Merirosvot varokaa!

Jonny Duddle: Mahtava merirosvoseikkailu

Merirosvot varokaa, tuntematon ystävä lähestyy teitä!

Kaappareistaan kuulun Port Royalin ilkeät ja ahneet merirosvot saavat käsiinsä Ulkomaan aarrekartan. Samoihin aikoihin satamaan ilmestyy vanha viuluniekka, joka laulaa vastustamatonta laulua kultaisesta saaresta ja sen aarreröykkiöistä. Viheliäisyydestään tunnettu kapteeni Purppuraparta miehineen tarttuu syöttiin; vain viisas papukaija empii… Vaisusti viuluniekka varoittaa merirosvopaattiin ryntäävää joukkiota. Piraattilauma ei aarteenkiilto silmissään tunnista vaaran merkkejä, jotka kirjan lukijalle puistattavan vihjaavasti näyttäytyvät.

Sirja Kunelius on suomentanut riemastuttavasti tämän brittiläisen kuvittajan Jonny Duddlen runokuvakirjan. Kuvakirja sopii kaiken ikäisille meriseikkailujen ystäville, jotka eivät kavahda tarinan karmeitakaan käänteitä.

Marja-Kaisa

Hae Mahtava merirosvoseikkailu kirjastosta!

Karpaattien neron maassa

Tarinoita kulta-ajalta on episodielokuva, joka ruotii mustan huumorin keinoin Ceausescun aikaa Romaniassa. Kyse on erilaisista huijauksista ja vippaskonsteista, joilla neuvokkaat kansalaiset pyrkivät kiertämään järjestelmää. Toisaalta, aina saattoi olla joku, jolle oli hyödyllistä paljastaa nämä pienet kiertotiet. Jotkut tarinoista taipuvatkin vähän surumielisen puolelle. Taustalla ovat urbaanilegendat ja tarinat, joita Karpaattien neron maassa kerrottiin.

Hauskin absurdi tarina kuvaa kylää, joka odottaa puolueen arvovieraiden delegaatiota. Edellisenä päivänä saapuu tarkastaja, joka varmistaa, että kylä on edustuskunnossa. Kaikki (ja ehkä vähän liikaakin) tehdään, että tarkastaja olisi tyytyväinen. Toinen tarina kertoo kinkkisestä ongelmasta: miten kerrostaloasukas saa naapurien huomaamatta hengiltä sian. Entä miten Ceausescu retusoidaan valokuvassa arvokkaamman näköiseksi?

Elokuvalla on monta ohjaajaa. Käsikirjoittaja ja tuottaja on Cristian Mungiu, jonka ohjaama elokuva 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää voitti Cannesissa 2007 Kultaisen palmun. Sen tarina on pikemminkin hyytävä - ja sekin kannattaa katsoa.

Heli

Hae Tarinoita kulta-ajalta kirjastosta.

Espoolainen snoukkaaja metsäkoulussa

Marja-Leena Tiainen: Päin mäntyä (2010)

16-vuotias Miro ei tiedä, mitä tehdä ysiluokan jälkeen. Isä painostaa lukioon, mutta se ei tunnu oikealta paikalta. Villin kesän jälkeen espoolainen Miro päätyykin kouluun sinne, mihin ehkä vähiten voisi odottaa; syrjäseudulle Kontion metsäkouluun. Vaihtamalla maisemaa hän haluaa ottaa etäisyyttä isäänsä sekä arveluttaviin kavereihinsa.

Kirjassa kuvataan lumilautailua harrastavan Miron sopeutumista Kontioon opiskeluvuoden ajan. Kerronnan keskiössä ei kuitenkaan ole opiskelu, vaan Miron vapaa-aika, ihmissuhteet, ajatukset ja asenteet. Vuoden aikana Miron hieman ennakkoluuloinen ajattelutapa muuttuu hänen joutuessaan uusiin ja ristiriitaisiin tilanteisiin. Nuoren miehen itsenäistymistä edistää mm. kipakka Aava, josta tulee Mirolle tärkeä.

Tiainen ottaa tarkastelun kohteeksi yksittäisiä Miron opiskelutovereita, jotka ovat varsin elävän ja tutun tuntuisia karvanoppa-autoineen, ylisuojelevine äiteineen ja peliriippuvuuksineen. Kirjailija kuvaa nykynuorisoa ongelmineen varsin uskottavasti ja sujuvasti. Romaanin teemoja ovat mm. hankalat perhesuhteet sekä luonnon kunnioittaminen.

Marika

Hae Päin mäntyä kirjastosta.

Annan oudot jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Rakastetun tyttökirjojen kirjoittajan, L. M. Montgomeryn viimeinen käsikirjoitus jätettiin kustantajalle päivää ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 1942. Teos oli Annan jäähyväiset, joka on kokonaisuudessaan julkaistu ensimmäisen kerran vasta nyt. Asiantuntevat esipuhe ja jälkisanat valaisevat sitä, miksi kirja poikkeaa muista Anna-sarjan kirjoista ja miksi sitä ei julkaistu aiemmin, antamatta kysymykseen kuitenkaan tyhjentävää vastausta.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jonka rakenne on mielenkiintoinen: kehyskertomuksena Anna lukee omia ja Walter-poikansa kirjoittamia runoja ja muut Blythen perheenjäsenet kommentoivat niitä. Runojen kanssa vuorottelevissa novelleissa Annan ja Gilbertin perhe sen sijaan on sivuosassa, muiden Glen St. Maryn kylän asukkaiden kommenttien ja välillä pahansuopienkin huomioiden kohteena.

Novelleissa toistuu orpouden teema, joka on ominainen L. M. Montgomeryn koko tuotannolle. Osansa saavat myös aviorikokset, kuolema ja muut synkät salaisuudet. Keskittyminen sivuhenkilöihin tuntuu kuitenkin oudolta ja Annan omaa ääntä olisi toivonut kuulevansa teoksessa enemmän. Anna-kirjojen fanit saavat silti nauttia Montgomeryn huumorista, kielestä ja Prinssi Edwardin saaren arkielämän ja miljöön kuvauksesta lähes yhtä paljon kuin sarjan aiempia kirjoja lukiessaan.

Anna

Hae Annan jäähyväiset kirjastosta.

Yhesti yhes paikas yks jätkä...

Ville Pirinen: Yhesti yhes paikas
Ville Pirinen: Yhesti yhes toises paikas
Ville Pirinen: Yhesti yhes kolmannes paikas

On kotimaisen sarjakuvan juhlavuosi, koska ensimmäinen suomalainen sarjakuvakirja ilmestyi 100 vuotta sitten (Professori Itikaisen tutkimusretki, ks. PS.). Tässä blogissahan on aiemminkin nostettu esiin kotimaista sarjakuvaa (Pauli Kallio, Tiitu Takalo), mutta tänä vuonna toivottavasti vielä enemmän. Ville Pirinen on tähän asti kuvittanut muiden käsikirjoittamia teoksia, kuten Pauli Kallion Ornette Birks Makkosta ja Timo Iivarin Kung fu –poliiseja. Tälläkin kertaa on kyse tavallaan muiden jutuista, eli Pirinen kertoo muilta kuulemiaan juttuja. Kyse ei ole kuitenkaan varsinaisesti urbaaneista legendoista, vaan arkisemmista tarinoista, jotka on kerrottu kertojalle tositarinoina (”yhesti yhes paikas yks jätkä…”). Esimerkiksi moni varmaan tuntee miesliikunnanopettaja-tyypin, jolla oli aina tarve näyttää mallia urheilusuorituksiin, ja satuttaa itseään ja ehkä muitakin samalla (Yhesti yhes toises paikas). Harvempi on ehkä törmännyt entiseen voimistelijaan yleisellä saunavuorolla, jonka on pakko todistaa, että jalat menevät yhä pään taakse, mutta joka ei muista, että on syönyt muutama tunti aiemmin liikaa burgereita (Yhesti yhes paikas). Seurauksena on likainen, mutta hauska tarina. Tarinat sijoittuvat jonnekin kultaiselle 1980-luvulle ja pikkukaupunki-Suomeen, mutta maaseudulle poiketaan trilogian verisimmässä tarinassa, jossa naapurin ukko haluaa opettaa maalle tulleelle pikkupojalle, miten sika teurastetaan (Yhesti yhes paikas). Pirisen konstailematon ja siloittelematon piirrosjälki on arkisiin tarinoihin sopiva.

PS. Ilmari Vainio: Professori Itikaisen tutkimusretki (WSOY 1911) on vauhdikas sarjakuva, jonka vajaassa 50 ruudussa Itikainen kumppaneineen on joutua afrikkalaisten villien syömäksi (hölmöt villit syövät puupökkelön Itikaisen sijaan), nostetaan maan läpi Kiinaan ja sieltä kuumailmapallolla juuri löydetylle Pohjoisnavalle, josta ajelehtivalta jäälautalta (vai oliko se valaan selästä) heidät pelastetaan rakkaaseen Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Juha

Hae Professori Itikaisen tutkimusretki kirjastosta.

Hae Ville Pirisen trilogia kirjastosta.

Liian paljon onnea

Alice Munron novellikokoelmassa Liian paljon onnea henkilöt joutuvat arvioimaan elämäänsä uudelleen, halusivatpa tai eivät. Joskus vain eteen tulee hetki, josta ei voi jatkaa entiseen tapaan. Avausnovellin käänne on järkyttävä murhenäytelmä, joka valkenee lukijalle vähitellen, mutta elämässä voivat pienemmätkin seikat kääntää suunnan. Ratkaisevan hetken saattaa myös tajuta vasta myöhemmin. Elää kuitenkin pitää: on löydettävä merkitys tuleville päiville tai arvostettava sitä, mitä on. Ja joidenkin asioiden kanssa on vain elettävä, vaikka muisto tai häpeä kalvaisikin. Niminovellissa kerrotaan oikeasta historiallisesta henkilöstä, matemaatikko Sofja Kovalevskajasta.

Vaikka ei tavallisesti välittäisi lukea novelleja, kannattaa harkita tutustumista tähän ja muihinkin Alice Munron novellikokoelmiin. Tarinoiden kaari on aika pitkä, joten henkilöihin ehtii tutustua, ja jotkut heistä jäävät mieleen pitkäksikin aikaa. Tapahtumissa on toden tuntua, ja henkilöihin uskoo.

Liian paljon onnea on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa, kuten muutkin hänen suomennetut teoksensa. Suomentaja on Kristiina Rikman.

Heli

Hae Liian paljon onnea kirjastosta!

Kauhuromantiikka ankkalammikkolla

Hannele Mikaela Taivassalo & Lena Frölander-Ulf: Hämäräkirja

Linnassa asustaa vain kaksi ihmistä: Hovimarsalkka – aikuinen ja Pieni – lapsi. Linnaa ympäröi synkkä metsä. Kuten asiaan kuuluu, linnassa on aarrekammio. Hovimarsalkka on aikuisten tapaan vihkiytynyt pelkäämään aarteiden puolesta; onneksi linna on tiukasti lukittu, joten metsän ryövärit ja aaveet eivät pääse sinne.

Pieni ei ensin ymmärrä pelätä metsää ja sen vaaroja, mutta Hovimarsalkka saa istutettua oman pelkonsa Pieneen. Aikuisen taakkaa on Pienen raskas kantaa. Mutta Pieni on onneksi neuvokas tyttö.

Graafikko Lena Frölander-Ulfin mustavalkeissa kuvissa hiiviskelevät varjoissa ja raskaiden verhojen kätköissä velhot, rosvot ja ihmissudet. Täysikuun paisteessa noidat lentävät ja puiden oksat vääntyilevät. Näinä räikeän värikkäinä aikoina kauhuromanttinen mustavalkoisuus tuntuu suorastaan virkistävältä. Kuvat nivoutuvat luontevasti yhteen runoilija Henriikka Tavin suomentaman tekstin kanssa.

Taivassalo on suomenruotsalainen kirjailija, jolta on suomennettu Hämäräkirjan lisäksi aikuisten romaanit Viisi veistä Andrei Kraplilta ja Oi, tule katsomaan. Hän sai Runeberg-palkinnon vuonna 2008 teoksestaan Viisi veistä Andrei Kraplilta.

Marja-Kaisa

Hae Hämäräkirja kirjastosta!

Elämänopasta etsimässä

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin, Tammi 2010

"Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee – mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?”

Sveitsiläinen klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius tulee estäneeksi naista hyppäämästä sillalta. Tämä sattuma johdattaa Gregoriuksen portugalilaisen kirjailijan ja lääkärin Amadeu de Pradon maailmaan – ja muuttaa hänen elämänsä. Gregorius jättää taakseen tavanomaisen arkensa ja yllättyneet kollegansa ja lähtee junamatkalle kohti Lissabonia, kiehtovaa, kaunista Portugalin pääkaupunkia. Gregoriusta ajaa pakonomainen halu saada tietää lisää arvoituksellisesta kirjailijasta Amadeu Pradosta ja hänen elämänfilosofiastaan.

Lissabonissa Gregorius etsii käsiinsä kirjailijan tunteneita ihmisiä, ja tutustuu samalla diktatuurin ikeen alla eläneeseen maahan. Monien ihmisten toisistaan poikkeavat käsitykset kirjailijasta muodostuvat käänteentekeväksi Gregoriukselle itselleen. Matka on klassinen metafora muutokselle ja myös tässä romaanissa konkreettinen matka Portugaliin vertautuu Gregoriuksen matkaksi omaan itseensä ja identitettiinsä.

Yöjuna Lissaboniin on jännittävä ja kiehtova retki ihmisen sielunmaisemaan. Se on psykologinen jännityskertomus kirjallisuuden ja historian maailmasta ja monisyinen kuva siitä, miten ihminen rakentaa identiteettinsä. Sattuma, kohtalo, voi muuttaa yhdessä hetkessä kaiken.

"Miksi me säälimme ihmisiä, jotka eivät pääse matkoille? Siksi että he eivät pysty avartumaan sisäisestikään, koska eivät voi levittyä ulkoisesti, he eivät voi monistua, ja niin heiltä puuttuu mahdollisuus tehdä laajoja retkiä omaan itseensä ja päästä selville, kuka tai mitä muuta heistä olisi voinut tulla.”

Pascal Mercier on oikealta nimeltään Peter Bieri, joka on toiminut mm. filosofian opettajana. Amadeu Pradon kirjaa voisikin kuvailla filosofiseksi elämänoppaaksi. Niiden kautta Greogorius syventää tietoisuuttaan omasta elämästään. Myös lukijassa tämä herättää monelaisia ajatuksia. Romaanista riittää pohdittavaa pitkäksi aikaa. Lumoava lukukokemus!

Mari M

Hae Yöjuna Lissaboniin kirjastosta.

Esseitä paavista, jääkiekosta ja takapuolesta

Savukeitaan esseet

Jos hakee verkkokirjastostamme uusia esseekokoelmia huomaa, että niitä julkaisevat enää pienkustantamot. Suurille kustantajille on jo selvinnyt, että rahaa tulee muualta. Jos heidän julkaisuohjelmaansa eksyy yksi esseekokoelma vuodessa, sekin on yleensä jo kuolleelta esseistiltä (Michel de Montaigne, Väinö Linna). Sen sijaan piskuinen turkulainen kustantaja Savukeidas tupruttelee ulos useita esseekokoelmia vuodessa, joista huomattava osa kotimaisia. Eniten julkisuutta näistä lienee saanut Antti Nylén, jonka Vihan ja katkeruuden esseet (2007) sekä Halun ja epäluulon esseet (2010) ovat saaneet mukavasti näkyvyyttä. Onhan Nylén tarkka, vaikkakin ehkä hieman vuolassanainen havainnoitsija, jonka kärkkäitä mielipiteitä lukee ilokseen kuin romaania, vaikkei samaa mieltä hänen kanssaan olisikaan. Ja kuka voisikaan olla hänen kanssaan samaa mieltä kaikesta? Hän puolustaa yhtä innokkaasti eläinten oikeuksia ja paavinvaltaa, Pentti Linkolaa ja teryleenikravatteja, Baudelairea ja Anna Abreu’ta (ei hänen musiikkiaan, vaan hänen olemustaan). Musiikki on vahvasti esillä, erityisesti hänen esikuvansa Morrissey, Nico ja suomalainen Islaja. Morrisseyta käsitellään molemmissa kokoelmissa, uudemmassa tosin vain hänen takapuoltaan. Onpa molemmille kokoelmille laadittu oma soundtrack, jota voi kirjaa lukiessa kuunnella. Omituista on, että tuosta kirjavasta ja paradoksaalisesta aiheluettelosta huolimatta Nylénin esseekokoelmat eivät ole sekavia, vaan kaikesta tihkuu läpi hyville esseekokoelmille ominainen rehellisyys ja itsensä likoon laittaminen. Vai onko kirjailija vain luonut hyvän, sopivan särmikkään brändin?

Toinen esseisti, joka tekee mieli nostaa esiin Savukeitaan valikoimista, on Tommi Melender. Hänenkin esseensä on julkaissut Savukeidas, vaikka hänen romaaninsa (muun muassa viime vuoden Finlandia-ehdokas Ranskalainen ystävä) ja runonsa julkaisee WSOY. Melenderin esseekokoelman Kuka nauttii eniten (2010) aiheluettelon voi tiivistää timantinkovaan kaksikkoon: jääkiekko ja kirjallisuus.

Jääkiekkoa käsitellään pitkässä avausesseessä "Miesten peli". Melender on entinen jääkiekkojunnu ja nykyinen penkkiurheilija. En muista, että jääkiekkoa olisi aiemmin käsitelty näinkään laajasti kirjallisuudessa. Jalkapallolla on arvokkaat pohtijansa Albert Camus’ta lähtien, mutta jääkiekkoa on aina pidetty rahvaanomaisempana. Herkullisesti Melender arvioikin kiekkoilijoiden tappion jälkeisiä puheita, ja muistelee omia häpeäntunteitaan junnukiekosta. Ja onhan se niin, että tappiossa on jotain runollisempaa kuin voitossa. Voitot unohtuvat, mutta kuka voisi unohtaa nuo jääkiekko-ottelut, joissa Ruotsi nousee lopussa ohi Leijonien tai Suomen jalkapallomaajoukkueen kommellukset maailman kentillä. En tiedä yhdistääkö kunnon tappio kansaa enemmän kuin voitot, mutta ainakin johtoasemassa romahtamisessa toteutuu kunnollinen draaman kaari. Juuri kun olet saavuttamassa jotain, tulet ylimieliseksi ja se lipsahtaa sittenkin käsistä. Se tekee monista hävityistä otteluista tavallaan taidetta. Jääkiekkoesseen jälkeen Melenderin sinänsä ihan kiinnostavat kirjallisuusesseet Gustave Flaubertista, Michel Houellebecq’stä ja Don DeLillosta tuntuvat vain hyviltä, mutta persoonattomilta kirjallisuusesseiltä.

STOP PRESS: Yllä käsitellyt esseekokoelmat ovat ainoat esseekokoelmat, jotka ovat ehdokkaana Runeberg-palkinnon 2011 saajaksi. Hyvä valinta, raati!

Juha

Hae Savukeitaan julkaisemat esseekokoelmat uudesta verkkokirjastostamme.

Onandjokwe!

Sata vuotta sitten suomalainen lääkäri ja lähetystyöntekijä Selma Rainio perusti Ambomaan ensimmäisen sairaalan. Tämä Onandjokwen sairaala on ollut avuksi paikalliselle väestölle, mutta elintärkeä myös monille suomalaisille lähetystyöntekijöille ja heidän perheilleen.

Onandjokwe tuli tutuksi myös lapsuutensa Ambomaalla viettäneille Jaakko Löytylle sekä Pekka Simojoelle. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, he maksavat velkaansa yhteisellä konserttikiertueella ja levyllä, joilla kerätään rahaa remontointia kaipaavaa sairaalaa varten.

Levyllä on muutama entuudestaankin tuttu laulu, mutta suurin osa on uutta tuotantoa. Nämä Suomi-gospelin isähahmot ovat tehneet tätä projektia varten uusia lauluja myös yhdessä: Simojoki sävelen ja Löytty sanat ja päinvastoin.

Levy on hyväntuulinen ja letkeä: elämäntuskaa tai uskonkriisejä ei tällä levyllä itketä. Rivien välistä löytää kyllä viitteitä Ambomaan vaikeista elinolosuhteista, aineellisesta puutteesta tai Namibian historian vaikeista ajoista. Parhaiten tämä kuuluu tutuissa kappaleissa "Namibia, yaloo!" sekä "Herra, siunaa Namibiaa", jotka saivat päivitetyt sanat Namibian itsenäistymisen (1990) riemussa.

Bändin jäsenet ovat taattua laatua ja tuttuja Löytyn ja Simojoen aikaisemmilta levyiltä: Pekka Nyman (lyömäsoittimet), Seppo Rauteva (rummut), Mikko Löytty (basso) ja Jarkka Rissanen (kitara). Jakaranda-kuoroakin kuullaan.

Aapo

Hae Onandjokwe kirjastosta!