Espoolainen snoukkaaja metsäkoulussa

Marja-Leena Tiainen: Päin mäntyä (2010)

16-vuotias Miro ei tiedä, mitä tehdä ysiluokan jälkeen. Isä painostaa lukioon, mutta se ei tunnu oikealta paikalta. Villin kesän jälkeen espoolainen Miro päätyykin kouluun sinne, mihin ehkä vähiten voisi odottaa; syrjäseudulle Kontion metsäkouluun. Vaihtamalla maisemaa hän haluaa ottaa etäisyyttä isäänsä sekä arveluttaviin kavereihinsa.

Kirjassa kuvataan lumilautailua harrastavan Miron sopeutumista Kontioon opiskeluvuoden ajan. Kerronnan keskiössä ei kuitenkaan ole opiskelu, vaan Miron vapaa-aika, ihmissuhteet, ajatukset ja asenteet. Vuoden aikana Miron hieman ennakkoluuloinen ajattelutapa muuttuu hänen joutuessaan uusiin ja ristiriitaisiin tilanteisiin. Nuoren miehen itsenäistymistä edistää mm. kipakka Aava, josta tulee Mirolle tärkeä.

Tiainen ottaa tarkastelun kohteeksi yksittäisiä Miron opiskelutovereita, jotka ovat varsin elävän ja tutun tuntuisia karvanoppa-autoineen, ylisuojelevine äiteineen ja peliriippuvuuksineen. Kirjailija kuvaa nykynuorisoa ongelmineen varsin uskottavasti ja sujuvasti. Romaanin teemoja ovat mm. hankalat perhesuhteet sekä luonnon kunnioittaminen.

Marika

Hae Päin mäntyä kirjastosta.

Annan oudot jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Rakastetun tyttökirjojen kirjoittajan, L. M. Montgomeryn viimeinen käsikirjoitus jätettiin kustantajalle päivää ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 1942. Teos oli Annan jäähyväiset, joka on kokonaisuudessaan julkaistu ensimmäisen kerran vasta nyt. Asiantuntevat esipuhe ja jälkisanat valaisevat sitä, miksi kirja poikkeaa muista Anna-sarjan kirjoista ja miksi sitä ei julkaistu aiemmin, antamatta kysymykseen kuitenkaan tyhjentävää vastausta.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jonka rakenne on mielenkiintoinen: kehyskertomuksena Anna lukee omia ja Walter-poikansa kirjoittamia runoja ja muut Blythen perheenjäsenet kommentoivat niitä. Runojen kanssa vuorottelevissa novelleissa Annan ja Gilbertin perhe sen sijaan on sivuosassa, muiden Glen St. Maryn kylän asukkaiden kommenttien ja välillä pahansuopienkin huomioiden kohteena.

Novelleissa toistuu orpouden teema, joka on ominainen L. M. Montgomeryn koko tuotannolle. Osansa saavat myös aviorikokset, kuolema ja muut synkät salaisuudet. Keskittyminen sivuhenkilöihin tuntuu kuitenkin oudolta ja Annan omaa ääntä olisi toivonut kuulevansa teoksessa enemmän. Anna-kirjojen fanit saavat silti nauttia Montgomeryn huumorista, kielestä ja Prinssi Edwardin saaren arkielämän ja miljöön kuvauksesta lähes yhtä paljon kuin sarjan aiempia kirjoja lukiessaan.

Anna

Hae Annan jäähyväiset kirjastosta.

Yhesti yhes paikas yks jätkä...

Ville Pirinen: Yhesti yhes paikas
Ville Pirinen: Yhesti yhes toises paikas
Ville Pirinen: Yhesti yhes kolmannes paikas

On kotimaisen sarjakuvan juhlavuosi, koska ensimmäinen suomalainen sarjakuvakirja ilmestyi 100 vuotta sitten (Professori Itikaisen tutkimusretki, ks. PS.). Tässä blogissahan on aiemminkin nostettu esiin kotimaista sarjakuvaa (Pauli Kallio, Tiitu Takalo), mutta tänä vuonna toivottavasti vielä enemmän. Ville Pirinen on tähän asti kuvittanut muiden käsikirjoittamia teoksia, kuten Pauli Kallion Ornette Birks Makkosta ja Timo Iivarin Kung fu –poliiseja. Tälläkin kertaa on kyse tavallaan muiden jutuista, eli Pirinen kertoo muilta kuulemiaan juttuja. Kyse ei ole kuitenkaan varsinaisesti urbaaneista legendoista, vaan arkisemmista tarinoista, jotka on kerrottu kertojalle tositarinoina (”yhesti yhes paikas yks jätkä…”). Esimerkiksi moni varmaan tuntee miesliikunnanopettaja-tyypin, jolla oli aina tarve näyttää mallia urheilusuorituksiin, ja satuttaa itseään ja ehkä muitakin samalla (Yhesti yhes toises paikas). Harvempi on ehkä törmännyt entiseen voimistelijaan yleisellä saunavuorolla, jonka on pakko todistaa, että jalat menevät yhä pään taakse, mutta joka ei muista, että on syönyt muutama tunti aiemmin liikaa burgereita (Yhesti yhes paikas). Seurauksena on likainen, mutta hauska tarina. Tarinat sijoittuvat jonnekin kultaiselle 1980-luvulle ja pikkukaupunki-Suomeen, mutta maaseudulle poiketaan trilogian verisimmässä tarinassa, jossa naapurin ukko haluaa opettaa maalle tulleelle pikkupojalle, miten sika teurastetaan (Yhesti yhes paikas). Pirisen konstailematon ja siloittelematon piirrosjälki on arkisiin tarinoihin sopiva.

PS. Ilmari Vainio: Professori Itikaisen tutkimusretki (WSOY 1911) on vauhdikas sarjakuva, jonka vajaassa 50 ruudussa Itikainen kumppaneineen on joutua afrikkalaisten villien syömäksi (hölmöt villit syövät puupökkelön Itikaisen sijaan), nostetaan maan läpi Kiinaan ja sieltä kuumailmapallolla juuri löydetylle Pohjoisnavalle, josta ajelehtivalta jäälautalta (vai oliko se valaan selästä) heidät pelastetaan rakkaaseen Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Juha

Hae Professori Itikaisen tutkimusretki kirjastosta.

Hae Ville Pirisen trilogia kirjastosta.

Liian paljon onnea

Alice Munron novellikokoelmassa Liian paljon onnea henkilöt joutuvat arvioimaan elämäänsä uudelleen, halusivatpa tai eivät. Joskus vain eteen tulee hetki, josta ei voi jatkaa entiseen tapaan. Avausnovellin käänne on järkyttävä murhenäytelmä, joka valkenee lukijalle vähitellen, mutta elämässä voivat pienemmätkin seikat kääntää suunnan. Ratkaisevan hetken saattaa myös tajuta vasta myöhemmin. Elää kuitenkin pitää: on löydettävä merkitys tuleville päiville tai arvostettava sitä, mitä on. Ja joidenkin asioiden kanssa on vain elettävä, vaikka muisto tai häpeä kalvaisikin. Niminovellissa kerrotaan oikeasta historiallisesta henkilöstä, matemaatikko Sofja Kovalevskajasta.

Vaikka ei tavallisesti välittäisi lukea novelleja, kannattaa harkita tutustumista tähän ja muihinkin Alice Munron novellikokoelmiin. Tarinoiden kaari on aika pitkä, joten henkilöihin ehtii tutustua, ja jotkut heistä jäävät mieleen pitkäksikin aikaa. Tapahtumissa on toden tuntua, ja henkilöihin uskoo.

Liian paljon onnea on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa, kuten muutkin hänen suomennetut teoksensa. Suomentaja on Kristiina Rikman.

Heli

Hae Liian paljon onnea kirjastosta!

Kauhuromantiikka ankkalammikkolla

Hannele Mikaela Taivassalo & Lena Frölander-Ulf: Hämäräkirja

Linnassa asustaa vain kaksi ihmistä: Hovimarsalkka – aikuinen ja Pieni – lapsi. Linnaa ympäröi synkkä metsä. Kuten asiaan kuuluu, linnassa on aarrekammio. Hovimarsalkka on aikuisten tapaan vihkiytynyt pelkäämään aarteiden puolesta; onneksi linna on tiukasti lukittu, joten metsän ryövärit ja aaveet eivät pääse sinne.

Pieni ei ensin ymmärrä pelätä metsää ja sen vaaroja, mutta Hovimarsalkka saa istutettua oman pelkonsa Pieneen. Aikuisen taakkaa on Pienen raskas kantaa. Mutta Pieni on onneksi neuvokas tyttö.

Graafikko Lena Frölander-Ulfin mustavalkeissa kuvissa hiiviskelevät varjoissa ja raskaiden verhojen kätköissä velhot, rosvot ja ihmissudet. Täysikuun paisteessa noidat lentävät ja puiden oksat vääntyilevät. Näinä räikeän värikkäinä aikoina kauhuromanttinen mustavalkoisuus tuntuu suorastaan virkistävältä. Kuvat nivoutuvat luontevasti yhteen runoilija Henriikka Tavin suomentaman tekstin kanssa.

Taivassalo on suomenruotsalainen kirjailija, jolta on suomennettu Hämäräkirjan lisäksi aikuisten romaanit Viisi veistä Andrei Kraplilta ja Oi, tule katsomaan. Hän sai Runeberg-palkinnon vuonna 2008 teoksestaan Viisi veistä Andrei Kraplilta.

Marja-Kaisa

Hae Hämäräkirja kirjastosta!

Elämänopasta etsimässä

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin, Tammi 2010

"Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee – mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?”

Sveitsiläinen klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius tulee estäneeksi naista hyppäämästä sillalta. Tämä sattuma johdattaa Gregoriuksen portugalilaisen kirjailijan ja lääkärin Amadeu de Pradon maailmaan – ja muuttaa hänen elämänsä. Gregorius jättää taakseen tavanomaisen arkensa ja yllättyneet kollegansa ja lähtee junamatkalle kohti Lissabonia, kiehtovaa, kaunista Portugalin pääkaupunkia. Gregoriusta ajaa pakonomainen halu saada tietää lisää arvoituksellisesta kirjailijasta Amadeu Pradosta ja hänen elämänfilosofiastaan.

Lissabonissa Gregorius etsii käsiinsä kirjailijan tunteneita ihmisiä, ja tutustuu samalla diktatuurin ikeen alla eläneeseen maahan. Monien ihmisten toisistaan poikkeavat käsitykset kirjailijasta muodostuvat käänteentekeväksi Gregoriukselle itselleen. Matka on klassinen metafora muutokselle ja myös tässä romaanissa konkreettinen matka Portugaliin vertautuu Gregoriuksen matkaksi omaan itseensä ja identitettiinsä.

Yöjuna Lissaboniin on jännittävä ja kiehtova retki ihmisen sielunmaisemaan. Se on psykologinen jännityskertomus kirjallisuuden ja historian maailmasta ja monisyinen kuva siitä, miten ihminen rakentaa identiteettinsä. Sattuma, kohtalo, voi muuttaa yhdessä hetkessä kaiken.

"Miksi me säälimme ihmisiä, jotka eivät pääse matkoille? Siksi että he eivät pysty avartumaan sisäisestikään, koska eivät voi levittyä ulkoisesti, he eivät voi monistua, ja niin heiltä puuttuu mahdollisuus tehdä laajoja retkiä omaan itseensä ja päästä selville, kuka tai mitä muuta heistä olisi voinut tulla.”

Pascal Mercier on oikealta nimeltään Peter Bieri, joka on toiminut mm. filosofian opettajana. Amadeu Pradon kirjaa voisikin kuvailla filosofiseksi elämänoppaaksi. Niiden kautta Greogorius syventää tietoisuuttaan omasta elämästään. Myös lukijassa tämä herättää monelaisia ajatuksia. Romaanista riittää pohdittavaa pitkäksi aikaa. Lumoava lukukokemus!

Mari M

Hae Yöjuna Lissaboniin kirjastosta.

Esseitä paavista, jääkiekosta ja takapuolesta

Savukeitaan esseet

Jos hakee verkkokirjastostamme uusia esseekokoelmia huomaa, että niitä julkaisevat enää pienkustantamot. Suurille kustantajille on jo selvinnyt, että rahaa tulee muualta. Jos heidän julkaisuohjelmaansa eksyy yksi esseekokoelma vuodessa, sekin on yleensä jo kuolleelta esseistiltä (Michel de Montaigne, Väinö Linna). Sen sijaan piskuinen turkulainen kustantaja Savukeidas tupruttelee ulos useita esseekokoelmia vuodessa, joista huomattava osa kotimaisia. Eniten julkisuutta näistä lienee saanut Antti Nylén, jonka Vihan ja katkeruuden esseet (2007) sekä Halun ja epäluulon esseet (2010) ovat saaneet mukavasti näkyvyyttä. Onhan Nylén tarkka, vaikkakin ehkä hieman vuolassanainen havainnoitsija, jonka kärkkäitä mielipiteitä lukee ilokseen kuin romaania, vaikkei samaa mieltä hänen kanssaan olisikaan. Ja kuka voisikaan olla hänen kanssaan samaa mieltä kaikesta? Hän puolustaa yhtä innokkaasti eläinten oikeuksia ja paavinvaltaa, Pentti Linkolaa ja teryleenikravatteja, Baudelairea ja Anna Abreu’ta (ei hänen musiikkiaan, vaan hänen olemustaan). Musiikki on vahvasti esillä, erityisesti hänen esikuvansa Morrissey, Nico ja suomalainen Islaja. Morrisseyta käsitellään molemmissa kokoelmissa, uudemmassa tosin vain hänen takapuoltaan. Onpa molemmille kokoelmille laadittu oma soundtrack, jota voi kirjaa lukiessa kuunnella. Omituista on, että tuosta kirjavasta ja paradoksaalisesta aiheluettelosta huolimatta Nylénin esseekokoelmat eivät ole sekavia, vaan kaikesta tihkuu läpi hyville esseekokoelmille ominainen rehellisyys ja itsensä likoon laittaminen. Vai onko kirjailija vain luonut hyvän, sopivan särmikkään brändin?

Toinen esseisti, joka tekee mieli nostaa esiin Savukeitaan valikoimista, on Tommi Melender. Hänenkin esseensä on julkaissut Savukeidas, vaikka hänen romaaninsa (muun muassa viime vuoden Finlandia-ehdokas Ranskalainen ystävä) ja runonsa julkaisee WSOY. Melenderin esseekokoelman Kuka nauttii eniten (2010) aiheluettelon voi tiivistää timantinkovaan kaksikkoon: jääkiekko ja kirjallisuus.

Jääkiekkoa käsitellään pitkässä avausesseessä "Miesten peli". Melender on entinen jääkiekkojunnu ja nykyinen penkkiurheilija. En muista, että jääkiekkoa olisi aiemmin käsitelty näinkään laajasti kirjallisuudessa. Jalkapallolla on arvokkaat pohtijansa Albert Camus’ta lähtien, mutta jääkiekkoa on aina pidetty rahvaanomaisempana. Herkullisesti Melender arvioikin kiekkoilijoiden tappion jälkeisiä puheita, ja muistelee omia häpeäntunteitaan junnukiekosta. Ja onhan se niin, että tappiossa on jotain runollisempaa kuin voitossa. Voitot unohtuvat, mutta kuka voisi unohtaa nuo jääkiekko-ottelut, joissa Ruotsi nousee lopussa ohi Leijonien tai Suomen jalkapallomaajoukkueen kommellukset maailman kentillä. En tiedä yhdistääkö kunnon tappio kansaa enemmän kuin voitot, mutta ainakin johtoasemassa romahtamisessa toteutuu kunnollinen draaman kaari. Juuri kun olet saavuttamassa jotain, tulet ylimieliseksi ja se lipsahtaa sittenkin käsistä. Se tekee monista hävityistä otteluista tavallaan taidetta. Jääkiekkoesseen jälkeen Melenderin sinänsä ihan kiinnostavat kirjallisuusesseet Gustave Flaubertista, Michel Houellebecq’stä ja Don DeLillosta tuntuvat vain hyviltä, mutta persoonattomilta kirjallisuusesseiltä.

STOP PRESS: Yllä käsitellyt esseekokoelmat ovat ainoat esseekokoelmat, jotka ovat ehdokkaana Runeberg-palkinnon 2011 saajaksi. Hyvä valinta, raati!

Juha

Hae Savukeitaan julkaisemat esseekokoelmat uudesta verkkokirjastostamme.

Onandjokwe!

Sata vuotta sitten suomalainen lääkäri ja lähetystyöntekijä Selma Rainio perusti Ambomaan ensimmäisen sairaalan. Tämä Onandjokwen sairaala on ollut avuksi paikalliselle väestölle, mutta elintärkeä myös monille suomalaisille lähetystyöntekijöille ja heidän perheilleen.

Onandjokwe tuli tutuksi myös lapsuutensa Ambomaalla viettäneille Jaakko Löytylle sekä Pekka Simojoelle. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, he maksavat velkaansa yhteisellä konserttikiertueella ja levyllä, joilla kerätään rahaa remontointia kaipaavaa sairaalaa varten.

Levyllä on muutama entuudestaankin tuttu laulu, mutta suurin osa on uutta tuotantoa. Nämä Suomi-gospelin isähahmot ovat tehneet tätä projektia varten uusia lauluja myös yhdessä: Simojoki sävelen ja Löytty sanat ja päinvastoin.

Levy on hyväntuulinen ja letkeä: elämäntuskaa tai uskonkriisejä ei tällä levyllä itketä. Rivien välistä löytää kyllä viitteitä Ambomaan vaikeista elinolosuhteista, aineellisesta puutteesta tai Namibian historian vaikeista ajoista. Parhaiten tämä kuuluu tutuissa kappaleissa "Namibia, yaloo!" sekä "Herra, siunaa Namibiaa", jotka saivat päivitetyt sanat Namibian itsenäistymisen (1990) riemussa.

Bändin jäsenet ovat taattua laatua ja tuttuja Löytyn ja Simojoen aikaisemmilta levyiltä: Pekka Nyman (lyömäsoittimet), Seppo Rauteva (rummut), Mikko Löytty (basso) ja Jarkka Rissanen (kitara). Jakaranda-kuoroakin kuullaan.

Aapo

Hae Onandjokwe kirjastosta!

Lääkäri, kirjailija, poliitikko, pianisti, jalkapalloilija

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti - Merkintöjä elämästäni

Suomenruotsalainen Claes Andersson on syntynyt vuonna 1937. Hän on tullut suomalaisille tutuksi julkisuuden henkilöksi monelta eri alalta. Hän on runo- ja proosakirjailija, lääkäri, jazz-pianisti sekä ollut mukana politiikassa. Elämänura on ollut merkittävä. Tällä kertaa kirjailija on keskittynyt muistelemaan omaa elämäänsä.

Kirjailijan lapsuusvuosiin osui sota-aika, joka vaikutti perheeseen kuten useisiin suomalaisiin perheisiin. Isä oli sodassa viisi, kuusi vuotta ja äiti yritti pitää perheestä huolta parhaan kykynsä mukaan. Olo oli turvaton. Isä ei sota-ajoista myöhemmin juuri puhunut. Nuoruusvuodet kuluivat kuitenkin myös iloisissa merkeissä ja tuli halu opiskella lääkäriksi, pelata jalkapalloa IFK:ssa oman idolin ohjaaja-näyttelijä Åke Lindmanin kanssa ja oppia soittamaan pianolla jatsia kuin Art Tatum tai Fats Waller tai Oscar Peterson. Rikhardinkadun kirjasto toi elämään kirjat, jotka imivät nuorta Claesia magneettisen armottomasti puoleensa. Myös oma Elna-täti jätti tulevaan kirjailijaan lähtemättömän vaikutuksen lukemalla tuntikausia tarinoita kuin omalle pojalle ja hemmottelemalla limsalla ja leivoksilla. Myös kaveriporukalla luettiin innolla kirjoja.

Lääketieteen opiskelu johti harjoitteluun aluksi mm. ruumiinkantajana ja myöhemmin oikeisiin töihin erilaisiin sairaalapaikkoihin, joista kirjassa elävästi kerrotaan. Kiinnostus psykiatriaan johti siihen, että myös oma psykoterapia alkoi. Kirjailija kuvaa avoimesti tuntemuksiaan ja lukija saa lohdutusta huomatessaan, että menestynytkin henkilö voi olla hyvin inhimillinen ja pelokas eri elämäntilanteissa. Kirjailija jakaa lukijan kanssa elämänsä tavalla, jolla hyvälle ystävälle kerrotaan kuulumisia. Se tekee vaikutuksen. Lääkärin ammattia harjoittaessa loma-ajat vei kutsumus kirjoittamiseen; Andersson on julkaissut 22 runokokoelmaa ja 6 proosateosta.

Politiikka näyttäytyy kirjassa myös. Nuorta idealistia kiehtoi Marraskuun liike, joka perustettiin vuonna 1967 auttamaan erilaisia yhteiskunnan syrjäyttämiä vähemmistöjä. Kirjailija pääsi myöhemmin läpi eduskuntavaaleissa, tuli ministerin pesti, Vasemmistoliitto perustettiin ja elämään mahtui sekä onnistumisia että kahnauksia, jotka liittyvät politiikan tekemiseen.

Kirjassa on tarinoita kirjoittajan tärkeistä henkilöistä, joita elämään mahtuu useita. Riveiltä paljastuu, että kaikilla perheillä on omat hankalat vaiheensa, joista tekee mieli vaieta. Toisaalta kirjailija jättää mahdollisuuden myös mielen muuttamiseen ja haluaa valaa optimismia tulevaisuuteen. Kirjan loppuosassa, kun oma terveys ja ikä tuovat elämän rajoitukset lähelle, nousevat etusijalle elämänkumppani, kuusi lasta ja lapsenlapset.

Tämä Andersonin itsenä kirjoittama muistelma- ja elämänkertateos Jokainen sydämeni lyönti on helppoa luettavaa. Andersson on palkittu kirjailija, mm. vuonna 2003 tuli Ruotsi Akatemian Suomi-palkinto sekä 2007 Bellman-palkinto. Kirjan nimen alaotsikko Merkintöjä elämästäni kertoo, että kirjoittajan elämää käydään kirjassa läpi sieltä täältä. Muistoja on paljon. Tekstin ulkoasussa kiinnittää huomiota kappalejaon tekeminen siten, että jätetään tyhjä rivi. Se ehkä vaikuttaa myös luettavuuteen, joka on kaiken aikaa selkeä. Teoksen suomentaja on Liisa Ryömä.

Irmeli

Hae Jokainen sydämeni lyönti kirjastosta.

Portaat toiseen kerrokseen

Paco Roca: Ryppyjä

Miltä tuntuu, kun muisti haurastuu, katoaa? Missä ovat ne ihmiset, jotka elävät vielä keskuudessamme, mutta eivät enää oikein ole läsnä?

72-vuotiaan Emilion lapset tuovat isänsä vanhainkotiin. Hän tutustuu muihin asukkaisiin, erityisesti kämppäkaveriinsa Migueliin, joka johdattaa hänet talon tapoihin. Vähitellen Emiliolle selviää, että hänellä on Alzheimerin tauti. Toisiaan tukien asukkaat koettavat selvitä ja olla joutumatta seuraavaan kerrokseen huonompikuntoisten osastolle - portaat sinne ovat lopun alku.

Päivät seuraavat toisiaan samanlaisina, vaikka varsinkin Miguel kapinoi siihen alistumista vastaan, ja koettaa saada aikaan säpinää. Emiliolta alkaa silti kadota yhä enemmän esineitä, asioita, ihmisiä, muistoja, aikaa. Tulee noloja, harmittavia ja surullisia tilanteita. Ja eräänä päivänä ovat edessä ne portaat toiseen kerrokseen.

Paco Rocan sarjakuva on vaikuttava kokemus. Kirjan kuvista tulee elokuvamainen vaikutelma, värit ovat rauhallisen ruskehtavat. Kirjan tunnelma tarttuu, ainakin itse jäin pitkäksi aikaa hyvällä tavalla haikealle mielelle.

Heli

Hae Ryppyjä kirjastosta.