Lastenmusiikkia voi taas kuunnella

Ipanapa 3

Lastenmusiikkia voi taas kuunnella. 1970-luvulla kunnon lastenmusiikkiin (M.A. Numminen jne.) tottuneet ovat nyt saavuttaneet isyys- ja äitiysiän, ja huomanneet, ettei sen jälkeen olekaan tullut yhtään hyvää lastenlevyä. Onneksi monet näistä iseistä ja äideistä toimivat levy-yhtiöissä ja bändeissä, joten he voivat vaikuttaa asiaan. Nyt meillä on lapsille punkkia (Jytäjyrsijät), heviä (Hevisaurus), poppia (PMMP: Puuhevonen), reggaeta (Paukkumaissi) tai muuten vaan hyvää musiikkia (Orffit, eli entinen Tohtori Orff ja Herra Dalcroze). Koko buumin saattoi aloittaa Ipanapa-kokoelmat, joista ensimmäinen ilmestyi 2007. Kokoelmien idea on, että kutsutaan mukaan muutamia eturivin poppareita, jotka kukin tekevät ja esittävät kokoelmalle lastenlaulun. Kaksi ensimmäistä kokoelmaa ovatkin jo tuottaneet muutamia lastenmusiikinklassikkoja, kuten Palefacen Hiphoppii englantii, Tuure Kilpeläisen Kuningas Ei, Lauri Tähkän Vattat täynnä ja Jyrki 69:n Lennä, lennä lepakko.

Kokoelmat todistavat, että lastenmusiikin tekeminen on vaikeata, eikä se todellakaan onnistu kaikilta, jotka osaavat tehdä hyvää tai myyvää musiikkia aikuisille. Kolmanteen osaan on saatu mukaan mm. Anna Puu, Scandinavian Music Group, Risto, Pariisin kevät ja Paula Koivuniemi. Uusimmalta tuntuvat puuttuvan edellä mainittujen kaltaiset huippuonnistumiset, vaikka Pariisin keväällä ja Paula Koivuniemellä voisi olla hyvä tulevaisuus lastenmusiikin tekijänä, jos ura aikuispopin parissa tyssäisi. Kokoelman onnistujia on myös Hevisauruksen (yhdessä Hanna Pakarisen kanssa) kappale Kimalainen ja kärpässieni, mutta heillähän onkin jo kokemusta lapsiyleisön viihdyttämisestä. Ipanapa-levyt uppoavat ehkä parhaiten alakoulun jo aloittaneeseen, vaikka mukana on joitakin kappaleita joista pienemmätkin voivat innostua. Vaikka kokoelmat ovat epätasaisia (kuten kokoelmat ovat aina), kaikilta kolmelta kokoelmalta löytyy muutamia hienoja hetkiä. Ne kannattaa kerätä vaikka automatkojen ratoksi.

Juha

Hae Ipanapa 3 kirjastosta.
Hae kaikki Ipanapa-levyt kirjastosta.

Kolme varjoa seuraa lasta

Ranskalaisen Cyril Pedrosan sarjakuva Kolme varjoa on kertomus pelottavasta asiasta: lapsen menettämisestä. Pedrosa kertoo ystäväperheensä kokemuksia seuranneena, miten vaikeaa asiaa voi yrittää torjua tai väistää, mutta joskus on pelot vain kohdattava. Kolme varjoa kuvaa erityisesti isän kokemuksia ja tunteita. Suuren ja voimakkaan miehen on vaikea hyväksyä väistämätöntä.

Pedrosa on sijoittanut tarinansa kaukaiseen menneisyyteen, jossa onnellinen pikku perhe asuu puutarhansa keskellä. Kun kolme varjoa alkaa seurata lasta ja tulla yhä lähemmäs, on tehtävä jotain. Tarina kääntyy välillä vauhdikkaaksi seikkailuksi ja saa myyttisiäkin piirteitä.

Kirjaa selaillessa ensin hämmentää se, että kuvat on piirretty niin monenlaisin tyylein. Lukiessa huomaa, että tilanteet ja tunteet, joihin tarina henkilönsä (ja lukijan) vie, vaativat erilaisia tyylejä. Kertomus on surullinen, mutta ei ollenkaan lohduton.

Heli

Hae Kolme varjoa kirjastosta

Varjoaforismeja

Don Paterson: Varjojen kirja

Kirjastossa on hyllyluokka 10.8, jonne tietopalvelussa opastetaan ihmisiä, jotka etsivät oikeita sanoja häihin ja hautajaisiin. Tämä luokka sisältää kaikenkarvaisia kokoelmia mietelauseita, aforismeja, sitaatteja tai lentäviä lauseita (jopa Matti Nykäseltä). Näistä kirjoista löytyykin usein apu akuuttiin sanapulaan, mutta 10.8-luokan mietelausekokoelmien joukkoon kuuluu myös muutamien kirjailijoiden omia kokoelmia lyhyttä tavaraa. Jos kirjailijalle omin muoto ilmaista itseään on lauseen tai parin mittainen, häntä usein kutsutaan aforistikoksi. Alan klassikoita ovat muun muassa Stanislaw Jerzy Lec ja Samuli Paronen. Uudempia yhä julkaisevia ovat vaikka Markku Envall ja tämä Don Paterson. Hänen Varjojen kirjansa on aforismien hyllyssä, koska hän on itse päättänyt kutsua niitä aforismeiksi. Osa sopiikin aforismin määritelmään (”tiiviissä ja lyhyessä muodossa lausuttu ajatus”), mutta onko kolmesivuinen teksti enää aforismi? Don Patersonin mielestä on, ja kirjan takakannen mainostekstin mukaan hän ”uudistaa aforismia radikaalisti”. En ole aivan varma onnistuuko Paterson uudistamaan tuhansia vuosia vanhaa kirjallisuuden lajia, mutta olivatpa tekstit aforismeja, runoja tai proosarunoja, ne ovat tutustumisen arvoisia. Patersonin aiheina on koko ihmiselämä, mutta erityistä painoarvoa saavat ihmissuhteet, taide ja taiteilijan elämä sekä musiikki. Hänhän on myös jazz-kitaristi.

Ei yhtäkään sähköpostia tuntiin. Kusipäät.

Jokin neandertalilainen osa minua pitää jokaista aviomiestä loukkauksena.

Kaikki opettajani ovat olleet naisia.  Monet miehet tosin ovat vetäneet minut hetkeksi sivuun kertoakseen asioita, jotka he tietävät.

Melkein kaikki huoneessa selviää sinusta hengissä. Huoneelle olet jo aave, säälittävä pehmeä olento, joka tulee ja menee.

Kirjailijat uneksivat löytävänsä jonkun kuolleen neron, jota he voivat täydellisen turvallisesti salassa plagioida.

Keskinkertainen taide on paljon pahempaa kuin huono taide. Huono taide ei tuhlaa aikaamme.

Aforismi on vähäistä ajanhukkaa. Runo on täydellistä ajanhukkaa. Romaani on monumentaalista ajanhukkaa.

Loppupuolella tekijä käy omien tuotostensa kimppuun pohtiessaan aforismia yleensä, muita aforistikkoja ja omaa kokoelmaansa. Kaikki kritiikki mitä lukija on teoksesta ajatellut, ammutaan alas:

Tietenkään et pidä kaikista aforismeista. Minä en pidä kaikesta sinussa.

Jos lukee kokoelmallisen aforismeja säntillisesti siinä järjestyksessä kuin ne on pantu sivuille – se on yhtä järkevää kuin jos syö ison purkillisen sipuleita säntillisesti siinä järjestyksessä kuin ne on ladottu purkkiin; ja pitäisi olla sanomattakin selvää, ettei kumpiakaan pitäisi ahmia loppuun yhdellä istumalla. (Kursivoinnit Patersonin).

Juha

Hae Varjojen kirja kirjastosta.

Merirosvot varokaa!

Jonny Duddle: Mahtava merirosvoseikkailu

Merirosvot varokaa, tuntematon ystävä lähestyy teitä!

Kaappareistaan kuulun Port Royalin ilkeät ja ahneet merirosvot saavat käsiinsä Ulkomaan aarrekartan. Samoihin aikoihin satamaan ilmestyy vanha viuluniekka, joka laulaa vastustamatonta laulua kultaisesta saaresta ja sen aarreröykkiöistä. Viheliäisyydestään tunnettu kapteeni Purppuraparta miehineen tarttuu syöttiin; vain viisas papukaija empii… Vaisusti viuluniekka varoittaa merirosvopaattiin ryntäävää joukkiota. Piraattilauma ei aarteenkiilto silmissään tunnista vaaran merkkejä, jotka kirjan lukijalle puistattavan vihjaavasti näyttäytyvät.

Sirja Kunelius on suomentanut riemastuttavasti tämän brittiläisen kuvittajan Jonny Duddlen runokuvakirjan. Kuvakirja sopii kaiken ikäisille meriseikkailujen ystäville, jotka eivät kavahda tarinan karmeitakaan käänteitä.

Marja-Kaisa

Hae Mahtava merirosvoseikkailu kirjastosta!

Karpaattien neron maassa

Tarinoita kulta-ajalta on episodielokuva, joka ruotii mustan huumorin keinoin Ceausescun aikaa Romaniassa. Kyse on erilaisista huijauksista ja vippaskonsteista, joilla neuvokkaat kansalaiset pyrkivät kiertämään järjestelmää. Toisaalta, aina saattoi olla joku, jolle oli hyödyllistä paljastaa nämä pienet kiertotiet. Jotkut tarinoista taipuvatkin vähän surumielisen puolelle. Taustalla ovat urbaanilegendat ja tarinat, joita Karpaattien neron maassa kerrottiin.

Hauskin absurdi tarina kuvaa kylää, joka odottaa puolueen arvovieraiden delegaatiota. Edellisenä päivänä saapuu tarkastaja, joka varmistaa, että kylä on edustuskunnossa. Kaikki (ja ehkä vähän liikaakin) tehdään, että tarkastaja olisi tyytyväinen. Toinen tarina kertoo kinkkisestä ongelmasta: miten kerrostaloasukas saa naapurien huomaamatta hengiltä sian. Entä miten Ceausescu retusoidaan valokuvassa arvokkaamman näköiseksi?

Elokuvalla on monta ohjaajaa. Käsikirjoittaja ja tuottaja on Cristian Mungiu, jonka ohjaama elokuva 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää voitti Cannesissa 2007 Kultaisen palmun. Sen tarina on pikemminkin hyytävä - ja sekin kannattaa katsoa.

Heli

Hae Tarinoita kulta-ajalta kirjastosta.

Espoolainen snoukkaaja metsäkoulussa

Marja-Leena Tiainen: Päin mäntyä (2010)

16-vuotias Miro ei tiedä, mitä tehdä ysiluokan jälkeen. Isä painostaa lukioon, mutta se ei tunnu oikealta paikalta. Villin kesän jälkeen espoolainen Miro päätyykin kouluun sinne, mihin ehkä vähiten voisi odottaa; syrjäseudulle Kontion metsäkouluun. Vaihtamalla maisemaa hän haluaa ottaa etäisyyttä isäänsä sekä arveluttaviin kavereihinsa.

Kirjassa kuvataan lumilautailua harrastavan Miron sopeutumista Kontioon opiskeluvuoden ajan. Kerronnan keskiössä ei kuitenkaan ole opiskelu, vaan Miron vapaa-aika, ihmissuhteet, ajatukset ja asenteet. Vuoden aikana Miron hieman ennakkoluuloinen ajattelutapa muuttuu hänen joutuessaan uusiin ja ristiriitaisiin tilanteisiin. Nuoren miehen itsenäistymistä edistää mm. kipakka Aava, josta tulee Mirolle tärkeä.

Tiainen ottaa tarkastelun kohteeksi yksittäisiä Miron opiskelutovereita, jotka ovat varsin elävän ja tutun tuntuisia karvanoppa-autoineen, ylisuojelevine äiteineen ja peliriippuvuuksineen. Kirjailija kuvaa nykynuorisoa ongelmineen varsin uskottavasti ja sujuvasti. Romaanin teemoja ovat mm. hankalat perhesuhteet sekä luonnon kunnioittaminen.

Marika

Hae Päin mäntyä kirjastosta.

Annan oudot jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Rakastetun tyttökirjojen kirjoittajan, L. M. Montgomeryn viimeinen käsikirjoitus jätettiin kustantajalle päivää ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 1942. Teos oli Annan jäähyväiset, joka on kokonaisuudessaan julkaistu ensimmäisen kerran vasta nyt. Asiantuntevat esipuhe ja jälkisanat valaisevat sitä, miksi kirja poikkeaa muista Anna-sarjan kirjoista ja miksi sitä ei julkaistu aiemmin, antamatta kysymykseen kuitenkaan tyhjentävää vastausta.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jonka rakenne on mielenkiintoinen: kehyskertomuksena Anna lukee omia ja Walter-poikansa kirjoittamia runoja ja muut Blythen perheenjäsenet kommentoivat niitä. Runojen kanssa vuorottelevissa novelleissa Annan ja Gilbertin perhe sen sijaan on sivuosassa, muiden Glen St. Maryn kylän asukkaiden kommenttien ja välillä pahansuopienkin huomioiden kohteena.

Novelleissa toistuu orpouden teema, joka on ominainen L. M. Montgomeryn koko tuotannolle. Osansa saavat myös aviorikokset, kuolema ja muut synkät salaisuudet. Keskittyminen sivuhenkilöihin tuntuu kuitenkin oudolta ja Annan omaa ääntä olisi toivonut kuulevansa teoksessa enemmän. Anna-kirjojen fanit saavat silti nauttia Montgomeryn huumorista, kielestä ja Prinssi Edwardin saaren arkielämän ja miljöön kuvauksesta lähes yhtä paljon kuin sarjan aiempia kirjoja lukiessaan.

Anna

Hae Annan jäähyväiset kirjastosta.

Yhesti yhes paikas yks jätkä...

Ville Pirinen: Yhesti yhes paikas
Ville Pirinen: Yhesti yhes toises paikas
Ville Pirinen: Yhesti yhes kolmannes paikas

On kotimaisen sarjakuvan juhlavuosi, koska ensimmäinen suomalainen sarjakuvakirja ilmestyi 100 vuotta sitten (Professori Itikaisen tutkimusretki, ks. PS.). Tässä blogissahan on aiemminkin nostettu esiin kotimaista sarjakuvaa (Pauli Kallio, Tiitu Takalo), mutta tänä vuonna toivottavasti vielä enemmän. Ville Pirinen on tähän asti kuvittanut muiden käsikirjoittamia teoksia, kuten Pauli Kallion Ornette Birks Makkosta ja Timo Iivarin Kung fu –poliiseja. Tälläkin kertaa on kyse tavallaan muiden jutuista, eli Pirinen kertoo muilta kuulemiaan juttuja. Kyse ei ole kuitenkaan varsinaisesti urbaaneista legendoista, vaan arkisemmista tarinoista, jotka on kerrottu kertojalle tositarinoina (”yhesti yhes paikas yks jätkä…”). Esimerkiksi moni varmaan tuntee miesliikunnanopettaja-tyypin, jolla oli aina tarve näyttää mallia urheilusuorituksiin, ja satuttaa itseään ja ehkä muitakin samalla (Yhesti yhes toises paikas). Harvempi on ehkä törmännyt entiseen voimistelijaan yleisellä saunavuorolla, jonka on pakko todistaa, että jalat menevät yhä pään taakse, mutta joka ei muista, että on syönyt muutama tunti aiemmin liikaa burgereita (Yhesti yhes paikas). Seurauksena on likainen, mutta hauska tarina. Tarinat sijoittuvat jonnekin kultaiselle 1980-luvulle ja pikkukaupunki-Suomeen, mutta maaseudulle poiketaan trilogian verisimmässä tarinassa, jossa naapurin ukko haluaa opettaa maalle tulleelle pikkupojalle, miten sika teurastetaan (Yhesti yhes paikas). Pirisen konstailematon ja siloittelematon piirrosjälki on arkisiin tarinoihin sopiva.

PS. Ilmari Vainio: Professori Itikaisen tutkimusretki (WSOY 1911) on vauhdikas sarjakuva, jonka vajaassa 50 ruudussa Itikainen kumppaneineen on joutua afrikkalaisten villien syömäksi (hölmöt villit syövät puupökkelön Itikaisen sijaan), nostetaan maan läpi Kiinaan ja sieltä kuumailmapallolla juuri löydetylle Pohjoisnavalle, josta ajelehtivalta jäälautalta (vai oliko se valaan selästä) heidät pelastetaan rakkaaseen Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Juha

Hae Professori Itikaisen tutkimusretki kirjastosta.

Hae Ville Pirisen trilogia kirjastosta.

Liian paljon onnea

Alice Munron novellikokoelmassa Liian paljon onnea henkilöt joutuvat arvioimaan elämäänsä uudelleen, halusivatpa tai eivät. Joskus vain eteen tulee hetki, josta ei voi jatkaa entiseen tapaan. Avausnovellin käänne on järkyttävä murhenäytelmä, joka valkenee lukijalle vähitellen, mutta elämässä voivat pienemmätkin seikat kääntää suunnan. Ratkaisevan hetken saattaa myös tajuta vasta myöhemmin. Elää kuitenkin pitää: on löydettävä merkitys tuleville päiville tai arvostettava sitä, mitä on. Ja joidenkin asioiden kanssa on vain elettävä, vaikka muisto tai häpeä kalvaisikin. Niminovellissa kerrotaan oikeasta historiallisesta henkilöstä, matemaatikko Sofja Kovalevskajasta.

Vaikka ei tavallisesti välittäisi lukea novelleja, kannattaa harkita tutustumista tähän ja muihinkin Alice Munron novellikokoelmiin. Tarinoiden kaari on aika pitkä, joten henkilöihin ehtii tutustua, ja jotkut heistä jäävät mieleen pitkäksikin aikaa. Tapahtumissa on toden tuntua, ja henkilöihin uskoo.

Liian paljon onnea on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa, kuten muutkin hänen suomennetut teoksensa. Suomentaja on Kristiina Rikman.

Heli

Hae Liian paljon onnea kirjastosta!

Kauhuromantiikka ankkalammikkolla

Hannele Mikaela Taivassalo & Lena Frölander-Ulf: Hämäräkirja

Linnassa asustaa vain kaksi ihmistä: Hovimarsalkka – aikuinen ja Pieni – lapsi. Linnaa ympäröi synkkä metsä. Kuten asiaan kuuluu, linnassa on aarrekammio. Hovimarsalkka on aikuisten tapaan vihkiytynyt pelkäämään aarteiden puolesta; onneksi linna on tiukasti lukittu, joten metsän ryövärit ja aaveet eivät pääse sinne.

Pieni ei ensin ymmärrä pelätä metsää ja sen vaaroja, mutta Hovimarsalkka saa istutettua oman pelkonsa Pieneen. Aikuisen taakkaa on Pienen raskas kantaa. Mutta Pieni on onneksi neuvokas tyttö.

Graafikko Lena Frölander-Ulfin mustavalkeissa kuvissa hiiviskelevät varjoissa ja raskaiden verhojen kätköissä velhot, rosvot ja ihmissudet. Täysikuun paisteessa noidat lentävät ja puiden oksat vääntyilevät. Näinä räikeän värikkäinä aikoina kauhuromanttinen mustavalkoisuus tuntuu suorastaan virkistävältä. Kuvat nivoutuvat luontevasti yhteen runoilija Henriikka Tavin suomentaman tekstin kanssa.

Taivassalo on suomenruotsalainen kirjailija, jolta on suomennettu Hämäräkirjan lisäksi aikuisten romaanit Viisi veistä Andrei Kraplilta ja Oi, tule katsomaan. Hän sai Runeberg-palkinnon vuonna 2008 teoksestaan Viisi veistä Andrei Kraplilta.

Marja-Kaisa

Hae Hämäräkirja kirjastosta!