Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ranska. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Saako tälle edes nauraa?

Claire Castillon: Kuplissa (2012)

Ranskalaisen Claire Castillonin Kuplissa –novellikokoelma sisältää  ihmissuhdemonologeja, joiden häiriintyneet päähenkilöt elävät omissa kuplissaan vain itseään ajatellen. Kuplansa sisältä ihmiset piikittelevät julmasti läheisiään ja ovat kaikin puolin itsekeskeisiä ja ilkeitä.

Silti lukiessa naurattaa ja kauhistuttaa yhtä aikaa. Huumori on niin mustaa, että lukija hämmentyy: voiko tälle edes nauraa. Castillon kirjoittaa tarkkanäköisesti ja hauskasti. Hänen tekstinsä vahvistavat mielikuvaa siitä, että nimenomaan ranskalaiset hallitsevat tämän tyylilajin: he osaavat olla samalla kertaa ronskeja, yhteiskunnallisia ja kuitenkin kepeitä.

Castillonia lukee mielellään, vaikkei yhdestäkään hänen henkilöhahmostaan voi oikein pitää. Heistä ei voi pitää, koska he ovat karikatyyrisyydestään huolimatta aivan kuin sinä tai minä huonona päivänä. He sanovat juuri sen, mitä itse kukin haluaisi joskus laukoa. Tekstit siis puhuttelevat, naurattavat ja pöyristyttävät hyvällä tavalla. Castillon  hallitsee myös tiivistämisen taidon: miksi kirjoittaakaan rönsyillen, kun voi tiiviistikin ilmaista sen mitä haluaa?

Piia

Hae Kuplissa kirjastosta.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Boheemielämää! Sarjakuvaa Pariisin boheemitaiteilijoista

Boheemielämää! Loppuvuodesta 2009 julkaistiin suomeksi kaksi mielenkiintoista sarjakuvaa vuosisadan alun Pariisin boheemitaiteilijoista. Kiki (Alice Prin 1901 -1953) toimi taiteilijoiden mallina ja yökerholaulajana. Hän oli kuin 1920-luvun Pariisin taide-elämän ruumiillistuma: hilpeä, vauhdikas ja paheellinen. Pascin (Julius Mordecai Pincas 1885 -1930) oli tuottelias ja yleisön suosion suhteen menestynyt taiteilija, ja yhtä lailla etevä tuhlaamaan taiteellaan ansaitsemansa rahat itsensä ja ystäviensä viihdyttämiseen.

Teoksilla on muutakin yhteistä kuin tapahtuma-aika ja -paikka. Molemmat ovat selkeästi pitkällisen taustatutkimuksen hedelmiä. Rakenne on molemmissa novellimainen. Kummassakaan ei kaihdeta päähenkilöiden julkeaa seksuaalisuutta, mikä varoituksen sanana herkim-mille lukijoille mainittakoon. Toisaalta seksikuvaukset ja paljas pinta eivät ole missään nimessä itseisarvoisia, vaan palvelevat tarinaa.


Erojakin on: piirrostyyli Kikissä on hyvin selkeä ja viimeistelty, kun taas Pascinissa Sfar selkeästi on ottanut vaikutteita päähenkilöltään. Välillä kuvat ovat kuin nopeita luonnoksia, välillä Sfar on käyttänyt leveää pensseliä, välillä ohutta terää. Tarinan tasolla Kikissä käydään läpi koko Kikin elämänkaari, kun taas Pascinissa sarjakuvan tapahtumat kattavat vain pienen jakson päähenkilön elämästä.

Seksin ja juopottelun savuverhon alta paljastuu myös muita teemoja. Boheemielämä ei ole pelkkää ilonpitoa, vaan myös sydänsuruja ja traagisia kohtaloita. Lisäksi molemmissa teoksissa saadaan aimo annos taiteen filosofiaa ja taidehistoriaa. Varsinkin Kikissä taiteilijuuden teema nousee esiin. Siihen kytkeytyy myös sukupuolikysymys: Kiki oli itsenäinen nainen aikana ja ympäristössä, jossa ei todellakaan ollut totuttu itsenäisiin naisiin.

Aapo

Hae Kiki – Montparnassen kuningatar kirjastosta
Hae Pascin kirjastosta

maanantai 7. joulukuuta 2009

Sumua ja loskaa

Philippe Claudel: Harmaat sielut & Varjojen raportti

Philippe Claudelin kaksi suomennettua kirjaa (suom. Ville Keynäs) ovat aiheiltaan ankaria. On kyse oikeudesta, totuudesta ja moraalista, viattomat voivat joutua kärsimään. Kirjojen kieli on visuaalista ja kaunista, kirjoja lukee siitä nauttien, vaikka niissä on paljon julmuutta, hämärää, sumua, ja loskaa.

Harmaat sielut (suom. 2006) tapahtuu ensimmäisen maailmansodan aikaan Koillis-Ranskassa. Pieni tyttö surmataan. Tapauksen mukavuudenhaluiset tutkijat haluavat saada jutun pikaisesti pois alta. Pikkukaupungin poliisilla on epäilynsä asiasta, hän ei hyväksy hyvä veli -verkostoa, joka tuntuu vaikuttavan päätöksiin. Ohessa kerrotaan monen kaupunkilaisen tarina. Myös poliisin ja hänen perheensä tarina kiertyy esiin, katkerinta hetkeä myöten. Taustalla julman sodan liepeet pyyhkivät kaupunkia, sen rujous tuppautuu kiusallisena näkyviin.

Varjojen raportti (suom. 2009) olisi helppo sijoittaa samoille seuduille toisen maailmansodan aikaan, mutta kirjailija ei kerro aikaa eikä paikkaa osoittaakseen, että tätä on tapahtunut ennenkin ja tapahtuu yhä. Pikkukylän miehet murhaavat yksissä tuumin kylään sodan jälkeen tulleen vieraan. Eräs kyläläisistä saa tapahtuman jälkeen tarjouksen josta ei voi kieltäytyä: hänen on kirjoitettava raportti, joka peittelisi jutun unohduksiin. Kirjoittajaksi valikoituu mies, jonka kyläläiset olivat sodan aikana keskuudestaan ilmiantaneet miehittäjille. Kovien kokemusten jälkeen mies oli vastoin odotuksia palannut pahamaineiselta leiriltä. Raportti valmistuu, mutta mies kirjoittaa salaa myös kylästä, itsestään ja rakkaistaan. Siitä, miten joudutaan ulkopuoliseksi, miten syrjään sulkeminen tiivistyy. Ja miten vieras, joka näyttää ihmisille heidän oman raadollisuutensa, on pakko poistaa päiviltä.

Philippe Claudel on paitsi kirjallisuudentutkija ja kirjailija, myös elokuvaohjaaja. Hänen elokuvansa Olen aina rakastanut sinua on myös hankittu kirjastoon. Se kertoo naisesta, joka opettelee elämään vankilasta vapautumisen jälkeen.

Heli

Hae Claudelit kirjastosta.