Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailijat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailijat. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. elokuuta 2013

Yksinäinen Pariisissa


Juhani Aho: Yksin (1890) 

Yksin -pienoisromaani tuntuu yhä tuoreelta, päähenkilö yli 100 vuoden takaa tunnistettavalta.

Juhani Aho matkusti muutaman muun suomalaisen mukana 1889 Pariisiin, Euroopan taiteilijoiden kohtauspaikkaan, jossa parhaillaan oli menossa maailmannäyttely. Matkan kaunokirjallinen seuraamus oli 1890 ilmestynyt Yksin.

Kirja herätti suurta pahennusta. Sopimattomaksi koettua loppukohtausta kauhisteltiin. Ei olisi saanut olla liian ranskalainen, kansalliskirjailijan olisi toki pitänyt irtisanoutua turmeluksesta. Matka-apurahaa ei olisi saanut käyttää tällaiseen.

Turmelusta edusti loppukohtauksen lisäksi kirjan päähenkilön elämänasenne: vanhentuva poikamies on ollut ikuinen sitoutumaton, nautiskeleva ja kyyninenkin, heikko luonne. Kun hän löytää ihannenaisen, ystävänsä sisaren, uusi alku näyttää mahdolliselta. Mies ripustautuu tähän mahdollisuuteen, mutta nuori nainen ei kiinnostu hänestä. Murhettaan mies pakenee Pariisiin ja yksinäisenä jouluyönä päätyy paheisiin.

Niitäkin oli, jotka pitivät kirjaa edistysaskeleena suomalaiselle kirjallisuudelle. Kirjassa Aho kokeilee psykologisen romaanin rakennetta. Uutta on myös teoksen minä-kerronta. Päähenkilön havaintoja ja mielentiloja kuvataan hetki hetkeltä. Mies näkee Pariisin yksinäisyytensä ja murheensa läpi.

Rakkauden kohde kirjassa on kuva tosielämän Aino Järnefeltistä, joka sittemmin avioitui Jean Sibeliuksen kanssa. Lähipiiri tunnisti esikuvan ja oli kirjasta hämillään ja kiusaantunut. Kenestä saa kirjoittaa ja miten – tämä keskustelu on yhä ajankohtaista. 

Yksin aloittaa kaupunginkirjaston syksyn Kirjaillat. Kirjasta kokoonnutaan keskustelemaan pääkirjaston maakuntakokoelmahuoneeseen (3. kerros) tiistaina 3.9. kello 18. Tervetuloa mukaan! 

Heli

Hae Yksin kirjastosta.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Paluu nuoruuden maisemiin


Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
”Kenet me näemme kun näemme itsemme?”
Norjalaiskirjailija palaa nuoruutensa maisemiin etsimään itseään ja samalla selvittämään syntymävuotenaan kotikylässä tapahtunutta tuhopolttojen sarjaa. Kirja kertoo tästä lähtökohdasta kahden nuoren miehen tarinan. Toinen niistä on hänen omansa: tuleva kirjailija löytää oman tiensä, vaikka se poikkeaa isän toiveista.

Mutta mitä tapahtui sille toiselle, 70-luvun kauniille ja lahjakkaalle pojalle, joka loistavan alun jälkeen muuttui? Vanhemmat vuoroin epäilevät, vuoroin kieltävät, että jotain olisi vialla, ja toivovat totta kai kaiken kääntyvän parhain päin. Olivatko odotukset liian suuret? Oliko kilpailu paikasta auringossa liikaa? Miksi jotkut löytävät tiensä ja toiset eivät?

Kirja on ilmestynyt Norjassa ennen kesän 2011 traagisia tapahtumia, eikä siis ole kannanotto niihin. Surumielinen ja kauniisti kirjoitettu tarina herättää paljon kysymyksiä. Kaikkiin ei ole vastausta.

Heli

Hae Etten palaisi tuhkaksi kirjastosta.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Oikeaksi todistettu kopio

Iltapäivä Toscanassa (DVD): Käsikirj. ja ohj. Abbas Kiarostami

Iltapäivä Toscanassa -elokuvan nimestä tai DVD-kotelon kannesta syntyy mielikuva, että kyseessä on kepeä romanttinen komedia. Elokuvassa kyllä vietetään iltapäivä Toscanassa, mutta vire on hiukan toinen. Alkuperäinen nimi Copie conforme (oikeaksi todistettu kopio) viittaa enemmän elokuvassa käytäviin keskusteluihin ja henkilöiden suhteisiin.

Elokuvan alussa mies esittelee uutta kirjaansa, joka käsittelee alkuperäisen taideteoksen ja jäljennöksen tuottamaa kokemusta. Yleisön joukkoon tulee nainen, jonka kirjailija myöhemmin tapaa tämän galleriassa. Ajetaan kauniiseen kylään katsomaan erityistä taideteosta, käydään kahvilassa, keskustellaan taiteesta ja sen kokemisesta, elämästä. Joka paikassa on morsiuspareja, tunnelma voisi olla romanttinen. Mutta ei, mies ja nainen puhuvat toistensa ohi, eivät halua, osaa tai jaksa ymmärtää toisiaan.

Katsoessa joutuu muuttamaan käsitystään henkilöiden suhteesta. Ovatko he toisilleen vieraita, onko kyse hapuilevasta alusta? Vai ovatko he tunteneet jo kauan, onko tämä pikemminkin loppua? Mikä on aitoa, mikä ei?

Elokuvan on ohjannut iranilainen Abbas Kiarostami, Juliette Binochelle rooli toi parhaan naispääosan palkinnon Cannesissa.

Heli

Hae Iltapäivä Toscanassa kirjastosta.

torstai 23. joulukuuta 2010

Elämänopasta etsimässä

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin, Tammi 2010

"Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee – mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?”

Sveitsiläinen klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius tulee estäneeksi naista hyppäämästä sillalta. Tämä sattuma johdattaa Gregoriuksen portugalilaisen kirjailijan ja lääkärin Amadeu de Pradon maailmaan – ja muuttaa hänen elämänsä. Gregorius jättää taakseen tavanomaisen arkensa ja yllättyneet kollegansa ja lähtee junamatkalle kohti Lissabonia, kiehtovaa, kaunista Portugalin pääkaupunkia. Gregoriusta ajaa pakonomainen halu saada tietää lisää arvoituksellisesta kirjailijasta Amadeu Pradosta ja hänen elämänfilosofiastaan.

Lissabonissa Gregorius etsii käsiinsä kirjailijan tunteneita ihmisiä, ja tutustuu samalla diktatuurin ikeen alla eläneeseen maahan. Monien ihmisten toisistaan poikkeavat käsitykset kirjailijasta muodostuvat käänteentekeväksi Gregoriukselle itselleen. Matka on klassinen metafora muutokselle ja myös tässä romaanissa konkreettinen matka Portugaliin vertautuu Gregoriuksen matkaksi omaan itseensä ja identitettiinsä.

Yöjuna Lissaboniin on jännittävä ja kiehtova retki ihmisen sielunmaisemaan. Se on psykologinen jännityskertomus kirjallisuuden ja historian maailmasta ja monisyinen kuva siitä, miten ihminen rakentaa identiteettinsä. Sattuma, kohtalo, voi muuttaa yhdessä hetkessä kaiken.

"Miksi me säälimme ihmisiä, jotka eivät pääse matkoille? Siksi että he eivät pysty avartumaan sisäisestikään, koska eivät voi levittyä ulkoisesti, he eivät voi monistua, ja niin heiltä puuttuu mahdollisuus tehdä laajoja retkiä omaan itseensä ja päästä selville, kuka tai mitä muuta heistä olisi voinut tulla.”

Pascal Mercier on oikealta nimeltään Peter Bieri, joka on toiminut mm. filosofian opettajana. Amadeu Pradon kirjaa voisikin kuvailla filosofiseksi elämänoppaaksi. Niiden kautta Greogorius syventää tietoisuuttaan omasta elämästään. Myös lukijassa tämä herättää monelaisia ajatuksia. Romaanista riittää pohdittavaa pitkäksi aikaa. Lumoava lukukokemus!

Mari M

Hae Yöjuna Lissaboniin kirjastosta.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Lääkäri, kirjailija, poliitikko, pianisti, jalkapalloilija

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti - Merkintöjä elämästäni

Suomenruotsalainen Claes Andersson on syntynyt vuonna 1937. Hän on tullut suomalaisille tutuksi julkisuuden henkilöksi monelta eri alalta. Hän on runo- ja proosakirjailija, lääkäri, jazz-pianisti sekä ollut mukana politiikassa. Elämänura on ollut merkittävä. Tällä kertaa kirjailija on keskittynyt muistelemaan omaa elämäänsä.

Kirjailijan lapsuusvuosiin osui sota-aika, joka vaikutti perheeseen kuten useisiin suomalaisiin perheisiin. Isä oli sodassa viisi, kuusi vuotta ja äiti yritti pitää perheestä huolta parhaan kykynsä mukaan. Olo oli turvaton. Isä ei sota-ajoista myöhemmin juuri puhunut. Nuoruusvuodet kuluivat kuitenkin myös iloisissa merkeissä ja tuli halu opiskella lääkäriksi, pelata jalkapalloa IFK:ssa oman idolin ohjaaja-näyttelijä Åke Lindmanin kanssa ja oppia soittamaan pianolla jatsia kuin Art Tatum tai Fats Waller tai Oscar Peterson. Rikhardinkadun kirjasto toi elämään kirjat, jotka imivät nuorta Claesia magneettisen armottomasti puoleensa. Myös oma Elna-täti jätti tulevaan kirjailijaan lähtemättömän vaikutuksen lukemalla tuntikausia tarinoita kuin omalle pojalle ja hemmottelemalla limsalla ja leivoksilla. Myös kaveriporukalla luettiin innolla kirjoja.

Lääketieteen opiskelu johti harjoitteluun aluksi mm. ruumiinkantajana ja myöhemmin oikeisiin töihin erilaisiin sairaalapaikkoihin, joista kirjassa elävästi kerrotaan. Kiinnostus psykiatriaan johti siihen, että myös oma psykoterapia alkoi. Kirjailija kuvaa avoimesti tuntemuksiaan ja lukija saa lohdutusta huomatessaan, että menestynytkin henkilö voi olla hyvin inhimillinen ja pelokas eri elämäntilanteissa. Kirjailija jakaa lukijan kanssa elämänsä tavalla, jolla hyvälle ystävälle kerrotaan kuulumisia. Se tekee vaikutuksen. Lääkärin ammattia harjoittaessa loma-ajat vei kutsumus kirjoittamiseen; Andersson on julkaissut 22 runokokoelmaa ja 6 proosateosta.

Politiikka näyttäytyy kirjassa myös. Nuorta idealistia kiehtoi Marraskuun liike, joka perustettiin vuonna 1967 auttamaan erilaisia yhteiskunnan syrjäyttämiä vähemmistöjä. Kirjailija pääsi myöhemmin läpi eduskuntavaaleissa, tuli ministerin pesti, Vasemmistoliitto perustettiin ja elämään mahtui sekä onnistumisia että kahnauksia, jotka liittyvät politiikan tekemiseen.

Kirjassa on tarinoita kirjoittajan tärkeistä henkilöistä, joita elämään mahtuu useita. Riveiltä paljastuu, että kaikilla perheillä on omat hankalat vaiheensa, joista tekee mieli vaieta. Toisaalta kirjailija jättää mahdollisuuden myös mielen muuttamiseen ja haluaa valaa optimismia tulevaisuuteen. Kirjan loppuosassa, kun oma terveys ja ikä tuovat elämän rajoitukset lähelle, nousevat etusijalle elämänkumppani, kuusi lasta ja lapsenlapset.

Tämä Andersonin itsenä kirjoittama muistelma- ja elämänkertateos Jokainen sydämeni lyönti on helppoa luettavaa. Andersson on palkittu kirjailija, mm. vuonna 2003 tuli Ruotsi Akatemian Suomi-palkinto sekä 2007 Bellman-palkinto. Kirjan nimen alaotsikko Merkintöjä elämästäni kertoo, että kirjoittajan elämää käydään kirjassa läpi sieltä täältä. Muistoja on paljon. Tekstin ulkoasussa kiinnittää huomiota kappalejaon tekeminen siten, että jätetään tyhjä rivi. Se ehkä vaikuttaa myös luettavuuteen, joka on kaiken aikaa selkeä. Teoksen suomentaja on Liisa Ryömä.

Irmeli

Hae Jokainen sydämeni lyönti kirjastosta.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä – isovanhemmista ja lapsenlapsista

Ei ole helppoa olla mummo nykypäivänä. Pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Merete Mazzarella piirtää monipuolisen kuvan isovanhemmuudesta. Hän käyttää esimerkkeinä kaunokirjallisuutta ja tutkimuksia, mutta ennen kaikkea omia kokemuksiaan. Kirjan punaisena lankana on kertomus Mazzarellan suhteesta omiin lapsenlapsiinsa. Lisäksi hän muistelee omia isovanhempiaan ja tarinoita kaukaisemmistakin esi-isistä ja –äideistä.

Teos on esseetyyppinen pohdiskelu, jossa on vahvasti kaunokirjallinen ote. Teksti imee hyvin mukanaan. Kirja sisältää valtavan määrän tarkkanäköisiä huomioita, pieniä ja suuria yksityiskohtia tästä maailmasta. Mazzarellalla on hämmentävän avoin tapa kertoa henkilökohtaisista asioistaan, kokemuksistaan ja tunteistaan. Myös hänen lähiomaisensa on asetettu lukijan suurennuslasin alle, mikä tuntuu eettisesti arveluttavalta, varsinkin sen takia, että heitä ei aina kuvata kovin myönteisessä valossa. Tästä huolimatta lukemisesta ei tule likainen olo, mikä johtuu ehkä ennen kaikkea siitä, että Mazzarellan katse ja analyysi kohdistuu ankarimmin häneen itseensä.

Tämä ei ole ruusunpunainen kirja isovanhemmuuden tai isovanhempien ihanuudesta. Tämä on surullinen, haikea ja viiltävä kertomus elämän raadollisuudesta, mutta aivan varmasti myös lohduttavaa luettavaa kaikille, joilla on ollut ongelmia lähisuhteissa. Monessa kohtaa lukija saa myös nauraa, vapautuneesti ja vilpittömästi. Kirjoittajan rehellisyys itseään ja muita kohtaan tekee kirjasta aidon. Tämä kirja ajatteluttaa ja viihdyttää, myös muita kuin isovanhempia.

Aapo

Hae Illalla pelataan Afrikan tähteä kirjastosta
Hae Merete Mazzarellan teoksia kirjastosta

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Rakkaudesta kirjoihin

Shaffer, Mary Ann: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kirjat ovat lontoolaiselle Juliet Ashtonille rakkaita. Hän kirjoittaa työkseen ja penkoo vapaa-ajallaan mieluiten kirjakauppoja. Hän myös kiintyy omistamiinsa kirjoihin siinä määrin, että niistä luopuminen suorastaan kouristaa sydäntä. Jopa Julietin kihlaus on purkautunut kirjojen vuoksi, juuri kun hän on tehnyt tulevalle aviomiehelleen tilaa kotiinsa tyhjentämällä puolet keittiön laatikoista, komerosta, lääkearkusta ja kirjoituspöydästä.

Näin Robin istuvan kirjahyllyni edessä matalalla jakkaralla pahvilaatikoiden keskellä. Hän sulki juuri viimeistä laatikkoa liimanauhalla ja narulla. Laatikoita oli kahdeksan - kahdeksan laatikollista minun kirjojani oli suljettu vietäväksi kellariin! Hän kohotti katseensa ja sanoi: ”Hei, rakas. Älä välitä sotkusta, talonmies lupasi auttaa kantamaan nämä kellariin.” Hän nyökkäsi kirjahyllyjeni suuntaan ja sanoi: ”Eikö näytäkin hienolta?” Siihen ei ollut sanoja! En pystynyt kauhistukseltani puhumaan. Joka ainoa hylly, joilla oli ollut kirjoja, pursui urheilupalkintoja: hopeapokaaleja, kultapokaaleja, sinisiä ruusukkeita, punaisia nauhoja.

Eräs tietty kirja muuttaa nytkin Julietin elämän suunnan. Hänen aiemmin omistamansa esseekokoelma on päätynyt Guernseyn Kanaalisaarelle Dawsey-nimisen miehen käsiin. Dawsey janoaa lisää esseiden tekijän tuotoksia ja pyytää Julietilta kirjeitse apua niiden hankkimiseksi. Kirjeessä hän mainitsee kuuluvansa Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville, joka perustettiin porsaspaistin salaamiseksi toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana. Kirjailijana Juliet vainuaa hyvän tarinan ja vastaa tälle tuntemattomalle miehelle. Miten porsaspaisti liittyy kirjalliseen piiriin ja miksi se piti salata? Entä mikä on perunankuoripaistos? Eipä aikaakaan, kun Juliet on tiiviissä kirjeenvaihdossa Dawseyn ja usean muun guernseylaisen kanssa. Kirjeiden välityksellä rakentuu kuva saarelaisten elämästä sodan ankarissa olosuhteissa, joista selviytymisessä on kirjoilla oma tärkeä osuutensa.

Guernseyn asukkaiden elävät ja välillä traagisetkin tarinat tempaavat mukaansa niin Julietin kuin lukijankin, ja omaperäisistä saarelaisista tulee molempien ystäviä. On kerta kaikkiaan pakko saada tietää, pelastuuko piirin perustaja Elizabeth keskitysleiriltä ja miten sujuu Julietin vierailu saarella. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on niitä kirjoja, joita ei malttaisi laskea käsistään. Ikävä kyllä se jäi tekijänsä Mary Ann Shafferin (1934-2008) ainoaksi.

Tuula

Hae Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kirjastosta.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Pakkalan muotokuva

Tuula Levon kirja Tuulenajama (2009) on hienovarainen muotokuva kirjailija Teuvo Pakkalasta. Pakkalan tunnetuin teos on Tukkijoella-näytelmä, hän on kuuluisa myös hienoista lapsinovelleistaan. Tuulenajama on ajaton kuvaus taiteen tekemisestä, kirjoittaminen oli Pakkalalle välillä nautintoa, välillä tuskaa. Romaani alkaa vasta Tukkijoella-näytelmän saavuttaman menestyksen jälkeen ja Pakkalalla on paineita kirjoittaa uusi menestysteos. Kirja käsittelee Pakkalan identiteetti- ja itsetunto-ongelmia suhteessa kirjailijuuteen. Alituinen rahapula ja huoli perheen elättämisestä pakottavat Pakkalan kuitenkin toimimaan myös kiertävänä köysikauppiaana ja yhteiskoulun opettajana.

Tuulenajama kuvaa lisäksi 1900-luvun alun Suomen historiaa ja kulttuuria. Lukija voi löytää tuttuja kirjailijoita, kuten Eino Leinon ja Juhani Ahon. Myös sisällissotaa sivutaan kirjassa, Pakkala joutuu sisällissodassa tahtomattaan valkoisten kenttäoikeuden kirjuriksi, koska kuuluu suojeluskuntaan. Romaani on lisäksi vahva avioliittoromaani, siinä kuvataan alati rahapulasta kärsivän kirjailijan ja kotirouvavaimonsa suhdetta. Pakkala oli sitä mieltä, että vaimonkin pitäisi olla töissä ja auttaa perheen elättämisessä. Kirjailija tunsi myös, ettei pystynyt tarjoamaan vaimolleen sellaista elämää, jota tämä olisi toivonut. Romaanissa kuvataan lisäksi lämpimästi Pakkalan suhdetta kahteen poikaansa.

Tiivistäen voisi sanoa, että Tuulenajama on kertomus kirjailijakutsumuksesta ja avioliitosta.

Tuulenajama on Tuula Levon neljäs romaani, aiemmin häneltä ovat ilmestyneet Neiti Soldan (2000), Kaksi nuoruutta (2001) ja Hyppytunti (2004). Neiti Soldan kertoo toisen suuren suomalaisen kirjailijan, Juhani Ahon, tarinan. Kirjassa kerrotaan Tilly Soldanin näkökulmasta hänen sisarensa Vennyn ja Ahon avioliitosta ja myös Tillyn rakkaudesta Ahoon, jolle hän synnyttää pojan.

Katja

Hae Tuulenajama kirjastosta
.

tiistai 11. elokuuta 2009

Rahtilaivalla maailmalle

Kyllikki Villa (s. 1923) on kääntäjä ja kirjailija, joka on 1960-luvulta alkaen kiertänyt rahtilaivoilla maailman meriä ja tehnyt matkoilla suurimman osan elämäntyöstään. Villan matkakokemukset ovat tallentuneet päiväkirjoihin, joista kaksi on julkaistu.

Vanhan rouvan lokikirja (2004) on 73-vuotiaana tehdyn Etelä-Amerikan-matkan päiväkirja, pohdiskeleva, havainnoiva ja runollis-filosofinen yksinpuhelu. Matkakirja koostuu meren, sään ja laivaelämän havainnoinnista, reittien ja aikataulujen suunnittelusta, itsetutkiskelusta ja menneiden matkojen muistelusta. Välillä Villa poikkeaa satamakaupungeissa ja antautuu kiintoisiin keskusteluihin matkatovereidensa kanssa. Vanhan rouvan lokikirja on tallennettu puhumalla äänikaseteille ja litteroitu myöhemmin kirjan muotoon. ”On se huvittavaa, että kun vanha rouva on matkalla, se käydä raahustaa tuolla varustamassa itselleen konjakkia ja puhevälineitä että voi puhella itsekseen.”

Pakomatkalla-kirjassa (2007) Villa on 68-vuotias. Hänen vaikea elämäntilanteensa tihkuu kirjan rivien väleistä ja laiva kuljettaa matkaajan ensin Lissaboniin. Siellä kaikki on auki. Tavoitteena on päästä Namibiaan tutustumaan isän lapsuusmaisemiin, mutta mitä tapahtuukaan, kun St. Helenan saari keskellä Atlanttia alkaa houkuttaa? Villa on pitänyt tätä matkaa yhtenä elämänsä käännekohdista.

Kirjoja on hätkähdyttävää lukea, koska ne tavoittavat niin hyvin laivamatkailun hitauden ja rauhan. Siinä on mietittävää valmismatkailuun tai fyysisiä äärirajoja koetteleviin extreme-seikkailuihin tottuneille. Matkalla ei ole kuitenkaan aina kivaa, uudet tuulet eivät aina tuoksukaan niin ihmeellisiltä. Laivassa kaukana kotoakin maailma on maailmaa ja koko ajan kaikki on huonosti, eikä melkein huvita. Juuri tässä on Kyllikki Villan kirjojen viehätys.

Samanlainen idea kuin Villan kirjoissa on Niina Within teoksessa Rahtilaivalla Brasiliaan : vuorotteluvapaalla Etelä-Amerikassa (2004). Täytettyään kolmekymmentä With jää vuodeksi vuorotteluvapaalle työstään, pakkaa rinkkansa ja suuntaa yksin rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan. Viiden kuukauden matkallaan hän seikkailee Brasiliassa, Amazonilla, Boliviassa ja Argentiinassa.

Laivalla Atlantin yli seilaa myös Pirkko Lindberg teoksessa SOS Tuvalu : hätähuuto paratiisista (2005). Pääpaino kirjassa ei kuitenkaan ole matkassa, vaan Tuvalun asukkaiden jokapäiväisessä elämässä, joka on uhattuna ilmastonmuutoksen myötä.

Anna

Lisää lukemista:

Ritva Hapuli: Matkalla kotona. Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista. 2008 Marja-Leena Hakkarainen ja Tero Koistinen (toim.): Matkakirja. Artikkeleita kirjallisista matkoista mieleen ja maailmaan. 1998

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Suunnistuskartta kaunokirjallisuuteen

Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Lukukirja – kirja kirjoista (Otava)


Yksi johtaa toiseen kun lukemisesta pitävät henkilöt keskustelevat kirjoista: Olen lukenut sen ja siitä tuli mieleeni tämä ja siinä on oikeastaan samaa kuin tuossa, tai jos pidit siitä niin varmasti pidät tästä. Samalla tavoin kirjallisuuskriitikko Kaisa Neimala ja päätoimittaja Jarmo Papinniemi ovat koonneet Lukukirjan, ”suunnistuskartan ja eksymisoppaan kaunokirjallisuuden kiehtovaan maailmaan”. He ovat asettaneet käsittelemänsä teokset kymmenen eri aihepiirin ja otsikon alle, esim. Lue ja naura, Lue ja kummastele, Lue ja kauhistu, Lue ja liikutu. Muutamat teokset esiintyvät useammankin aihepiirin alla. Tuntematon sotilas naurattaa, kummastuttaa, käsittelee perusasioista kuolemaa ja liikuttaa. Teos on mielenkiintoisesti, hauskasti ja persoonallisesti kirjoitettu. Se palauttaa mieleen monet luetut teokset ja laittaa ihmettelemään kun ei tuollaistakaan kohtaa teoksesta muista. Toisaalta se houkuttelee lukemaan niin klassikoita kun nykykirjallisuuttakin, johon ei ole syystä tai toisesta ole tullut tarttuneeksi. Vaikka joistakin teoksista saattaa olla kirjoittajien kanssa aivan eri mieltä, niin kaikkien aihepiirien alla tekee löytöjä ja innostuu vanhoista tutuista uudelleen. Ainoastaan viimeinen aihepiiri Lue ja häikäisty tuottaa pettymyksen, sitä odottaa innoissaan ja sitten siihen on valittu aivan väärät kirjat!

Heli L

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Tolstoin viimeinen vuosi

Jay Parini: Viimeinen asema – romaani Leo Tolstoin viimeisestä vuodesta (Tammi)


Kirjailija löysi antikvariaatista Valentin Bulgakovin päiväkirjan hänen viimeisestä vuodestaan Leo Tolstoin seurassa. Pian hänelle selvisi, että moni muukin Tolstoin viimeisen vuoden seuralaisista piti päiväkirjaa. Hän rakentaa löytämistään tutkimuksista ja näistä päiväkirjoista osin kuvitteellisen kertomuksen Tolstoin viimeisen vuoden tapahtumista. Tolstoi oli jo aikanaan maailmankuulu kirjailija, jonka elämää seurattiin maailman lehdissä tarkasti. Tolstoin vaimo Sofia Andrejevna on sairaalloisen mustasukkainen miehensä ajankäytöstä, seuralaisista, testamentista. Hän ei myöskään koskaan ole ymmärtänyt tolstoilaisuutta, joka toi Tolstoin ympärille opetuslapsia ja jotka siten veivät suuren osan Tolstoin ajankäytöstä. Sofia Andrejevna järjestää kohtauksia, joita Tolstoi yrittää ymmärtää ristinä, jonka Jumala on hänelle asettanut. Lopulta ristiriita vaimon ja ympärillä elävän talonpoikien köyhyyden ja oman elämän hyvinvoinnin kanssa on niin suuri, että Tolstoi päättää lähtea Jasnaja Poljanasta. Hän kuolee matkalla Astapovon rautatieasemalla.

Raila

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Omaelämäkerrallista Atwoodia

Margaret Atwood:Poikkeustila (Otava)


Kanadalaisen Margaret Atwoodin Poikkeustila on kirja, jota voi lukea luottavaisin mielin: tämä kirjailija osaa kertoa. Kirja koostuu novelleista, mutta sen voi hyvin lukea kuin romaanin täydentäen mielessään novellien väliset ”aukot”. Poikkeustilaa on pidetty omaelämäkerrallisena teoksena, vaikka se ei aivan yksi yhteen noudattelekaan kirjailijan elämää. Päähenkilönä novelleissa on Nell, jonka elämäntilanteita katsotaan viisaan etäisyyden päästä. Nell on vastuuntuntoinen, liiankin kiltti lapsi, joka kasvaa 1960-luvulla vaeltelevaksi nuoreksi aikuiseksi. Parisuhteessaan Nell joutuu sopeutumaan myös miehen aikaisempaan perheeseen, ja tuntee itsensä tässä kuviossa sivulliseksi. Vaikka perhesuhteet ovat ongelmaisia, ne ovat tärkeitä, esimerkiksi Nellin nuorempi sisar on kiinnostava hahmo. Tärkeitä ovat myös tarinat: vanha isä rakastaa tiettyä seikkailua, ja kun äiti alkaa hiipua pois, Nell yrittää herättää muistoja valokuvien ja tarinoiden avulla, mutta joutuu näkemään, etteivät ne enää tavoita.

Heli

Vietnamin traumoista

Javier Cercas: Valon nopeus (Bazar)


Espanjalaisen Javier Cercasin Valon nopeus on taidokkaasti rakennettu tarina Vietnamin traumoista, kirjoittamisen vaikeudesta ja menestyksen hinnasta. Päällisin puolin tarina kertoo kirjailijanalusta, joka amerikkalaisessa yliopistossa opettaessaan tutustuu Rodneyyn, Vietnam-veteraaniin, joka ei halua puhua sotakokemuksistaan. Jotain kamalaa sotilaat ovat Vietnamissa tehneet. Myöhemmin Rodneyn ja kertojan tiet erkanevat. Kertoja haaveilee kirjoittavansa kirjan Rodneyn tarinasta. Hän saavuttaa menestystä toisella kirjalla, Salamiin soturit, joka on Cercasin kuuluisin teos. Tapa, jolla kertojan ja kirjailijan omat henkilöhistoriat kietoutuvat yhteen muistuttaa ironiassaan hieman J.M. Coetzeen viimeisimpiä romaaneja. Cercas kirjoittaa nautittavaa proosaa ja tarina on traaginen, eikä näin jää pelkäksi metafiktiiviseksi irroitteluksi.

Juha

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.