Jumalan vihan ruoska

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska – Suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697

Jumalan vihan ruoska on erinomainen kuvaus suurten nälkävuosien ajan Suomesta; traagisesta arjesta, ihmisten yrityksistä pysyä hengissä sekä rikoksista ja julmuuksista, joihin nälkä lopulta johti. Kirja onkin ensimmäinen moderni tutkimus näistä Suomen historian kaikkein synkimmistä vuosista, joiden aikana jopa kolmannes kansasta kuoli nälän tai kulkutautien seurauksena.

Mirkka Lappalainen kirjoittaa selkeästi, kiinnostavasti ja lukijan mukaansa tempaavasti. Hän kuvaa tapahtumat tasapainoillen oivallisesti yleisemmän pohdinnan ja esimerkkien välillä. Tarinat yksittäisten ihmisten kohtaloista pitävät lukijan mielenkiintoa yllä ja konkretisoivat, selittävät tapahtumia. Kolmensadan vuoden takaiset maisemat ja tavallisten ihmisten kohtalot heräävät eloon ja hetkittäin kirjaa lukee kuin karmivaa jännityskertomusta, saaden samalla kuin huomaamatta valtavan määrän historiatietoa.

Kirja antaa, aikakaudesta etukäteen tietämättömällekin, selkeän kokonaiskuvan vuosien 1695–1697 tapahtumista ja nälänhätään vaikuttaneista tekijöistä.  Lähteinä on käytetty kirjallisuuden ohella mm. oikeudenkäyntipöytäkirjoja sekä aikakauden virkamiesten ja diplomaattien kirjeitä. Lappalainen on palkittu ja arvostettu uuden sukupolven tarinavetoinen historiantutkija, jonka erityisosaamisaluetta on 1500–1600- lukujen Suomi.

Piia

Hae Jumalan vihan ruoska kirjastosta.

Hae Mirkka Lappalaisen kirjat kirjastosta.

Rannekellot ajan käyttöesineinä ja harrasteena

Joona Vuorenpää:Kellomies
Joona Vuorenpään kirja Kellomies esittelee monipuolisesti kelloja: erilaisia kellotyyppejä, kellohistoriaa, tekniikkaa ja markkinoita. Leijonanosan kirjasta lohkaisee brändiesittelyt, eli tunnetuimmat ja tärkeimmät kellomerkit käydään aakkosjärjestyksessä läpi. Kirjassa keskitytään erityisesti miesten mekaanisiin kelloihin, joka on näyttävin, arvostetuin ja hintavin kellotyyppi. Mekaaninen kello siis ei tarvitse toimiakseen paristoa, vaan se saa käyttövoimansa jousesta, joka vedetään joko käsin tai automaattisesti heilurin avulla, käden liike-energiaa varastoiden. Suurin osa kirjassa esitellyistä kelloista onkin automaattikelloja.

Vuorenpään kirja on ensimmäinen suomenkielinen kirja rannekelloista. Miksi tällainen kirja julkaistaan 2010-luvulla, kun rannekellon rooli arkipäivän ajannäyttäjänä on heikentynyt? Siksi, että on kuitenkin yllättävän suuri joukko ihmisiä, jotka edelleen haluavat rannekellon ja ovat valmiita maksamaan siitä hyvinkin paljon. Kello on herrasmiehelle tyylikysymys siinä missä pukeutuminen muutenkin. Mekaaninen kello on myös vuosisataisten kelloseppäperinteiden jatkaja ja on siten tyylikäs poikkeus aineettomia bittejä pyörittävien älypuhelinten ja taulutietokoneiden joukossa.

Kellomies ei voi olla aivan pienituloinen. Halvimmillaan mekaanisen automaattikellon voi saada jopa alle sadalla eurolla, mutta suurin osa kirjan kelloista on hinnaltaan jotain aivan muuta. Jo kelloihin käytetyt materiaalit antavat osviittaa hintaluokasta, eli jos kellon kuori on veistetty kullasta, saattaa hinta kohota viisinumeroiseksi. Kelloissa maksaa tietenkin myös käsityö: mekaaniset kellot ovat sadoista osista koottuja hienomekaniikan taidonnäytteitä, joten ääritapauksissa ei enää puhuta työtunneista vaan –vuosista. Kuten kirjan huikeimmista esimerkeistä käy ilmi, kellotaiteessa ei ole hintaylärajaa.

Kirjaa täydentää Joona Vuorenpään ylläpitämä nettisivusto http://www.kellomies.fi.

Aapo

Hae Kellomies kirjastosta

Teekulttuuria

Pirkko Arstila : Teen ystävän kirja

Nyt, erikoiskahvibuumin laannuttua, satsataan teehen. Kahviloissa on  vaihtoehtoja pussiteelle ja automarkettien teehyllyjen valikoima  hätkähdyttää jo kokeneenkin teenjuojan. Suomeenkin on perustettu kansainvälisen tason teehuoneita, joissa voi nauttia kaikkien taiteen  sääntöjen mukaan tarjotusta teestä.

Suomessa toimii yhdistys nimeltä Teen ystävät, jonka tavoitteena on kohottaa teekulttuurin tuntemusta Suomessa. Puheenjohtajana on Pirkko Arstila, joka  on myös kirjoittanut yhdistyksen nimeä mukailevan tietokirjan ”Teen ystävän kirja”. Kirjassa Arstila esittelee teen historiaa, eri teelaadut sekä erilaisia teekulttuureja ympäri maailmaa. Kirja onkin tähän asti suomeksi kirjoitetuista teekirjoista kokonaisvaltaisin esitys. Lisäksi kustantaja on panostanut kirjan ulkoasuun: se on kauniisti taitettu ja kuvitus on tyylikäs. Kangasselkä ja lukunauha viimeistelevät ulkonäön.

Kirjassa on selkeän elitistinen sävy. Kuitenkin se soveltuu myös aloittelevalle teenjuojalle. Teepussien käyttöä paheksutaan, mutta ei silti sivuuteta. Arstilan kertomukset oman teeuransa alkuajoilta rohkaisevat niitä, joille vihreä tee on tähän mennessä tarjonnut vain pettymyksiä.

Kirja sisältää paljon vinkkejä, miten vältetään pahimmat virheet teen valmistuksessa. Laajemmin ajatellen teen pilaa kiire: teen nauttiminen on vaatii aikaa, mutta siten tee antaa myös hetken rauhoittua. Kirjan päällimmäinen viesti on, että tee tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia gastronomisiin nautintoihin, kun sille antaa mahdollisuuden.

Aapo

Hae Teen ystävät kirjastosta.


Muita teekirjoja:
Kiinalainen teekirja / Pekka Nihtinen
Kirja teestä / Kakuzo Okakura
Tee / Kyllikki Villa
Tee teematka / Helena Petäistö
Teehetki / Pirjo Suvilehto
Teekirja : teen historiaa, tee-esittelyjä, reseptejä / Nina Laaksonen
TSAIJU : venäläisen teen tarina

Orjan tarina

Frederick Douglass : Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta

Afrikasta tuotujen ihmisten orjuuttaminen on yksi Amerikan Yhdysvaltojen historian synkimpiä lukuja. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että itseään sivistyneinä pitäneet ihmiset ovat kokeneet voivansa "omistaa" orjia, ja että tällä toiminnalla on ollut lain suoja. Orjilla puolestaan ei ollut minkäänlaista suojaa.

Frederick Douglass syntyi orjaksi, mutta onnistui pakenemaan. Vapaudessa hän pystyi hankkimaan tietoa ja hänestä kehittyikin taitava puhuja. Hän kirjoitti omaelämäkerran, jossa hän argumentoi vastaansanomattomasti orjuutta vastaan ja orjuuden lakkauttamisen puolesta.

Nykypäivän näkökulmasta monet argumentit tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta tuohon aikaan ne eivät sitä olleet. Douglass käyttää taitavasti koko retorista arsenaaliaan. Alkuperäisen omaelämäkerran lisäksi kirjassa on liitteenä orjanomistajan kirjoittama lehdessä julkaistu vastine sekä Douglassin vastaus siihen. Ei jää epäselväksi, kummalla on painavammat perustelut.

Douglassin tarina ei liene pahimmasta päästä, minkä hän elämäkerrassaan itsekin toteaa. Hän ei työskennellyt yhtä raskaissa töissä kuin monet muut orjat. Hänen pakomatkansa oli lyhyt eteläisempien osavaltioiden orjiin verrattuna. Ja mikä olennaisinta: hän selvisi orjuutuksesta hengissä ja pääsi kertomaan tarinansa. Tämä ei kuitenkaan heikennä hänen sanomansa painoarvoa, päinvastoin. Hän selvisi, mutta monet muut eivät.

Douglassin kirja on ennen kaikkea historiallisesti merkittävä, mutta sillä on annettavaa myös nykypäivän ihmiselle. Sillä orjuus ei ole vain historiallinen ilmiö: se on edelleen valitettavan yleistä maailmassamme. Siksi joulukuun toinen päivä on "Kansainvälinen päivä orjuuden poistamiseksi".

Aapo

Hae Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta kirjastosta.

Kirja kerjää verta nenästään

1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään

Jälleen kerran on musiikkidiggarin maailma laitettu järjestykseen. Tällä kertaa asialla on ollut toimittaja Robert Dimery ja lukuisa joukko musiikkijournalisteja ympäri maailmaa. Urakka on ollut massiivinen: valita 1001 olennaisinta albumia 1950-luvun puolivälistä lähes tähän päivään saakka.

Populaarimusiikista on kysymys, ja skaala ulottuu pehmeästä bossanovasta metallin mustimpiin syövereihin. Välille mahtuu monenlaista: maailmanmusiikkia, teknoa, avantgardistista häröilyä ja tietenkin suurimmaksi osaksi pop-rockia. Näin kirja todella tarjoaa jotakin jokaiselle musiikinkuuntelijalle. Tuskin kenenkään maku on niin laaja, että kaikki kirjan albumit olisivat entuudestaan tuttuja.

Kirjan otsikko on mahtipontinen ja kerjää verta nenästään. Onko mahdollista tehdä absoluuttinen lista parhaista albumeista? Ei ole, toteaa Dimery esipuheessa ja myöntää, että valinnat ovat subjektiivisia. Kirjaa kannattaakin käyttää itseltä huomaamatta jääneiden helmien kalastamiseen. Samalla voi nautiskella taitavasti tiivistetyistä esittelyteksteistä, jotka – rockjournalismin perinteiden mukaisesti – sisältävät runsaasti turhanpäiväistä, mutta silti aina niin mielenkiintoista triviatietoa levytyksistä ja bändihistorioista.

Valintojen subjektiivisuutta kuvastaa myös se, että tähän suomenkieliseen laitokseen on ympätty 80 suomalaista albumia. Se tarkoittaa sitä, että tästä puuttuu 80 alkuperäisessä laitoksessa ollutta albumia. Tämä houkuttelee poisjätettyjen ja mukaan otettujen albumien vastakkainasetteluun ja pohtimaan koko teon mielekkyyttä. Suomalaisten albumien mukaan ottaminen kuitenkin kiistatta lisää suomalaisen lukijan mielenkiintoa tähän kirjaan. Päätoimittajana ja vastuullisena suomalaisessa laitoksessa on ollut Jake Nyman, apunaan kaksi muuta pitkän linjan musiikkitoimittajaa Pekka Laine ja Tero Liete. Nyman ei missään nimessä ole ensimmäistä kertaa kokoamassa tällaista listaa: monen muistissa on hänen toimittamansa Aution saaren levyt (1997).

Vastaavia top-lista-teoksia löytyy muiltakin aloilta, esimerkiksi saman sarjan 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään tai 1001 paintings you must see before you die.

Aapo

Hae 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään kirjastosta.
Hae kaikki 1001 kirjat kirjastosta.

Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika

Elokuvat saapuivat Suomeen yllättävän varhain. Kun Lumièren veljekset olivat esitelleet kinematografinsa Pariisissa, puolen vuoden päästä samaa ihmettä näytettiin jo Helsingissä, vuosi oli 1896. Aluksi eläviä kuvia esitettiin tilapäistiloissa. Operatöörit kiersivät maata esityksineen ja Jyväskylässä moista ihmettä päästiin katsomaan jo1899.
Ensimmäinen elokuvateatteri avattiin Helsingissä vuonna 1901. Jyväskylässä avattiin Maat ja Kansat -teatteri 1907, seuraavana vuonna aloittivat Työväen elävät kuvat sekä Opiksi ja Huviksi, jonka suunnitteli arkkitehti Yrjö Blomstedt – tuo rakennus purettiin 1920-luvulla. Asemakadulla on ollut eksoottinen elokuvateatteri Salome, joka purettiin 70-luvulla. Kauppakadulla olleeseen Suomi-teatteriin teki Oskari Raja-aho (Kirkkopuiston Neito-patsaan veistäjä) patsaat valkokankaan molemmin puolin. Elohuvi, jonka moni nykyisistäkin jyväskyläläisistä muistaa, perustettiin Väinönkadulle 40-luvulla. Se olikin fiini paikka ylellisine sisutuksineen. Muutoksia koki sekin vuosien varrella. Tämä ja paljon muuta selviää Outi Heiskasen kirjasta Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Kirjan sisällöstä Jyväskylä toki on vain pieni osa.
Heiskanen on KAVA:n eli Kansallisen auviovisuaalisen arkiston (ent. Elokuva-arkisto) viestintäpäällikkö. Kirja on katsaus elokuvan varhaisvaiheisiin muutamissa Suomen kaupungeissa, mutta ennen kaikkea elokuvateattereiden kulttuurihistoriaa. Kirjan kuvia katsoo mielikseen. Sellaiselle, joka yhä mieluiten katsoo elokuvat teatterissa, tulee väkisinkin haikea mieli siitä, miten monet hienot elokuvateatterit, jotka toivat arkeen ripauksen juhlaa, on purettu tai muutettu toisenlaiseksi.

Heli

Hae Elohuvia kirjastosta.