Saako tälle edes nauraa?

Claire Castillon: Kuplissa (2012)

Ranskalaisen Claire Castillonin Kuplissa –novellikokoelma sisältää  ihmissuhdemonologeja, joiden häiriintyneet päähenkilöt elävät omissa kuplissaan vain itseään ajatellen. Kuplansa sisältä ihmiset piikittelevät julmasti läheisiään ja ovat kaikin puolin itsekeskeisiä ja ilkeitä.

Silti lukiessa naurattaa ja kauhistuttaa yhtä aikaa. Huumori on niin mustaa, että lukija hämmentyy: voiko tälle edes nauraa. Castillon kirjoittaa tarkkanäköisesti ja hauskasti. Hänen tekstinsä vahvistavat mielikuvaa siitä, että nimenomaan ranskalaiset hallitsevat tämän tyylilajin: he osaavat olla samalla kertaa ronskeja, yhteiskunnallisia ja kuitenkin kepeitä.

Castillonia lukee mielellään, vaikkei yhdestäkään hänen henkilöhahmostaan voi oikein pitää. Heistä ei voi pitää, koska he ovat karikatyyrisyydestään huolimatta aivan kuin sinä tai minä huonona päivänä. He sanovat juuri sen, mitä itse kukin haluaisi joskus laukoa. Tekstit siis puhuttelevat, naurattavat ja pöyristyttävät hyvällä tavalla. Castillon  hallitsee myös tiivistämisen taidon: miksi kirjoittaakaan rönsyillen, kun voi tiiviistikin ilmaista sen mitä haluaa?

Piia

Hae Kuplissa kirjastosta.

Kesä jatkuu eräkirjassa

Seppo Saraspää: Lintukoiran ikävä 

Tuotteliaan ja ansioituneen kirjailijan Seppo Saraspään uudessa eräkirjassa on 11 novellia. Rikas, murresanainen kieli kuvailee, miten kuljeskellaan, kalastetaan, metsästetään, ollaan koiran kanssa tai sitten kaverin tai vaimon. Lukija pääsee vaivattomasti mukaan sinne, minne on sisimmässään jo pitkään kaivannut – pois kaupungista.

Kämppä-nimisessä avauskertomuksessa ollaan menossa jossain pohjoisessa Suomessa metsäautotien päähän kämpälle, joka on oleellinen suoja metsäläisille. Läheiselle järvelle menevät vaimot verkkoja laskemaan. Kämppä kun on kairan kulkijoiden tukikohta ja yhteistä omaisuutta, vaatii se myös huolenpitoa. Kirja kertoo sen kunnosta:

”Piisi oli murheellisen näköinen. Koko otsakappale oli lohjennut ja romahtanut alas.”

Kämppä saa uuden piisin, kun uskollinen kävijä ottaa asian hoitaaksensa. Nuotiolla keitetään kahvit ja käydään keskustelut, joita Saraspää elävästi kuvaa välillä lyhyillä vuorosanoilla, välillä pitkillä kuvauksilla. Ollaan inhimillisiä. Elämän arki purkautuu nuotiolla istujan huulilta kipeinä, lyhyinä lausahduksin. Luonto ja touhu pehmentävät vaikean asian, joka tulee ääneen sanotuksi.

”Näin on marjat” vie lukijan saareen, johon rantaudutaan tavalla, joka on tuttu maalla kesiänsä viettäneelle – tiiraillaan hiljaa vedenalaisia kareja, jotka saattaisivat ikävästi kolhia veneen pohjan. Veneen lipuminen kuuluu lukijan korvissa. Tavarat kannetaan maihin, pengotaan esiin nokipannupussi ja tyroksinen eväslaukku.  –He! sanoo Kauko ja ojentaa Arpalle kaljatölkin. Punnitaan nukkumapaikat teltalla tai veneellä, kuinka kukakin toivoo. Yhtä kiinnostaa enemmän kalastus, toinen joutuu notkuvien marjamättäiden valtaan ja saaduilla saaliilla päästään kehuskelemaan sille, joka jäi niistä paitsi. Hillat, siiat ja taimenet vievät mukanaan, kun luonto antaa parastaan.

Kirja tuo kesän ja luonnon keskellä olemisen anteliaasti sille, joka tuntee saaneensa siitä taas tänäkin kesänä liian vähän. Kariston kirjailijaesittely kertoo:

”Ivalon Kenkäniemessä asuva Seppo Saraspää työskenteli poliisina Helsingissä ja Kemijärvellä ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi. Hänen tuotantonsa käsittää romaaneja, nuortenkirjan sekä erätarinoita, joista Nurmettuneet nuotiopaikat palkittiin vuoden eräkirjana 1986.”

Irmeli

Hae Lintukoira kirjastosta.

Hae Seppo Saraspään kirjoja kirjastosta.

Hae eräkirjallisuutta kirjastosta.

Tarinoita pistooli ohimolla

Heinrich von Kleist: Locarnon kerjäläiseukko ja muita kertomuksia

Vaikka Kafkan ystäville voi vanhemmasta kirjallisuudesta suositella luettavaksi Heinrich von Kleistin novelleja. Lyhyen elämänsä aikana hän ehti kirjoittaa kahdeksan novellia, jotka ovat nyt kaikki saatavilla suomeksi. Locarnon kerjäläiseukko (2011) sisältää niistä seitsemän. Kuuluisin ja pisin novelleista, Mikael Kohlhaas, on ilmestynyt suomeksi 1951 ja 1962. Omana aikanaan 1800-luvun alussa tuntemattomaksi jäänyt Kleist kohotettiin seuraavalla vuosisadalla, mm. Franz Kafkan ja Thomas Mannin fanituksen ansiosta, saksalaisen kirjallisuuden klassikoksi.

Heinrich von Kleistin novelleissa ajaudutaan usein äärimmäisiin tilanteisiin, jotka laukeavat väkivaltaiseen loppuratkaisuun. Useammin kuin kerran aivojen ydinnesteet valuvat tarinan lopussa. Kevyimmästä päästä on tarina O:n markiisitar. Siinä markiisitar on tullut tietämättään raskaaksi. Hänet on pelastanut ritarillisesti raakalaisten käsistä eräs Kreivi F, joka ainoana tietää, ettei tämä lapsi siinnyt pyhästä hengestä. Kleistin aikaan tarinan nähtiin pilkkaavan neitseellistä sikiämistä. Tarina alkaa:

Leskeksi jäänyt, maineeltaan moitteeton nainen ja useamman hyvin kasvatetun lapsen äiti, O:n markiisitar, laittoi huomattavassa pohjoisitalialaisessa kaupungissa M:ssä lehtiin ilmoituksen, että oli tullut tietämättään siunattuun tilaan.

Uuden kokoelman suomennosta ehdittiin jo moittia Helsingin Sanomissa, mutta se on ihan luettava. Paikoin törmää käsittämättömiin lauseisiin, mutta on vaikea sanoa saksaa osaamattomana onko vika suomennoksessa. Omituista sen sijaan on laittaa kirjan alkuun esipuhe, joka sisältää huomattavia juonipaljastuksia. Samoin kummastuttaa että teoksen avaus- ja niminovelliksi on valittu lyhyt kummitustarina, joka ei ole Kleistia tyypillisimmillään.

Heinrich von Kleist (1777 – 1811) oli synkkyyteen taipuvainen nuorimies. 34-vuotiaana vuonna 1811 hän ampui rakastajattarensa ja itsensä. Lukiessa tarinaa Kihlaus Santo Domingossa tulee väistämättä mieleen, että ratkaisu ei ollut hetken mielijohde.

Juha

Hae Locarnon kerjäläiseukko kirjastosta.

Hae kaikki Kleistit kirjastosta.

Uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä

Proulx, Annie: Näin on hyvä.

Annie Proulx asuu nykyisin Wyomingin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Esikoisromaanillaan Laivauutisia hän voitti monia kirjallisuuspalkintoja. Kuuluisuutta tuli lisää elokuvalla Brokeback Mountain, sillä elokuva tehtiin Proulxin novellin pohjalta.

Viime aikoina on suomennettu nimenomaan Proulxin novelleja. Tämä on jo kolmas kokoelma. Lyhyt kantama ja Maan tomua edeltävät Näin on hyvä kokoelmaa. Proulx kuvaa tavallisten ihmisten, köyhää elämää Wyomingissa sekä 1800 –luvulla ja lähempää nykyaikaa. Tarinat päättyvät useimmiten onnettomasti ja kirjan loppupuolen novelleja aloittaessa, herää vankka aavistus miten tässä tulee käymään. Ihmisiä Proulx kuvaa ymmärtävästi, mutta realistisen toteavasti.

1855 Archie & Rose aloittivat uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä. Prologin ymmärtää, kun on lukenut tarinan.

Uskomuksen mukaan uudisraivaajat tulivat maahan, perustivat tilan, elivät ankarissa oloissa, kasvattivat kengättömiä jälkeläisia ja loivat tilallisdynastioita. Niin jotkut tekivätkin, mutta paljon useammat vain tulivat ja menivät ja unohtuivat pian.

Ihastuttavia ovat sen sijaan muutamat Paholaisen puuhista kertovat tarinat.
Paholaisen demonisihteeri Duane Fork juoksenteli ympäriinsä laittamassa toimistotiloja kuntoon. Hän ripotteli pöydille tomua ja likaa, kaatoi soraa lattialle…
Kirjailijan arvomaailmaa kuvaa hyvin se, kenet hän on sijoittanut Helvettiin.
..Helvettiin oltiin perustamassa kymmenettä piiriä, johon oli tarkoitus sijoittaa jatkuvasti kasvava paljous Täysiä kusipäitä, useimmat amerikkalaisia liikemiehiä.
Helvetistä löytyvät tupakkateollisuus, grynderi, joka oli tehnyt töitä Irakissa, kirjailijat jotka seisoskelivat elokuvatuottajien ympärillä. Ammattilaispyöräilijät ovat ansainneet paikan Helvetistä. Kanadan verovirasto on kuulemma byrokraattisin, vallanhimoisin kieroin maailmassa. Sipaisulta ei välty edes Kanadan jääkiekkourheilu.
Mutta jos jääkiekko on heidän kansallisurheilunsa, eivätkö he vain nauti sen pelaamisesta? Tuskimpa vain. Terät tulevat olemaan luistinten sisäpuolella. Ja ne ovat kuumia.

Erinomaisia novelleja.

Hae Näin on hyvä kirjastosta.
Hae Annie Proulxin kirjoja kirjastosta.

Annan oudot jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Rakastetun tyttökirjojen kirjoittajan, L. M. Montgomeryn viimeinen käsikirjoitus jätettiin kustantajalle päivää ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 1942. Teos oli Annan jäähyväiset, joka on kokonaisuudessaan julkaistu ensimmäisen kerran vasta nyt. Asiantuntevat esipuhe ja jälkisanat valaisevat sitä, miksi kirja poikkeaa muista Anna-sarjan kirjoista ja miksi sitä ei julkaistu aiemmin, antamatta kysymykseen kuitenkaan tyhjentävää vastausta.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jonka rakenne on mielenkiintoinen: kehyskertomuksena Anna lukee omia ja Walter-poikansa kirjoittamia runoja ja muut Blythen perheenjäsenet kommentoivat niitä. Runojen kanssa vuorottelevissa novelleissa Annan ja Gilbertin perhe sen sijaan on sivuosassa, muiden Glen St. Maryn kylän asukkaiden kommenttien ja välillä pahansuopienkin huomioiden kohteena.

Novelleissa toistuu orpouden teema, joka on ominainen L. M. Montgomeryn koko tuotannolle. Osansa saavat myös aviorikokset, kuolema ja muut synkät salaisuudet. Keskittyminen sivuhenkilöihin tuntuu kuitenkin oudolta ja Annan omaa ääntä olisi toivonut kuulevansa teoksessa enemmän. Anna-kirjojen fanit saavat silti nauttia Montgomeryn huumorista, kielestä ja Prinssi Edwardin saaren arkielämän ja miljöön kuvauksesta lähes yhtä paljon kuin sarjan aiempia kirjoja lukiessaan.

Anna

Hae Annan jäähyväiset kirjastosta.

Liian paljon onnea

Alice Munron novellikokoelmassa Liian paljon onnea henkilöt joutuvat arvioimaan elämäänsä uudelleen, halusivatpa tai eivät. Joskus vain eteen tulee hetki, josta ei voi jatkaa entiseen tapaan. Avausnovellin käänne on järkyttävä murhenäytelmä, joka valkenee lukijalle vähitellen, mutta elämässä voivat pienemmätkin seikat kääntää suunnan. Ratkaisevan hetken saattaa myös tajuta vasta myöhemmin. Elää kuitenkin pitää: on löydettävä merkitys tuleville päiville tai arvostettava sitä, mitä on. Ja joidenkin asioiden kanssa on vain elettävä, vaikka muisto tai häpeä kalvaisikin. Niminovellissa kerrotaan oikeasta historiallisesta henkilöstä, matemaatikko Sofja Kovalevskajasta.

Vaikka ei tavallisesti välittäisi lukea novelleja, kannattaa harkita tutustumista tähän ja muihinkin Alice Munron novellikokoelmiin. Tarinoiden kaari on aika pitkä, joten henkilöihin ehtii tutustua, ja jotkut heistä jäävät mieleen pitkäksikin aikaa. Tapahtumissa on toden tuntua, ja henkilöihin uskoo.

Liian paljon onnea on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa, kuten muutkin hänen suomennetut teoksensa. Suomentaja on Kristiina Rikman.

Heli

Hae Liian paljon onnea kirjastosta!

Suami on hyvä maa

Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus

He ovat täällä taas – pariskunta Eila ja Rampe sekä likka Hämeestä. Olinkin jo ehtinyt kateellisena seurata kirjaston internetsivun lainatuimpien kirjojen listaa, jonka etunenässä keikkuvat Sinikka Nopolan Risto Räppääjä –kirjat. Kateellisena, koska ne ovat lapsille.

Sinikan ja avustavan Tiina Nopolan yhteistyö on tuottanut aikuisten iloksi murteellisen kirjasarjan Eilasta, Rampesta ja niiden tyttärestä, likasta. Osuvaa, tarkkanäköistä, tamperelaisen elämäntyylin tuntevaa, hauskaa kuvausta tavallisen perheen kotoisista sattumuksista, sananvaihdosta ja elämänfilosofiasta. Saattaa olla, että hämäläiset sukujuureni myötävaikuttavat asiaan, mutta olen kokenut Eilan ja Rampen äärellä sen, mitä on nauraa täyteen ääneen kirjan sivuja käännellessä. Perhe oikein kokoontui kuulemaan. En ollut Jyväskylässä asuessani esimerkiksi muistanut, että Tampereella likka tosiaan tarkoittaa siskoa tai tytärtä, sen lisäksi, että se on myös tyttö. Esimerkiksi nuoruusajan ystäväni Tepan isosisko oli likka, meirän likka.

Kirjassa Eila, Rampe ja elämän tarkoitus on myös muulle Suomelle tarjolla juttuja, esimerkiksi kappaleessa ”Suami on hyvä maa”.

Eila:
Tiäksää, millä voi ehkästä alkavaa vanhuusiän depressioo?

Rampe:
E.

Eila:
Mää kävin kaupassa, ja mulle tuli vähä semmonen alakulonen olo, kummää ajattelin, kuinka tää elämä on kallista. Mansikkalitrakin makso neljä euroo. Se tekee vanhassa rahassa kakskytäneljä markkaa. Mutta sitte mulle tuli miäleen lause ”Suami on hyvä maa”. Mää toistelin sitä pualiääneen siinä kävellessäni ja mun miälialani parani heti.

Omia muistojaan kultaisesta nuoruudesta saa keski-ikäinen lukija kokea kappaleessa ”Mauno Kuusisto ja Mouhijärven meijeri”.

Eila: Olis mukava tietää ton Mauno Kuusiston keikkakalenteri. Mää oon kyä loppujen lopuks meri-ihminen. Järvet on semmosia lätäkköjä.

Rampe:
Mitä sää ny oikeen puhut?

Eila:
Ekkö sää oo koskaan kuullu sitä laulua ”Meri peilin lailla nyt säihkyy heijastustaan”? Mää haluaisin mennä sen Mauno Kuusiston keikalle.

Rampe:
Se on eläkkeellä. Ei se enää konsertoi.

Eila ja Rampe töksäyttelevät ja naljailevat toisilleen vanhan avioparin tavoin, mutta touhuavat pian yhdessä lähtöä Onnenmaa-nimiseen ostosparatiisiin tai likkaa tapaamaan. Pari saa vanhan tamperelaisen hyvälle tuulelle, toivottavasti myös muutkin.

Sinikka Nopolan lyhytproosaa Hämeen murteella:

Ei tehrä tästä ny numeroo
WSOY 2003

Se on myähästä ny
WSOY 2004

Kyä tässä jotain häikkää o
WSOY 2006

Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
WSOY 2009

Irmeli

Hae Nopolan murrekirjat kirjastosta

Omaelämäkerrallista Atwoodia

Margaret Atwood:Poikkeustila (Otava)

Kanadalaisen Margaret Atwoodin Poikkeustila on kirja, jota voi lukea luottavaisin mielin: tämä kirjailija osaa kertoa. Kirja koostuu novelleista, mutta sen voi hyvin lukea kuin romaanin täydentäen mielessään novellien väliset ”aukot”. Poikkeustilaa on pidetty omaelämäkerrallisena teoksena, vaikka se ei aivan yksi yhteen noudattelekaan kirjailijan elämää. Päähenkilönä novelleissa on Nell, jonka elämäntilanteita katsotaan viisaan etäisyyden päästä. Nell on vastuuntuntoinen, liiankin kiltti lapsi, joka kasvaa 1960-luvulla vaeltelevaksi nuoreksi aikuiseksi. Parisuhteessaan Nell joutuu sopeutumaan myös miehen aikaisempaan perheeseen, ja tuntee itsensä tässä kuviossa sivulliseksi. Vaikka perhesuhteet ovat ongelmaisia, ne ovat tärkeitä, esimerkiksi Nellin nuorempi sisar on kiinnostava hahmo. Tärkeitä ovat myös tarinat: vanha isä rakastaa tiettyä seikkailua, ja kun äiti alkaa hiipua pois, Nell yrittää herättää muistoja valokuvien ja tarinoiden avulla, mutta joutuu näkemään, etteivät ne enää tavoita.

Heli

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.