärellä muistelee elämäänsä. Ana on paennut sodan jaloista El Salvadorista Yhdysvaltoihin ryhtyäkseen nunnaksi, mutta onkin päätynyt lastenhoitajaksi vauraaseen kalifornialaiseen perheeseen. Ana onnistuu tuomaan perheelle siltä puuttuvaa rakkautta ja iloa ja löytää lopulta myös oman onnensa.

Cecilia Samartin kirjoittaa koskettavasti ja saa lukijan kiintymään henkilöhahmoihinsa. Samalla kirjat tarjoavat lukijalle kurkistusikkunan latinalaisen Amerikan lähihistoriaan ja poliittisten selkkausten vaikutuksiin yksittäisten ihmisten ja perheiden elämään. Traagisista tapahtumista huolimatta Samartinin kirjat ovat selviytymistarinoita, jotka huokuvat lämpöä ja toivoa.

Tuula

Hae Cecilia Samartinit kirjastosta.

Välillä paistaa aurinko

Red House Painters – Retrospective 

Mark Kozelek on surullisen, hidastempoisen ja hiljaisen tarinankerronnan mestari. Kozelekin 1990-luvulla luotsaaman Red House Painters -yhtyeen kohokohdat on koottu tälle vuonna 1999 julkaistulle kokoelmalevylle. Bonuslevyllä kuullaan puolestaan aiemmin julkaisemattomia harvinaisuuksia ja live-esityksiä. Red House Paintersin alakuloisuus ja herkkyys olivat omiaan pitämään yhtyeen marginaalissa poissa suuren yleisön tietoisuudesta. Kozelekin valitusvirsissä epäonnen ja vastoinkäymisten keskelle paistaa välillä aurinko, kuten vihlovan kauniissa akustisessa kappaleessa Summer Dress. San Geronimo ratsastaa komean jylhästi Neil Youngin hengessä, seitsenminuuttinen Evil kieroilee kiehtovana ja yhtyeen tuotannon kenties kirkkaimpana helmenä loistaa kadotetun rakkauden perään haikaileva Katy’s Song. Cover-kappaleista tälle kokoelmalle on valikoitunut Kiss-laina Shock Me, jonka alkuperää ei Kozelekin käsittelyssä voi tunnistaa. Kozelek on julkaissut tuotantoaan myös omalla nimellään sekä Sun Kil Moon -yhtyeen nimissä. Hän on vieraillut konsertoimassa Suomessa kahdesti, viimeksi elokuussa 2011.

Antti

Hae Retrospective kirjastosta.

Orjan tarina

Frederick Douglass : Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta

Afrikasta tuotujen ihmisten orjuuttaminen on yksi Amerikan Yhdysvaltojen historian synkimpiä lukuja. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että itseään sivistyneinä pitäneet ihmiset ovat kokeneet voivansa "omistaa" orjia, ja että tällä toiminnalla on ollut lain suoja. Orjilla puolestaan ei ollut minkäänlaista suojaa.

Frederick Douglass syntyi orjaksi, mutta onnistui pakenemaan. Vapaudessa hän pystyi hankkimaan tietoa ja hänestä kehittyikin taitava puhuja. Hän kirjoitti omaelämäkerran, jossa hän argumentoi vastaansanomattomasti orjuutta vastaan ja orjuuden lakkauttamisen puolesta.

Nykypäivän näkökulmasta monet argumentit tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta tuohon aikaan ne eivät sitä olleet. Douglass käyttää taitavasti koko retorista arsenaaliaan. Alkuperäisen omaelämäkerran lisäksi kirjassa on liitteenä orjanomistajan kirjoittama lehdessä julkaistu vastine sekä Douglassin vastaus siihen. Ei jää epäselväksi, kummalla on painavammat perustelut.

Douglassin tarina ei liene pahimmasta päästä, minkä hän elämäkerrassaan itsekin toteaa. Hän ei työskennellyt yhtä raskaissa töissä kuin monet muut orjat. Hänen pakomatkansa oli lyhyt eteläisempien osavaltioiden orjiin verrattuna. Ja mikä olennaisinta: hän selvisi orjuutuksesta hengissä ja pääsi kertomaan tarinansa. Tämä ei kuitenkaan heikennä hänen sanomansa painoarvoa, päinvastoin. Hän selvisi, mutta monet muut eivät.

Douglassin kirja on ennen kaikkea historiallisesti merkittävä, mutta sillä on annettavaa myös nykypäivän ihmiselle. Sillä orjuus ei ole vain historiallinen ilmiö: se on edelleen valitettavan yleistä maailmassamme. Siksi joulukuun toinen päivä on "Kansainvälinen päivä orjuuden poistamiseksi".

Aapo

Hae Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta kirjastosta.

Uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä

Proulx, Annie: Näin on hyvä.

Annie Proulx asuu nykyisin Wyomingin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Esikoisromaanillaan Laivauutisia hän voitti monia kirjallisuuspalkintoja. Kuuluisuutta tuli lisää elokuvalla Brokeback Mountain, sillä elokuva tehtiin Proulxin novellin pohjalta.

Viime aikoina on suomennettu nimenomaan Proulxin novelleja. Tämä on jo kolmas kokoelma. Lyhyt kantama ja Maan tomua edeltävät Näin on hyvä kokoelmaa. Proulx kuvaa tavallisten ihmisten, köyhää elämää Wyomingissa sekä 1800 –luvulla ja lähempää nykyaikaa. Tarinat päättyvät useimmiten onnettomasti ja kirjan loppupuolen novelleja aloittaessa, herää vankka aavistus miten tässä tulee käymään. Ihmisiä Proulx kuvaa ymmärtävästi, mutta realistisen toteavasti.

1855 Archie & Rose aloittivat uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä. Prologin ymmärtää, kun on lukenut tarinan.

Uskomuksen mukaan uudisraivaajat tulivat maahan, perustivat tilan, elivät ankarissa oloissa, kasvattivat kengättömiä jälkeläisia ja loivat tilallisdynastioita. Niin jotkut tekivätkin, mutta paljon useammat vain tulivat ja menivät ja unohtuivat pian.

Ihastuttavia ovat sen sijaan muutamat Paholaisen puuhista kertovat tarinat.
Paholaisen demonisihteeri Duane Fork juoksenteli ympäriinsä laittamassa toimistotiloja kuntoon. Hän ripotteli pöydille tomua ja likaa, kaatoi soraa lattialle…
Kirjailijan arvomaailmaa kuvaa hyvin se, kenet hän on sijoittanut Helvettiin.
..Helvettiin oltiin perustamassa kymmenettä piiriä, johon oli tarkoitus sijoittaa jatkuvasti kasvava paljous Täysiä kusipäitä, useimmat amerikkalaisia liikemiehiä.
Helvetistä löytyvät tupakkateollisuus, grynderi, joka oli tehnyt töitä Irakissa, kirjailijat jotka seisoskelivat elokuvatuottajien ympärillä. Ammattilaispyöräilijät ovat ansainneet paikan Helvetistä. Kanadan verovirasto on kuulemma byrokraattisin, vallanhimoisin kieroin maailmassa. Sipaisulta ei välty edes Kanadan jääkiekkourheilu.
Mutta jos jääkiekko on heidän kansallisurheilunsa, eivätkö he vain nauti sen pelaamisesta? Tuskimpa vain. Terät tulevat olemaan luistinten sisäpuolella. Ja ne ovat kuumia.

Erinomaisia novelleja.

Hae Näin on hyvä kirjastosta.
Hae Annie Proulxin kirjoja kirjastosta.

Norah Jones: The Fall

Norah Jonesin uusi levy poikkeaa edellisistä. Tyylimuutos on osittain perusteltavissa bändin, tuottajan ja lauluntekijäparin vaihdoksella, sekä Jonesin halulla muuntaa tyyliään. Biografistinen kuuntelija kuitenkin kuulee levyn tilintekona pitkän suhteen päättymisestä. Jonesin ja puoliso-basisti-lauluntekijä-tuottaja Lee Alexanderin suhde päättyi vuonna 2007.

Varsinkin levyn alkupuolella tyylinvaihdos korostuu. Tyyli on rockimpi, kuin mihin Jonesin kohdalla on totuttu. Särökitarat pärisevät, laulu on kylmän kaiutettua. Jazzin, bluesin ja countryn viitteitä ei näissä kappaleissa juuri erota. Levyn loppupuolella hitaampien balladien määrä kasvaa, ja näissähän Jones on omimmillaan. Soundimaailma pysyy kuitenkin yhtenäisenä koko levyn alusta loppuun.

Eroteema kuuluu tietysti myös sanoituksissa. Kappaleiden nimet kertovat jo paljon: You’ve ruined me tai I wouldn’t need you. Suru, viha, haikeus, yksinäisyys… siinä päällimmäiset sanoitusten teemat. Levyn viimeinen kappale, hidas sähköpianoblues Man of the hour sentään on vähän hilpeämpi ja toiveikkaampi.

Hakematta tulee mieleen Suzanne Vegan levy Songs in red and gray (2001). Tiet tuottaja-puoliso Mitchell Froomin kanssa erosivat 1998. Edellisen levyn (Nine objects of desire, 1996) lämpimistä sävyistä ja intiimeistä tunnelmista siirryttiin kylmään soundimaailmaan, laulu kaikuu kaukaisuudesta ja sanoituksissa ei paljon ilakoida.

Parhaat laulut syntyvät eroista –hypoteesi pitää monesti paikkansa, mutta pitääkö se paikkansa näiden levyjen kohdalla? Molemmilla artisteilla on helpomminkin lähestyttäviä levyjä. Helmiä näilläkin levyillä on, mutta niitä pitää vähän enemmän hakea. Jonesin kohdalla tyylikokeilu ei ehkä ole täysin onnistunut. Onkin mielenkiintoista nähdä, palaako hän seuraavalla levyllään tuttuun ja turvalliseen entiseen tyyliinsä, vai jatkaako kokeellisemmalla linjallaan.

Aapo

Hae The Fall kirjastosta.
Hae Norah Jonesin musiikkia kirjastosta.

Katastrofin jälkeen

John Hillcoat on ohjannut varmasti ihan kelpo elokuvan Cormac McCarthyn romaanista Tie. Ainoa vika siinä on, että Tie on niitä romaaneja, jotka voisi jättää filmaamatta, joten ainakaan minä en aio käydä katsomassa sitä. En halua nähdä Tietä elokuvana, koska se on mestariteos ja se tapahtuu tulevaisuudessa, jossa jokin nimeltä mainitsematon tuho on kohdannut maapalloa ja hävittänyt lähes kaiken elämän. McCarthyn tyyli on niukka. Hän ei selittele liikoja, jotain on tapahtunut, aurinkoa tai maata tuskin näkyy tuhkalta ja maassa vaeltaa muutamia nälkäisiä ihmisiä, jotka yrittävät selvitä hengissä. Kun tuon maailman on mielessään rakentanut harvoista kirjailijan tarjoamista viitteistä, ei sitä kannata lähteä elokuviin tuhoamaan. Romaanissa isä ja nuori poika etsivät muita eloonjääneitä ”hyviä ihmisiä”, mutta törmäävät vain kannibaaleihin tai muihin roistoihin. Isä yrittää ylläpitää pojassaan uskoa parempaan, mutta kantaa mukanaan pistoolia kahdella luodilla.

Ensivaikutelmaltaan kirja on tyly, mutta loppujen lopuksi symbolinen tarina on ihmeellinen ja sydäntäsärkeväkin. Tie sai arvostetun Pulitzer-palkinnon ja muutamia muita palkintoja. Suomessakin se noteraattiin Tähtivaeltaja-palkinnolla, jonka saa aina vuoden paras suomeksi ilmestynyt Science Fiction –kirja. Valitettavasti kirjastossakin se löytyy Scifi-hyllystä, joka saattaa karkottaa monia lukijoita. Yleensä tekniikkaan enemmän kuin ihmiseen keskittyvään scifiin Tietä yhdistää vain se, että Tiekin on tulevaisuuskuvitelma.

Varsinkin Yhdysvalloissa kovassa kurssissa olevan Cormac McCarthyn kirjat ovat väkivaltaisia ja runollisia, ja häntä on verrattu William Faulkneriin ja Ernest Hemingwayhin. Faulkner-vertaus on osuvampi. McCarthylta on suomennettu aiemmin kaksi kirjaa. Myyttisessä lännen maailmassa vaeltava Matka toiseen maailmaan ja Texasiin sijoittuva takaa-ajotarina Menetetty maa, jossa pikkukaupungin sheriffi joutuu vastatusten uuden järjettömän huumeväkivallan kanssa. Coenin veljekset filmasivat Menetetyn maan ja tarina olikin elokuvana toimivampi kuin kirjana.

Juha

Hae Tie kirjastosta.

Gogolin kaima

Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi)

Kaima kertoo Intiasta Yhdysvaltoihin muuttavasta bengalilaisperheestä, jonka elämää seurataan erityisesti pojan näkökulmasta. Pojan kotinimi Gogol on isän kunniavelka lempikirjailijalleen. Nimi jää kuin vahingossa viralliseksi nimeksi, ja ajan mittaan Gogol kokee sen kiusalliseksi. Hän on hämmentynyt intialaisen ja amerikkalaisen identiteettinsä vuoksi. Gogol etsii itsenäisyyttä muuttamalla nimensä. Ristiriita näkyy myös hänen ihmissuhteissaan.
Kirja on tyylikäs ja hienovarainen, ja siitä jää mieleen myös se, että monissa elämän käännekohdissa matkustetaan junalla. Kuin junan kiitoa on myös perheen elämänkaari. Kirjasta on Mira Nair ohjannut elokuvan The Namesake – Kaima, sekin löytyy kirjastosta. Jhumpa Lahirilta on käännetty myös hienot novellikokoelmat Tämä siunattu koti (2001) ja Tuore maa (2008).

Heli

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.