Kalmot mellastavat

M. A. Jeskanen: Perkele – Myytillisiä tarinoita : kuusi kertomusta 1600-luvun loppupuolen Pohjolasta

M.A. Jeskasen Perkeleessä on kuusi kauhuun kallellaan olevaa sarjakuvanovellia 1600-luvun Ruotsi-Suomesta. Kuulostaa ehkä arkaaiselta, mutta ei ole sitä. Kalmot (eli nykykielellä zombiet) ja noidat mellastavat kuten moderneissakin kauhutarinoissa. Tarinat ovat loistavia, ja Jeskanen tunnustaakin saaneensa innoitusta niihin kansanperinteestä (Lauri Simonsuuren klassikosta Myytillisiä tarinoita) ja Jan Guilloun Noitien asianajajasta. Monet tarinoista ovatkin rungoltaan tuttuja, mutta saavat Jeskasen käsittelyssä uudenlaista värinää.

”Suvihäissä” morsian kuolee, mutta palaa tietenkin takaisin. Kysymys onkin, onko hän elävä vai kuollut? ”Blåkulla” muistuttaa kuuluisia tarinoita Salemin noitavainoista (Arthur Millerin näytelmä Tulikoe), jossa kyläläiset syyttävät toisiaan noidiksi. ”Louhiharjun mysteereissä” on kaikuja kansansaduista, kuten Tittelintuuresta, joissa heikkona hetkenä tehdään pirun kanssa sopimus, jossa palkkana pirulle ei ole oma sielu vaan lapsi. Äidillä on omintakeinen ratkaisu tähän. Omituisimmassa tarinassa (”Don Juan Tenorio ja Tuonenkylän Tilta”), joka onkin kerrottu legendan tyyliin, Tiltan mekon helman alta alkaa kuulua linnunlaulua, jonka kuulee Don Juan Espanjasta. ”Saunaperkelessä” saunassa asuu vihtahousu (vai onko se vastahousu?). ”Sielunmessussa” kalman väki ei pysy haudoissaan, vaan tulee häiritsemään Saskan elämää.

Tarinat pursuavat mustaa huumoria, seksiä ja väkivaltaa, kuten genressä on tapana, mutta Jeskanen on mainio tarinankertoja ja piirtäjä, ja yli 200-sivuinen mustavalkoinen järkäle erottuu tavallisista kauhujutuista huumorillaan ja myyttisellä otteellaan. Piirrosjäljen kulmikkuus ja puupiirrosmaisuus myötäilevät tarinoita sopivasti.

M.A. Jeskasen ensimmäinen julkaisu (vielä nimellä Mikko Jeskanen) oli Lahden muotoiluinstituutin kurssilla tehty ”Veri, veli ja hauta” (löytyy teoksesta Sirkus Arkus, 2007). Hänen strippisarjakuvansa Susipojan ihmeelliset seikkailut! voitti vuoden 2009 valtakunnallisessa sanomalehtistrippikilpailussa hopeasijan (julkaistu kokoomateoksessa Käpylehmipojat ja kumppanit). Susipojan lyhyissä stripeissä myyttiset olennot painiskelevat nykymaailman ongelmien kanssa. Perkele saa täydennystä vielä tänä vuonna – Santala : Perkele osa II.

Juha

Hae Perkele kirjastosta.

Piirretyllä pyörällä läpi Euroopan

Kaisa ja Christoffer Leka: Tour d'Europe

Sarjakuvataiteilija Kaisa Leka on myös aktiivi nen pyöräilijä. Yhdessä puolisonsa Christoffer Lekan kanssa he ovat tehneet pitkiä pyöräretkiä kotimaan lisäksi muun muassa Jäämerelle. Matkastaan Porvoosta Ruotsin kautta Nizzaan he ovat kirjoittaneet vuonna 2010 ilmestyneen sarjakuva-albumin Tour d’Europe.

Tour d’Europe kertoo kahden joogin 3000 kilometriä pitkästä pyörämatkasta Euroopassa. Kirja on paksu, mutta jouhevasti etenevä, ja useimmilla sivuilla on vain yksi kuva. Kuten muissakin Lekan teoksissa pääosaa esittävät naivistiset eläinhahmot. Kaisaa itseään esittää hiiri ja miehensä Christofferin hän kuvaa Ankkana. Tapahtumien ohella aviomies on osallistunut myös käsikirjoittamiseen sekä kirjoittanut sarjakuvan lomaan tekstejä siitä, kuinka matka heijastelee joogan ajatusmaailmaa. Sarjakuvassa viitataan usein joogauskontoon, jota molemmat tekijät harjoittavat.

Vaikka matka on välillä yksitoikkoista, niin koskaan ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana odottaa. Kirjan yksi päähenkilö onkin tie itsessään, ikään kuin toimiva olento, joka ohjailee matkantekoa. Joogin on vain pyrittävä tulkitsemaan mitä tie kertoo. Kirjan liitteenä on erillinen kartta, mikä havainnollistaa matkan etenemistä.

Kaisa Leka kärsi aiemmin synnynnäisistä jalkavaivoista, ja hän päätti lopulta amputoida sekä korvata jalkansa nykyaikaisilla proteeseilla. Vuonna 2003 hän julkaisi aiheesta kertovan esikoisalbuminsa I Am Not These Feet. Proteesien käyttö ei ole juurikaan haitannut normaalia elämää, mikä havainnollistuu hyvin Tour’d Europen myötä. Leka on syntynyt vuonna 1978, ja hän asuu Porvoossa vanhassa puutalossa. Hänen sarjakuvansa ovat omaelämäkerrallisia, ja keskeisinä teemoina niissä ovat vammaisuus, politiikka sekä henkinen etsiminen. Sarjakuvissa seikkailevat naivistiset eläinhahmot, joista tärkein on Kaisa Lekaa itseään edustava hiiri. Lekan omien sanojen mukaan hahmot ovat syntyneet alun perin parodiana Disneyn puhtoisesta maailmasta, jossa ei ole vammaisuutta, uskontoa eikä politiikkaa. Leka aloitti sarjakuvien tekemisen vuonna 1998 opiskellessaan Porvoossa kansalaisopiston taidelinjalla. Hänen ensimmäiset sarjakuvajulkaisunsa olivat pieniä vihkosia, mutta nykytuotanto edustaa paksuja sarjakuva-albumeita. Leka kirjoittaa teoksensa englannin kielellä.

Juhani

Hae Tour d' Europe kirjastosta
Hae Kaisa Lekan sarjakuvia kirjastosta.

Suomalainen sarjakuva 100 vuotta : Muumi-sarjakuvat

Pääkirjastossamme avautui maanantaina 8.8. kotimaisen sarjakuvan juhlavuoden kiertonäyttely "Rymyä, raikua, ärräpäitä". Tule katsomaan kuinka kotimainen sarjakuva on muuttunut Professori Itikaisen tutkimusretken (1911) jälkeen. Näyttelyn innoittamana kirjastonhoitajat ovat innokkaasti lukeneet kotimaista sarjakuvaa, ja näistä lukemistamme sarjakuvista kerromme elokuun ajan tässä blogissa ja Rymyä, raikua, ärräpäitä -näyttelyn oheen pystytetyssä kirjanäyttelyssä. Ennen kuin siirrymme uudempiin sarjakuviin, aloitamme klassikolla:


Muumit

"Vain kuusi sarjakuvaa viikossa, eikä enää tarvitse tehdä idioottimaisia pikku kuvia, riidellä kirjailijoiden kanssa tai piirtää äitienpäiväkortteja!"

Niin helpoksi Tove Jansson sopimustaan luuli.

Tove oli julkaissut ensimmäiset Muumi-kirjat 1940-luvun lopulla. Ystävänsä toivomuksesta hän alkoi piirtää muumeista sarjakuvia Ny Tid -lehteen. Englannissa oltiin kaukonäköisiä. Siellä huomattiin muumien sopivan myös aikuiseen makuun. The Evening News -lehdessä alkoikin v. 1954 ilmestyä Toven sarjakuva.

Muumit ovat sarjakuvinakin iättömiä klassikoita, jotka sopivat kaikenikäisille. Aikuisille niistä avautuu oma lempeänironinen tasonsa. Muumien lempeä elämänfilosofia on tallella, mutta mukana on aimo annos satiirista otetta. Huimien seikkailujen päätteeksi loppu on kuitenkin aina onnellinen, kuten muissakin muumitarinoissa. Muumi-sarjakuvia on taas tullut uusintajulkaisuna. Muumit: sarjakuvaklassikot vie uusia lukijoita muumien maailmaan.

Kuusi sarjakuvaa viikossa vaati Tovelta yllättävän paljon aikaa. Muutaman vuoden kuluttua hän pyysi kumppanikseen veljensä, ja lopulta Muumi-sarjakuvat jäivät kokoaan Larsin tehtäväksi.
Juhani Tolvanen kertoo enemmän kirjassaan Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson.

Tove Jansson (1914-2001) kirjoitti sekä lapsille että aikuisille. Hän oli myös taidemaalari, piirtäjä ja filosofian tohtori. Sarjakuvantekijänä tyttö tai nainen oli Tove Janssonin uran alkuaikoina harvinaisuus. Tove oli itsekin ensimmäisten sarjakuviensa jälkeen unohtanut ne vuosikausiksi. Onneksemme hän palasi sarjakuvien pariin.

Heli

Hae Tove Janssonin Muumi-sarjakuvat kirjastosta.

Uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä

Proulx, Annie: Näin on hyvä.

Annie Proulx asuu nykyisin Wyomingin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Esikoisromaanillaan Laivauutisia hän voitti monia kirjallisuuspalkintoja. Kuuluisuutta tuli lisää elokuvalla Brokeback Mountain, sillä elokuva tehtiin Proulxin novellin pohjalta.

Viime aikoina on suomennettu nimenomaan Proulxin novelleja. Tämä on jo kolmas kokoelma. Lyhyt kantama ja Maan tomua edeltävät Näin on hyvä kokoelmaa. Proulx kuvaa tavallisten ihmisten, köyhää elämää Wyomingissa sekä 1800 –luvulla ja lähempää nykyaikaa. Tarinat päättyvät useimmiten onnettomasti ja kirjan loppupuolen novelleja aloittaessa, herää vankka aavistus miten tässä tulee käymään. Ihmisiä Proulx kuvaa ymmärtävästi, mutta realistisen toteavasti.

1855 Archie & Rose aloittivat uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä. Prologin ymmärtää, kun on lukenut tarinan.

Uskomuksen mukaan uudisraivaajat tulivat maahan, perustivat tilan, elivät ankarissa oloissa, kasvattivat kengättömiä jälkeläisia ja loivat tilallisdynastioita. Niin jotkut tekivätkin, mutta paljon useammat vain tulivat ja menivät ja unohtuivat pian.

Ihastuttavia ovat sen sijaan muutamat Paholaisen puuhista kertovat tarinat.
Paholaisen demonisihteeri Duane Fork juoksenteli ympäriinsä laittamassa toimistotiloja kuntoon. Hän ripotteli pöydille tomua ja likaa, kaatoi soraa lattialle…
Kirjailijan arvomaailmaa kuvaa hyvin se, kenet hän on sijoittanut Helvettiin.
..Helvettiin oltiin perustamassa kymmenettä piiriä, johon oli tarkoitus sijoittaa jatkuvasti kasvava paljous Täysiä kusipäitä, useimmat amerikkalaisia liikemiehiä.
Helvetistä löytyvät tupakkateollisuus, grynderi, joka oli tehnyt töitä Irakissa, kirjailijat jotka seisoskelivat elokuvatuottajien ympärillä. Ammattilaispyöräilijät ovat ansainneet paikan Helvetistä. Kanadan verovirasto on kuulemma byrokraattisin, vallanhimoisin kieroin maailmassa. Sipaisulta ei välty edes Kanadan jääkiekkourheilu.
Mutta jos jääkiekko on heidän kansallisurheilunsa, eivätkö he vain nauti sen pelaamisesta? Tuskimpa vain. Terät tulevat olemaan luistinten sisäpuolella. Ja ne ovat kuumia.

Erinomaisia novelleja.

Hae Näin on hyvä kirjastosta.
Hae Annie Proulxin kirjoja kirjastosta.

Vain ulkokäyttöön soveltuva Väinämö

Katri Tapola: Väinämö. Vain ulkokäyttöön

Väinämö on erikoinen poika. Hänellä on synttärit vain neljän vuoden välein sekä harvinainen kyky nähdä ihmiset eläiminä. Äitinsä mukaan Väinämöllä oli synnytyslaitokselta lähtiessä varpaassa lappu, jossa luki ”Soveltuu vain ulkokäyttöön”. Vanhempiensa Kullervon ja Ainon kanssa Väinämö muodostaa kalevalaisen perhekunnan, jossa soitetaan kanteletta ja viljellään vanhoja sanontoja. Äidillä on taito aiheuttaa Tilanne isolla T:llä väärässä paikassa ja väärään aikaan.

Väinämö vakoilee kavereidensa Tarmon ja Onnin kanssa epäilyttävää Ylä-Tilhi Itseä. Mies syljeksii paljon, minkä vuoksi Väinämöstä tämä on selkeästi alpakka. Puhelimessa Ylä-Tilhi Itse sopii tulevansa osoitteeseen, joka kuuluu Vänämön perinteikkäälle perheelle. Mitä asiaa arveluttavalla naapurilla voi olla Väinämön kotiin?

Katri Tapolan lastenromaani on nykyaikainen kertomus ekaluokkalaisesta pojasta kalevalan hengessä. Kirjassa on paljon huumoria ja lasten lisäksi se hauskuuttaa myös aikuisia. Tapahtumista kerrotaan oivaltavasti ja lapsen näkökulmasta. Kalevalaista runomittaa on käytetty elävän tekstin lomassa taitavasti ilman että se tekisi tekstistä raskasta. Kirja sopii hyvin ääneen luettavaksi. Väinämö-sarja jatkuu kesällä ilmestyvässä Väinämö ja näkymätön naapuri.

Minna

Hae Väinämö kirjastosta.

Hae Katri Tapolan kirjoja kirjastosta.

Lunta Turkissa

Orhan Pamuk: Lumi

Orhan Pamuk on turkkilainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. Jo vuonna 2004 New York Times julisti Lumen yhdeksi vuoden tärkeimmistä kirjoista.

Lumi ei ole helppo kirja, kuten eivät ole muutkaan Pamukin kirjat. Mutta lumi on upea kirja, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen! Niinpä siihen kannattaa tarttua, keskittyä ja lukea intensiivisesti. Kirjasta saa paljon.

Päähenkilönä Lumessa on runoilija nimeltä Ka. Ka on paennut sotilasvallankumousta Turkista Saksaan 1980. Kahdentoista vuoden kuluttua hän palaa kotimaahansa toimittajan ominaisuudessa tekemään juttua Koillis-Turkissa sijaitsevan Karsin kaupungin vaaleista sekä alueen nuorten naisten itsemurha-aallosta. Lumisade katkaisee yhteydet ulos kaupungista, ja sotilaat tekevät verisen vallankaappauksen. Ka tapaa nuoruudenrakkautensa ja ajautuu hänen kanssaan suhteeseen. Juonenkäänteet ovat moninaisia, yllättäviä.

Lumi on tunnelmaltaan erikoinen, tiheä. Kuten kirjan nimikin kertoo, yhtenä keskeisenä elementtinä kirjassa on lumi, jota sataa, sataa ja sataa. Lumi tuo aavemaisen ja unenomaisen tunnelman romaaniin. Klassinen romaanirakenne rakentuu useiden lainausten, viittausten ja intertekstuaalisen kudelman ympärille. Romaanissa on paljon henkilöitä. paljon näkökulmia, paljon erilaisia aatteita. Se auttaa ymmärtämään islamistien, separatistien ja useiden muiden ajatusmallien tarkoituksen. Samalla se auttaa ymmärtämään, miksei esim. keskeistä kurdikysymystä niin vain ratkaistakaan. Tai miksi toiset haluavat liberaalin demokratian, toiset puoltaa islamistista valtiota. Jokaisella on mielipiteensä ja se on yhtä väärä tai oikea kuin toisenkin. Yhtä totuutta ei ole, joten sovun syntyminen on mahdotonta.

Lumen juonenkäänteet ovat salapoliisiromaanimaisia. Näkökulmien vaihdokset tulevat yllättäen ja ratkaisut ovat toisinaan erittäin yllättäviä. Asioita tarkastellaan useasta eri näkökulmasta, monen henkilön kautta. Esimerkiksi pedagogisen instituutin rehtorin murha kuvataan aluksi taustatapahtumana päähenkilöiden kahvilatapaamiselle, sitten kuunnellaan rehtorin elämän viimeiset hetket tarkemmin kasettinauhurista. Sanomalehtikirjoitusten ”lainaaminen”, aikatasojen muutokset ja sisäiset tarinat ovat myös tyypillistä Pamukia. Esimerkiksi pienilevikkisen Rajakaupunginuutisten uutisjutut etukäteen kirjoittavan päätoimittajan tekstit ovat keskeisessä asemassa kirjassa. Edellispäivänä tehdyt uutiset muuttuvat todeksi ilmestyessään. Pamukin kieli on rikasta. Hänen tapansa pilata romanttinen tunnelma tylyllä huomautuksella tai kertoa suluissa henkilön jäljellä oleva elinaika ja todeta raa’asti kuolintapa pitävät lukijan otteessaan.

Lumi on herättänyt vihaa Turkissa. Politiikkaa on toki aiemminkin ollut Pamukin kirjoissa, mutta ei ehkä näin keskeisesti ja kantaaottavasti. Kirjojen päähenkilöt ja tärkeimmät sivuhahmot ovat monesti olleet vasemmistolaisia toimittaja-kirjailijoita tai ovat olleet äärivasemmistolaisessa toiminnassa mukana menneisyydessään. Pamukin ihmiskuva on lämpimän intellektuellinen. Ihmiset ovat älyllisesti suuntautuneita, pyrkivät sivistämään itseään, lukevat lehtiä, kirjoittelevat runoja ja proosaa sekä harrastavat teatteria. Toisaalta löytyy kapeakatseisia fundamentalisteja, jotka purkavat ahdistustaan murhaamalla väärässäolijoita.

Itä-länsi -asetelma on myös romaanin keskeisiä teemoja. Turkki on täynnä idän ja lännen vastakkainasettelua. Poliittinen kiihkoilu on johtanut kansanmurhiin, jotka ovat hurjuudessaan vertaansa vailla. Atatürkin hallinto herättää voimakkaita mielipiteitä. Osa ihmisistä ei hyväksy koko miestä eikä hänen aikaansa, osa palvoo häntä miltei pyhänä suurmiehenä.

Eurooppa on aina näyttäytynyt sivistyneenä paratiisina huonossa itsetunnossa rypeville kansoille. Ja turkkilaisten huonoa itsetuntoa Lumessa parjataan oikein olan takaa. Yksinäisyys, eristäytyminen, syrjäytyminen ja keskinäiset kiistat ovat toisaalta huvittavia, toisaalta surullisen traagisia. Länsi ei ollutkaan aivan sitä mitä odotettiin.

Lumi on nerokas ja järkyttävä kirja. Se on julmankaunista luettavaa. Siinä on runsaasti viittauksia myös Pamukin aiempaan tuotantoon, joten jos on tutustunut Pamukin muihin teoksiin, romaanista löytää vielä uusia tasoja. Teknisesti kertojan esittely kirjan puolivälissä ja hänen asemansa nosto on hieno ratkaisu. Romaanin loppupuoli sai minut hieman tuskastumaan, henkilöt kävivät välillä niin uuvuttavan pitkiä poliittisia keskusteluja, jotka kestivät ja kestivät, alkoivat alusta vain päätyäkseen - ei mihinkään. Uskon että tälläkin on merkityksensä, keskustelua keskustelun perään käydään ympäri maailman yhteisten asioiden hoitamiseksi. Mutta kun on tarpeeksi paljon eri kulttuureita, kansoja ja yksilöitä, lopputulos on usein - ei mikään.

Mari M

Hae Lumi kirjastosta.

Hae Pamukit kirjastosta.

Rakennettu Suomi ilmasta

Rakennettu Suomi ilmasta
kuvat: Hannu Vallas, teksti Veikko Neuvonen

Kirjan nimi on varsin informatiivinen: kirja sisältää ilmakuvia Suomesta, mutta nimenomaan ihmisen tekemistä rakennelmista. Kohteet on järjestetty kronologisesti lähtien esihistoriallisista ihmisen maastoon jättämistä merkeistä. Ensimmäiset kuvat ovatkin linnavuorista tai oikeammin niiden jäänteistä, mutta nopeasti päästään varsinaisiin linnoihin. Loppupuolella kirjaa voi ihmetellä vaikkapa Salpalinjaa tai lähiörakentamista. Monipuolisuus on kirjan vahvuus: esimerkiksi Siilinjärven lannoitetehdas on samalla viivalla Turun linnan tai Porvoon kaupunkinäkymän kanssa, eikä häviä mielenkiintoisuudessa yhtään.

Kuvat ovat hienoja: tarkkoja ja hyvin rajattuja ja kuvaussuunnat on hyvin mietitty. Hannu Vallas on julkaissut kiitettyjä ja kehuttuja ilmakuvakirjoja aiemminkin, esimerkiksi Helsinki ilmasta (2008) sekä Maailman kaunein saaristo (2008). Hienojen kuvien lisäksi teoksessa on myös hyvin kirjoitetut tekstit. Niistä on vastuussa tiedetoimittajana ja luontoiltajuontajana toiminut Veikko Neuvonen. Tekstien kautta kohteista saa lisätietoa ja siten kuvat sidotaan paitsi maantieteelliseen niin myös historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tämä on oikeastaan jatko-osa kaksikon ensimmäiselle yhteiselle kirjalle, joka on (jälleen lakonisen informatiivisesti) nimeltään Suomi ilmasta (2007). Siinä painotus on luonto- ja maisemakuvan puolella.

Tästä kirjasta riittää hupia ja hyötyä pitkäksi aikaa. Internetin karttaohjelmien (esim. Google Earth ja Maps sekä Bing Maps) suurkuluttajille, muuten vain karttafriikeille tai vanhan rakennusperinteen ystäville tämä kirja ainakin tarjoaa elämyksen.

Aapo

Hae Rakennettu Suomi ilmasta kirjastosta

Lastenmusiikkia voi taas kuunnella

Ipanapa 3

Lastenmusiikkia voi taas kuunnella. 1970-luvulla kunnon lastenmusiikkiin (M.A. Numminen jne.) tottuneet ovat nyt saavuttaneet isyys- ja äitiysiän, ja huomanneet, ettei sen jälkeen olekaan tullut yhtään hyvää lastenlevyä. Onneksi monet näistä iseistä ja äideistä toimivat levy-yhtiöissä ja bändeissä, joten he voivat vaikuttaa asiaan. Nyt meillä on lapsille punkkia (Jytäjyrsijät), heviä (Hevisaurus), poppia (PMMP: Puuhevonen), reggaeta (Paukkumaissi) tai muuten vaan hyvää musiikkia (Orffit, eli entinen Tohtori Orff ja Herra Dalcroze). Koko buumin saattoi aloittaa Ipanapa-kokoelmat, joista ensimmäinen ilmestyi 2007. Kokoelmien idea on, että kutsutaan mukaan muutamia eturivin poppareita, jotka kukin tekevät ja esittävät kokoelmalle lastenlaulun. Kaksi ensimmäistä kokoelmaa ovatkin jo tuottaneet muutamia lastenmusiikinklassikkoja, kuten Palefacen Hiphoppii englantii, Tuure Kilpeläisen Kuningas Ei, Lauri Tähkän Vattat täynnä ja Jyrki 69:n Lennä, lennä lepakko.

Kokoelmat todistavat, että lastenmusiikin tekeminen on vaikeata, eikä se todellakaan onnistu kaikilta, jotka osaavat tehdä hyvää tai myyvää musiikkia aikuisille. Kolmanteen osaan on saatu mukaan mm. Anna Puu, Scandinavian Music Group, Risto, Pariisin kevät ja Paula Koivuniemi. Uusimmalta tuntuvat puuttuvan edellä mainittujen kaltaiset huippuonnistumiset, vaikka Pariisin keväällä ja Paula Koivuniemellä voisi olla hyvä tulevaisuus lastenmusiikin tekijänä, jos ura aikuispopin parissa tyssäisi. Kokoelman onnistujia on myös Hevisauruksen (yhdessä Hanna Pakarisen kanssa) kappale Kimalainen ja kärpässieni, mutta heillähän onkin jo kokemusta lapsiyleisön viihdyttämisestä. Ipanapa-levyt uppoavat ehkä parhaiten alakoulun jo aloittaneeseen, vaikka mukana on joitakin kappaleita joista pienemmätkin voivat innostua. Vaikka kokoelmat ovat epätasaisia (kuten kokoelmat ovat aina), kaikilta kolmelta kokoelmalta löytyy muutamia hienoja hetkiä. Ne kannattaa kerätä vaikka automatkojen ratoksi.

Juha

Hae Ipanapa 3 kirjastosta.
Hae kaikki Ipanapa-levyt kirjastosta.

Kolme varjoa seuraa lasta

Ranskalaisen Cyril Pedrosan sarjakuva Kolme varjoa on kertomus pelottavasta asiasta: lapsen menettämisestä. Pedrosa kertoo ystäväperheensä kokemuksia seuranneena, miten vaikeaa asiaa voi yrittää torjua tai väistää, mutta joskus on pelot vain kohdattava. Kolme varjoa kuvaa erityisesti isän kokemuksia ja tunteita. Suuren ja voimakkaan miehen on vaikea hyväksyä väistämätöntä.

Pedrosa on sijoittanut tarinansa kaukaiseen menneisyyteen, jossa onnellinen pikku perhe asuu puutarhansa keskellä. Kun kolme varjoa alkaa seurata lasta ja tulla yhä lähemmäs, on tehtävä jotain. Tarina kääntyy välillä vauhdikkaaksi seikkailuksi ja saa myyttisiäkin piirteitä.

Kirjaa selaillessa ensin hämmentää se, että kuvat on piirretty niin monenlaisin tyylein. Lukiessa huomaa, että tilanteet ja tunteet, joihin tarina henkilönsä (ja lukijan) vie, vaativat erilaisia tyylejä. Kertomus on surullinen, mutta ei ollenkaan lohduton.

Heli

Hae Kolme varjoa kirjastosta

Varjoaforismeja

Don Paterson: Varjojen kirja

Kirjastossa on hyllyluokka 10.8, jonne tietopalvelussa opastetaan ihmisiä, jotka etsivät oikeita sanoja häihin ja hautajaisiin. Tämä luokka sisältää kaikenkarvaisia kokoelmia mietelauseita, aforismeja, sitaatteja tai lentäviä lauseita (jopa Matti Nykäseltä). Näistä kirjoista löytyykin usein apu akuuttiin sanapulaan, mutta 10.8-luokan mietelausekokoelmien joukkoon kuuluu myös muutamien kirjailijoiden omia kokoelmia lyhyttä tavaraa. Jos kirjailijalle omin muoto ilmaista itseään on lauseen tai parin mittainen, häntä usein kutsutaan aforistikoksi. Alan klassikoita ovat muun muassa Stanislaw Jerzy Lec ja Samuli Paronen. Uudempia yhä julkaisevia ovat vaikka Markku Envall ja tämä Don Paterson. Hänen Varjojen kirjansa on aforismien hyllyssä, koska hän on itse päättänyt kutsua niitä aforismeiksi. Osa sopiikin aforismin määritelmään (”tiiviissä ja lyhyessä muodossa lausuttu ajatus”), mutta onko kolmesivuinen teksti enää aforismi? Don Patersonin mielestä on, ja kirjan takakannen mainostekstin mukaan hän ”uudistaa aforismia radikaalisti”. En ole aivan varma onnistuuko Paterson uudistamaan tuhansia vuosia vanhaa kirjallisuuden lajia, mutta olivatpa tekstit aforismeja, runoja tai proosarunoja, ne ovat tutustumisen arvoisia. Patersonin aiheina on koko ihmiselämä, mutta erityistä painoarvoa saavat ihmissuhteet, taide ja taiteilijan elämä sekä musiikki. Hänhän on myös jazz-kitaristi.

Ei yhtäkään sähköpostia tuntiin. Kusipäät.

Jokin neandertalilainen osa minua pitää jokaista aviomiestä loukkauksena.

Kaikki opettajani ovat olleet naisia.  Monet miehet tosin ovat vetäneet minut hetkeksi sivuun kertoakseen asioita, jotka he tietävät.

Melkein kaikki huoneessa selviää sinusta hengissä. Huoneelle olet jo aave, säälittävä pehmeä olento, joka tulee ja menee.

Kirjailijat uneksivat löytävänsä jonkun kuolleen neron, jota he voivat täydellisen turvallisesti salassa plagioida.

Keskinkertainen taide on paljon pahempaa kuin huono taide. Huono taide ei tuhlaa aikaamme.

Aforismi on vähäistä ajanhukkaa. Runo on täydellistä ajanhukkaa. Romaani on monumentaalista ajanhukkaa.

Loppupuolella tekijä käy omien tuotostensa kimppuun pohtiessaan aforismia yleensä, muita aforistikkoja ja omaa kokoelmaansa. Kaikki kritiikki mitä lukija on teoksesta ajatellut, ammutaan alas:

Tietenkään et pidä kaikista aforismeista. Minä en pidä kaikesta sinussa.

Jos lukee kokoelmallisen aforismeja säntillisesti siinä järjestyksessä kuin ne on pantu sivuille – se on yhtä järkevää kuin jos syö ison purkillisen sipuleita säntillisesti siinä järjestyksessä kuin ne on ladottu purkkiin; ja pitäisi olla sanomattakin selvää, ettei kumpiakaan pitäisi ahmia loppuun yhdellä istumalla. (Kursivoinnit Patersonin).

Juha

Hae Varjojen kirja kirjastosta.