maanantai 19. joulukuuta 2011

Lauluyhtyeiden joulu



Viisi: Joulun lauluja

Lauluyhtyeiden joululevyt alkavat olla jo ilmiö. Rajaton julkaisi äskettäin toisen joululaululevynsä, Club for Fiven Rekiretki on sekin hyvin löytänyt ostavan yleisön ja kirjaston lainaajat. Levyjen lisäksi tunnelmaa voi hakea myös lauluyhtyeiden mittavilta joulukonserttikiertueilta. Viime vuonna joulun tuojien joukkoon liittyi lauluyhtye Viisi levyllään Joulun lauluja.

Viisi poikkeaa kahdesta muusta mainitusta lauluyhtyeestä ainakin siinä, että Viiden kaikki viisi laulajaa ovat naisia. Ennakkoon saattaa ajatella, että miesäänettömän yhtyeen soundi jää väistämättä ohuemmaksi ja sovitukselliset mahdollisuudet pienemmiksi. Sovitukset ovatkin lähempänä perinteistä kuorolaulua eikä levyllä kuulla esimerkiksi rytmisoittimien imitointia. Tämä ei kuitenkaan ole puute, vaan levyn esitykset tuntuvat luontevilta ja silti tarpeeksi mielenkiintoisilta. Levyn yleissävy on levollisen perinteikäs, mutta silti raikas.

Useimmilla uusilla joululevyillä on myös aivan uusia joululauluja, niin tälläkin. Laadullisesti ne ovat hyvinkin kelvollisia, mutta väkisinkin ne tuntuvat heppoisilta verrattuna levyn "kauneimmat joululaulut" -järkäleisiin. Ilmeisesti pelkästään vanhojen joululaulujen versioiminen ei riitä musiikin tekijöille. Osa yleisöstäkin taitaa haluta uusia ja tuoreita rakennuspalikoita joulutunnelmansa pystytykseen. Yhtä kaikki tälle levylle on helppo ennustaa pitkää käyttöikää ja paikkaa käytetyimpien joululevyjen joukossa.

Aapo

Hae lauluyhtye Viiden Joulun lauluja kirjastosta.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Apinat tv-kameroiden edessä

Sara Gruen : Apinatalo

Isabel Duncan on omistanut elämänsä bonobo-apinoiden kommunikaation tutkimukselle kielitutkimuslaboratoriossa. Kun laboratorio räjäytetään, bonobot pääsevät karkuun ja Isabel loukkaantuu. Vammoistaan toipuessaan Isabel etsii kadonneita bonoboja. Ratkaisu löytyy televisiosta: bonobot on suljettu taloon, jossa niitä kuvataan 24/7. Niiden ainoa yhteys ulkomaailmaan on tietokone, jolla ne tilaavat itselleen ruokaa ja tavaraa. Aluksi katsojat liimautuvat ruudun ääreen, vetonaulana etenkin bonobojen aktiivinen ja estoton seksielämä. Kun katsojaluvut kuitenkin alkuinnostuksen jälkeen notkahtavat, täytyy tuottajien keksiä uusia koukkuja yleisön mielenkiinnon ylläpitämiseksi.

Isabel seuraa apinataloa järkyttyneenä ja tekee kaikkensa saadakseen rakkaat bonobonsa pelastettua. Bonobojen kohtaloon pääsee vaikuttamaan myös toimittaja John Thigpen, joka on tavannut ne ennen räjähdystä ja ollut niiden taidoista hyvin vaikuttunut. Samalla John saa tilaisuuden pelastaa oma, alamäkeen valunut toimittajanuransa.

Apinatalo on ennen kaikkea viihdyttävää luettavaa, vaikka käsitteleekin ajankohtaisia ja koskettaviakin aiheita. Kirja koukuttaa heti alusta lähtien ja saa lukijan toivomaan, että bonoboille kävisi loppujen lopuksi hyvin. Sara Gruenin teksti on erittäin sujuvaa, kuten jo hänen ensimmäisessä teoksessaan Vettä elefanteille. Lukukokemus on kuitenkin erilainen, ja Apinatalo kannattaakin lukea itsenäisenä teoksena, ilman ennakko-odotuksia.

Tuula

Hae Apinatalo kirjastosta
Hae Sara Gruenin teokset kirjastosta

maanantai 21. marraskuuta 2011

Orjan tarina

Frederick Douglass : Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta

Afrikasta tuotujen ihmisten orjuuttaminen on yksi Amerikan Yhdysvaltojen historian synkimpiä lukuja. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että itseään sivistyneinä pitäneet ihmiset ovat kokeneet voivansa "omistaa" orjia, ja että tällä toiminnalla on ollut lain suoja. Orjilla puolestaan ei ollut minkäänlaista suojaa.

Frederick Douglass syntyi orjaksi, mutta onnistui pakenemaan. Vapaudessa hän pystyi hankkimaan tietoa ja hänestä kehittyikin taitava puhuja. Hän kirjoitti omaelämäkerran, jossa hän argumentoi vastaansanomattomasti orjuutta vastaan ja orjuuden lakkauttamisen puolesta.

Nykypäivän näkökulmasta monet argumentit tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta tuohon aikaan ne eivät sitä olleet. Douglass käyttää taitavasti koko retorista arsenaaliaan. Alkuperäisen omaelämäkerran lisäksi kirjassa on liitteenä orjanomistajan kirjoittama lehdessä julkaistu vastine sekä Douglassin vastaus siihen. Ei jää epäselväksi, kummalla on painavammat perustelut.

Douglassin tarina ei liene pahimmasta päästä, minkä hän elämäkerrassaan itsekin toteaa. Hän ei työskennellyt yhtä raskaissa töissä kuin monet muut orjat. Hänen pakomatkansa oli lyhyt eteläisempien osavaltioiden orjiin verrattuna. Ja mikä olennaisinta: hän selvisi orjuutuksesta hengissä ja pääsi kertomaan tarinansa. Tämä ei kuitenkaan heikennä hänen sanomansa painoarvoa, päinvastoin. Hän selvisi, mutta monet muut eivät.

Douglassin kirja on ennen kaikkea historiallisesti merkittävä, mutta sillä on annettavaa myös nykypäivän ihmiselle. Sillä orjuus ei ole vain historiallinen ilmiö: se on edelleen valitettavan yleistä maailmassamme. Siksi joulukuun toinen päivä on "Kansainvälinen päivä orjuuden poistamiseksi".

Aapo

Hae Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta kirjastosta.

torstai 3. marraskuuta 2011

Lapsuuden loppu

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset. Tammi, 2011.

Peter Høeg on tanskalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia nimiä, jonka läpimurtoteos oli Lumen taju (1992).

Norsunhoitajien lapset kertoo erikoisesta perheestä ja erikoisista lapsista, tai oikeastaan nuorista. Päähenkilö, 14-vuotias Peter, on jalkapalloilija mutta myös tarkkailijatyyppi. Todella taitavien ja fiksujen sisarustensa kanssa hän joutuu selvittämään vanhempiensa katoamisen salaisuutta. Vanhemmat eivät ole ihan sitä miltä näyttävät, ja kun tarina etenee, Peter joutuu arvioimaan monia muitakin asioita uudelleen.

Høegin kirja on aika yllättävä. Se on oikeastaan veijariromaani ja sisältää suorastaan slapstick-huumoria. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, takaa-ajokohtaus seuraa toistaan. Toisaalta hilpeän juonen lomassa polveilee eri uskontojen maailmankäsityksiä ja filosofiaa, kaikkiin katsomuksiin kohdistuu tasapuolisen satiirinen katse. Erityisen ankarasti katsotaan kaikenlaisia fanaatikkoja.

Välillä vauhti myös hiljenee, ja tilaa saa pojan kasvutarina ja kertomus perheen muutoksesta.
Rakkaudesta ja luottamuksesta voi seurata pettymys, tulevaisuus on täynnä uhkia mutta myös toivoa. Lapsuuden lopun suruun sekoittuu selviämisen varmuutta, vaikka yksinäisyyden ja kuolemankin ajatus on välillä kohdattava.

Kirja on runsas ja paksu, mutta lyhyet vauhdikkaat luvut vievät tarinaa joutuisasti.

Heli

Hae Norsunhoitajien lapset kirjastosta.
Hae Peter Høegin teokset kirjastosta.

torstai 20. lokakuuta 2011

Pianolla kavereiden kanssa

Lenni-Kalle Taipale: Piano

Lenni-Kalle Taipaleen Piano on löytö sellaiselle musiikin ystävälle, joka kuuntelee mielellään pianomusiikkia, pitää pianon äänestä eli sointiväristä, mutta joka ei jaksa kuunnella klassista musiikkia ja pianokonserttoja. Eikä jazzia. Tällä levyllä kuullaan kuulasta, helposti kuunneltavaa, taitavaa, kauniilla melodioilla koristeltua pianonsoittoa ja joka kappaleessa on solistina mukana Lenni-Kallen artistivieras, joka tekee esityksestä vaihtelevaa kuunneltavaa. Kappaleet ovat suomalaista, 2000-luvun, lähinnä pop- tai laulelmamusiikkia. On mukana kyllä yksi marssikin sekä kansanlaulu. Kuullaan kokoelma tuttuja sävelmiä uusina sovituksina, joissa piano on taka-alalla säestäjänä ja välillä tasa-arvoisissa solistitehtävissä välisoitoissa. Yhteistyö ja vuorottelu solistien kanssa toimii hienosti.

Lenni-Kalle kertoo levystä internet-sivullaan
"Levyllä duetoimassa kanssani: Johanna Iivanainen, Juha Tapio, Maria Kalaniemi, Maija Vilkkumaa, Rajaton, Iiro Rantala, Sami Pitkämö, Marzi Nyman, Pekka Kuusisto, Vesa-Matti Loiri ja Mikko Kuustonen
Tämä levy kokoaa yhteen sen pianismin, mitä olen viime vuosina saanut tehdä. Olen soittanut monissa eri kokoonpanoissa, lukemattomia keikkoja ja mitä erilaisempia musiikkityylejä. Usein olen saanut myös duetoida artistien kanssa. Duossa dialogi ja siinä molempien osapuolien reagointi on asia, mikä minua kiehtoo. Välillä se on säestystä, välillä hyökkäystä. Monipuolisuus ja oikeastaan myös rajattomuus kappaleen sisällä ovat minulle tärkeitä asioita. Tällä levyllä pääsen tekemään juuri sitä, mitä olen tehnyt pikkupojasta lähtien - pianolla."

Levy on kirjastossa sijoitettu YKL-luokkaan 78.8942 Suomenkielinen laulelmamusiikki. Ei ihan heti arvaisi etsi Lenni-Kalle Taipaleen levyjä täältä. Levyjä, joissa Lenni-Kalle on pääesittäjänä, löytyy Jyväskylässä lisää ainakin näistä erityylisistä luokista: 78.8932 Suomenkielinen laulettu viihdemusiikki (levy ”Hiutaleita”) ja 78.89223 Bebop. Mainstream-jazz. Afrokuubalainen jazz (levyt ”Nothing to hide”, “Reset” ja “Lumia”).

Irmeli

Hae Piano kirjastosta
.

Hae Lenni-Kallea kirjastosta.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Chandler pilkkoo sipulia

Mark Crick: Kafkan kanssa keittiössä - Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä

Maistuisiko karitsa Raymond Chandlerin tapaan blondia odotellessa tai räävitön suklaakakku Irvine Welshin mukaan? Entä kuinka Odysseus monineuvo ruokkii riitaisat akhaijit tai kuinka Franz Kafkan K. selviää odottamattomista vieraistaan jääkaapin hohtaessa ahdistavaa tyhjyyttään. Brittiläinen valokuvaaja Mark Crick hämmentää maailmankirjallisuutta maistuvasti antiikista nykyaikaan. Pieni kirjanen sisältää 14 reseptiä tunnettujen kirjailijoiden tyyliin hämmennettyinä. Lue ja nauti. Näin Chandler kokkaa karitsaa:
"Vispilää ei ollut: niinpä nuijin kokkareet hajalle patukalla, kunnes tahna oli tasaista".
Marja-Kaisa

Hae Kafkan kanssa keittiössä kirjastosta.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Kirja kerjää verta nenästään

1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään

Jälleen kerran on musiikkidiggarin maailma laitettu järjestykseen. Tällä kertaa asialla on ollut toimittaja Robert Dimery ja lukuisa joukko musiikkijournalisteja ympäri maailmaa. Urakka on ollut massiivinen: valita 1001 olennaisinta albumia 1950-luvun puolivälistä lähes tähän päivään saakka.

Populaarimusiikista on kysymys, ja skaala ulottuu pehmeästä bossanovasta metallin mustimpiin syövereihin. Välille mahtuu monenlaista: maailmanmusiikkia, teknoa, avantgardistista häröilyä ja tietenkin suurimmaksi osaksi pop-rockia. Näin kirja todella tarjoaa jotakin jokaiselle musiikinkuuntelijalle. Tuskin kenenkään maku on niin laaja, että kaikki kirjan albumit olisivat entuudestaan tuttuja.

Kirjan otsikko on mahtipontinen ja kerjää verta nenästään. Onko mahdollista tehdä absoluuttinen lista parhaista albumeista? Ei ole, toteaa Dimery esipuheessa ja myöntää, että valinnat ovat subjektiivisia. Kirjaa kannattaakin käyttää itseltä huomaamatta jääneiden helmien kalastamiseen. Samalla voi nautiskella taitavasti tiivistetyistä esittelyteksteistä, jotka – rockjournalismin perinteiden mukaisesti – sisältävät runsaasti turhanpäiväistä, mutta silti aina niin mielenkiintoista triviatietoa levytyksistä ja bändihistorioista.

Valintojen subjektiivisuutta kuvastaa myös se, että tähän suomenkieliseen laitokseen on ympätty 80 suomalaista albumia. Se tarkoittaa sitä, että tästä puuttuu 80 alkuperäisessä laitoksessa ollutta albumia. Tämä houkuttelee poisjätettyjen ja mukaan otettujen albumien vastakkainasetteluun ja pohtimaan koko teon mielekkyyttä. Suomalaisten albumien mukaan ottaminen kuitenkin kiistatta lisää suomalaisen lukijan mielenkiintoa tähän kirjaan. Päätoimittajana ja vastuullisena suomalaisessa laitoksessa on ollut Jake Nyman, apunaan kaksi muuta pitkän linjan musiikkitoimittajaa Pekka Laine ja Tero Liete. Nyman ei missään nimessä ole ensimmäistä kertaa kokoamassa tällaista listaa: monen muistissa on hänen toimittamansa Aution saaren levyt (1997).

Vastaavia top-lista-teoksia löytyy muiltakin aloilta, esimerkiksi saman sarjan 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään tai 1001 paintings you must see before you die.

Aapo

Hae 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään kirjastosta.
Hae kaikki 1001 kirjat kirjastosta.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Nuorten aikuisten krampeista

Kallio et al: Kramppeja ja nyrjähdyksiä

Kramppeja & nyrjähdyksiä on alkanut ilmestyä 1990-luvun alussa, aluksi musiikkilehti Rumbassa. Sarjakuva ilmestyi myös Helsingin sanomien sunnuntaisivuilla ja sittemmin muissakin lehdissä. Albumeja on ilmestynyt useita.

Kramppeja & nyrjähdyksiä kertoo koetun tuntuisesti aluksi nuorten aikuisten elämästä, harrastuksista, parisuhteista ja niiden päättymisistä. Ja tietysti musiikista ja elokuvista. Tavataan baaritiskin äärellä tai ystävien joukossa. Vuosien kuluessa henkilöt keski-ikäistyvät ja vakiintuvat. Elämä antaa niin iloja kuin huoliakin. Tunnelma on joskus haikea, välillä kriittinen, usein osuva. Arki on rosoista, mutta joskus niin kaunista.

Käsikirjoittaja Pauli Kallio on tehnyt Krampeissa & nyrjähdyksissä yhteistyötä usean piirtäjän kanssa. Christer Nuutinen oli ensimmäinen piirtäjä, muita ovat olleet Sami Toivonen, Katja Tukiainen ja Mika Lietzén. Piirtäjän käsiala tuo aina oman tunnelmansa. Jostakin syystä tuntuu alkuperäinen piirtäjä parhaiten tavoittavan tarinoiden hengen. Nuutinen onkin palannut Kramppien & nyrjähdysten pariin uusimmissa albumeissa Kramppeja & nyrjähdyksiä nuorten naisten maailmassa sekä Kramppeja & nyrjähdyksiä parempaa elämää.

Pauli Kallio on Suomen ainut päätoiminen sarjakuvakäsikirjoittaja. Laajaan tuotantoon mahtuu yhteistyötä monen piirtäjän kanssa; esim. Pentti Otsamon FC Palloseurassa ja Jukka Tilsan Sekametsä -sarjassa. Usein tarinat ovat omakohtaisia, kuten Maalaispunkin päiväkirja.
Kallio on myös kustantanut ja kääntänyt sarjakuvia ja toiminut musiikkiarvostelijana.

Heli

Hae kaikki Krampit kirjastosta.

maanantai 29. elokuuta 2011

Myrskyn jälkeen


Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky
Tiitu Takalon sarjakuvateoksella Tuuli ja myrsky on suuri aihe: raiskaus. Teoksen kaveriporukka kokee kriisin, kun yksi heistä joutuu raiskatuksi. Jokaisella on oma, voimakas reaktionsa tapahtumaan: yksi suuttuu, toinen pelästyy, kolmas kokee silmitöntä raivoa ja neljäs on lamaantua syyllisyydentuntoonsa. Takalo tuo eri lähestymistavat esiin kunnon opetussarjakuvan hengessä. Teos ei kuitenkaan ole ainoastaan pamfletti, vaan vahva tarina pysyy pääosassa eikä jää ajoittaisen julistamisen varjoon.

Takalo käsittelee vaikeaa aihetta rakentavasti. Teos jättää ravistelevan olon, mutta ei ole liian raskasta luettavaa. Se tarjoaa selviytymiskeinoja väkivallan uhreille ja esittää tärkeitä kysymyksiä. Lukiessaan huomaa pohtivansa esimerkiksi sitä, miksi raiskauksista kirjoitetaan niin usein passiivissa. Eikö niillä olekaan tekijää? Entä onko mies aina tekijä ja nainen uhri?

Ja mitä tapahtuu silloin, kun tytöt kyllästyvät pelkäämään kävellessään puistossa öisin? Tuuli ja myrsky ei kerro vain väkivallasta, pelosta ja vihasta, vaan ennen kaikkea ystävyydestä, rohkeudesta ja selviytymisestä.

Piirtäjänä Takalo ei väreillä juhli. Hän käyttää harmaan sävyjä, mustaa ja valkoista, eikä muuta tarvitakaan. Hänen piirrosjälkensä on ilmeikästä ja taitava ihmiskuvaus saa hahmot tuntumaan eläväisiltä ja moniulotteisilta.

Tiitu Takalo on vuonna 1976 syntynyt tamperelainen kuvataiteilija ja sarjakuvantekijä. Hän kuvaa teoksissaan erityisesti naiseutta, tyttöyttä sekä aktivistiyhteisöjä ja -elämäntapoja. Hän on julkaissut sarjakuviaan myös omakustanteina. Hänen Hyeena-kustantamonsa on julkaissut myös muiden naissarjakuvantekijöiden töitä. Takalo on ollut kahdesti Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana ja vuonna 2010 hänelle myönnettiin sarjakuvatuotannostaan Vuoden naistutkimusteko -palkinto.

Anna

Hae Tuuli ja myrsky kirjastosta.

Hae kaikki Tiitu Takalot kirjastosta.

maanantai 22. elokuuta 2011

Kalmot mellastavat

M. A. Jeskanen: Perkele – Myytillisiä tarinoita : kuusi kertomusta 1600-luvun loppupuolen Pohjolasta

M.A. Jeskasen Perkeleessä on kuusi kauhuun kallellaan olevaa sarjakuvanovellia 1600-luvun Ruotsi-Suomesta. Kuulostaa ehkä arkaaiselta, mutta ei ole sitä. Kalmot (eli nykykielellä zombiet) ja noidat mellastavat kuten moderneissakin kauhutarinoissa. Tarinat ovat loistavia, ja Jeskanen tunnustaakin saaneensa innoitusta niihin kansanperinteestä (Lauri Simonsuuren klassikosta Myytillisiä tarinoita) ja Jan Guilloun Noitien asianajajasta. Monet tarinoista ovatkin rungoltaan tuttuja, mutta saavat Jeskasen käsittelyssä uudenlaista värinää.

”Suvihäissä” morsian kuolee, mutta palaa tietenkin takaisin. Kysymys onkin, onko hän elävä vai kuollut? ”Blåkulla” muistuttaa kuuluisia tarinoita Salemin noitavainoista (Arthur Millerin näytelmä Tulikoe), jossa kyläläiset syyttävät toisiaan noidiksi. ”Louhiharjun mysteereissä” on kaikuja kansansaduista, kuten Tittelintuuresta, joissa heikkona hetkenä tehdään pirun kanssa sopimus, jossa palkkana pirulle ei ole oma sielu vaan lapsi. Äidillä on omintakeinen ratkaisu tähän. Omituisimmassa tarinassa (”Don Juan Tenorio ja Tuonenkylän Tilta”), joka onkin kerrottu legendan tyyliin, Tiltan mekon helman alta alkaa kuulua linnunlaulua, jonka kuulee Don Juan Espanjasta. ”Saunaperkelessä” saunassa asuu vihtahousu (vai onko se vastahousu?). ”Sielunmessussa” kalman väki ei pysy haudoissaan, vaan tulee häiritsemään Saskan elämää.

Tarinat pursuavat mustaa huumoria, seksiä ja väkivaltaa, kuten genressä on tapana, mutta Jeskanen on mainio tarinankertoja ja piirtäjä, ja yli 200-sivuinen mustavalkoinen järkäle erottuu tavallisista kauhujutuista huumorillaan ja myyttisellä otteellaan. Piirrosjäljen kulmikkuus ja puupiirrosmaisuus myötäilevät tarinoita sopivasti.

M.A. Jeskasen ensimmäinen julkaisu (vielä nimellä Mikko Jeskanen) oli Lahden muotoiluinstituutin kurssilla tehty ”Veri, veli ja hauta” (löytyy teoksesta Sirkus Arkus, 2007). Hänen strippisarjakuvansa Susipojan ihmeelliset seikkailut! voitti vuoden 2009 valtakunnallisessa sanomalehtistrippikilpailussa hopeasijan (julkaistu kokoomateoksessa Käpylehmipojat ja kumppanit). Susipojan lyhyissä stripeissä myyttiset olennot painiskelevat nykymaailman ongelmien kanssa. Perkele saa täydennystä vielä tänä vuonna – Santala : Perkele osa II.

Juha

Hae Perkele kirjastosta.





maanantai 15. elokuuta 2011

Piirretyllä pyörällä läpi Euroopan


Kaisa ja Christoffer Leka: Tour d'Europe

Sarjakuvataiteilija Kaisa Leka on myös aktiivi


nen pyöräilijä. Yhdessä puolisonsa Christoffer Lekan kanssa he ovat tehneet pitkiä pyöräretkiä kotimaan lisäksi muun muassa Jäämerelle. Matkastaan Porvoosta Ruotsin kautta Nizzaan he ovat kirjoittaneet vuonna 2010 ilmestyneen sarjakuva-albumin Tour d’Europe.

Tour d’Europe kertoo kahden joogin 3000 kilometriä pitkästä pyörämatkasta Euroopassa. Kirja on paksu, mutta jouhevasti etenevä, ja useimmilla sivuilla on vain yksi kuva. Kuten muissakin Lekan teoksissa pääosaa esittävät naivistiset eläinhahmot. Kaisaa itseään esittää hiiri ja miehensä Christofferin hän kuvaa Ankkana. Tapahtumien ohella aviomies on osallistunut myös käsikirjoittamiseen sekä kirjoittanut sarjakuvan lomaan tekstejä siitä, kuinka matka heijastelee joogan ajatusmaailmaa. Sarjakuvassa viitataan usein joogauskontoon, jota molemmat tekijät harjoittavat.

Vaikka matka on välillä yksitoikkoista, niin koskaan ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana odottaa. Kirjan yksi päähenkilö onkin tie itsessään, ikään kuin toimiva olento, joka ohjailee matkantekoa. Joogin on vain pyrittävä tulkitsemaan mitä tie kertoo. Kirjan liitteenä on erillinen kartta, mikä havainnollistaa matkan etenemistä.

Kaisa Leka kärsi aiemmin synnynnäisistä jalkavaivoista, ja hän päätti lopulta amputoida sekä korvata jalkansa nykyaikaisilla proteeseilla. Vuonna 2003 hän julkaisi aiheesta kertovan esikoisalbuminsa I Am Not These Feet. Proteesien käyttö ei ole juurikaan haitannut normaalia elämää, mikä havainnollistuu hyvin Tour’d Europen myötä. Leka on syntynyt vuonna 1978, ja hän asuu Porvoossa vanhassa puutalossa. Hänen sarjakuvansa ovat omaelämäkerrallisia, ja keskeisinä teemoina niissä ovat vammaisuus, politiikka sekä henkinen etsiminen. Sarjakuvissa seikkailevat naivistiset eläinhahmot, joista tärkein on Kaisa Lekaa itseään edustava hiiri. Lekan omien sanojen mukaan hahmot ovat syntyneet alun perin parodiana Disneyn puhtoisesta maailmasta, jossa ei ole vammaisuutta, uskontoa eikä politiikkaa. Leka aloitti sarjakuvien tekemisen vuonna 1998 opiskellessaan Porvoossa kansalaisopiston taidelinjalla. Hänen ensimmäiset sarjakuvajulkaisunsa olivat pieniä vihkosia, mutta nykytuotanto edustaa paksuja sarjakuva-albumeita. Leka kirjoittaa teoksensa englannin kielellä.

Juhani

Hae Tour d' Europe kirjastosta
Hae Kaisa Lekan sarjakuvia kirjastosta.

tiistai 9. elokuuta 2011

Suomalainen sarjakuva 100 vuotta : Muumi-sarjakuvat


Pääkirjastossamme avautui maanantaina 8.8. kotimaisen sarjakuvan juhlavuoden kiertonäyttely "Rymyä, raikua, ärräpäitä". Tule katsomaan kuinka kotimainen sarjakuva on muuttunut Professori Itikaisen tutkimusretken (1911) jälkeen. Näyttelyn innoittamana kirjastonhoitajat ovat innokkaasti lukeneet kotimaista sarjakuvaa, ja näistä lukemistamme sarjakuvista kerromme elokuun ajan tässä blogissa ja Rymyä, raikua, ärräpäitä -näyttelyn oheen pystytetyssä kirjanäyttelyssä. Ennen kuin siirrymme uudempiin sarjakuviin, aloitamme klassikolla:


Muumit


"Vain kuusi sarjakuvaa viikossa, eikä enää tarvitse tehdä idioottimaisia pikku kuvia, riidellä kirjailijoiden kanssa tai piirtää äitienpäiväkortteja!"
Niin helpoksi Tove Jansson sopimustaan luuli.

Tove oli julkaissut ensimmäiset Muumi-kirjat 1940-luvun lopulla. Ystävänsä toivomuksesta hän alkoi piirtää muumeista sarjakuvia Ny Tid -lehteen. Englannissa oltiin kaukonäköisiä. Siellä huomattiin muumien sopivan myös aikuiseen makuun. The Evening News -lehdessä alkoikin v. 1954 ilmestyä Toven sarjakuva.

Muumit ovat sarjakuvinakin iättömiä klassikoita, jotka sopivat kaikenikäisille. Aikuisille niistä avautuu oma lempeänironinen tasonsa. Muumien lempeä elämänfilosofia on tallella, mutta mukana on aimo annos satiirista otetta. Huimien seikkailujen päätteeksi loppu on kuitenkin aina onnellinen, kuten muissakin muumitarinoissa. Muumi-sarjakuvia on taas tullut uusintajulkaisuna. Muumit: sarjakuvaklassikot vie uusia lukijoita muumien maailmaan.

Kuusi sarjakuvaa viikossa vaati Tovelta yllättävän paljon aikaa. Muutaman vuoden kuluttua hän pyysi kumppanikseen veljensä, ja lopulta Muumi-sarjakuvat jäivät kokoaan Larsin tehtäväksi.
Juhani Tolvanen kertoo enemmän kirjassaan Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson.

Tove Jansson (1914-2001) kirjoitti sekä lapsille että aikuisille. Hän oli myös taidemaalari, piirtäjä ja filosofian tohtori. Sarjakuvantekijänä tyttö tai nainen oli Tove Janssonin uran alkuaikoina harvinaisuus. Tove oli itsekin ensimmäisten sarjakuviensa jälkeen unohtanut ne vuosikausiksi. Onneksemme hän palasi sarjakuvien pariin.

Heli

Hae Tove Janssonin Muumi-sarjakuvat kirjastosta.


tiistai 26. heinäkuuta 2011

Uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä

Proulx, Annie: Näin on hyvä.

Annie Proulx asuu nykyisin Wyomingin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Esikoisromaanillaan Laivauutisia hän voitti monia kirjallisuuspalkintoja. Kuuluisuutta tuli lisää elokuvalla Brokeback Mountain, sillä elokuva tehtiin Proulxin novellin pohjalta.

Viime aikoina on suomennettu nimenomaan Proulxin novelleja. Tämä on jo kolmas kokoelma. Lyhyt kantama ja Maan tomua edeltävät Näin on hyvä kokoelmaa. Proulx kuvaa tavallisten ihmisten, köyhää elämää Wyomingissa sekä 1800 –luvulla ja lähempää nykyaikaa. Tarinat päättyvät useimmiten onnettomasti ja kirjan loppupuolen novelleja aloittaessa, herää vankka aavistus miten tässä tulee käymään. Ihmisiä Proulx kuvaa ymmärtävästi, mutta realistisen toteavasti.

1855 Archie & Rose aloittivat uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä. Prologin ymmärtää, kun on lukenut tarinan.

Uskomuksen mukaan uudisraivaajat tulivat maahan, perustivat tilan, elivät ankarissa oloissa, kasvattivat kengättömiä jälkeläisia ja loivat tilallisdynastioita. Niin jotkut tekivätkin, mutta paljon useammat vain tulivat ja menivät ja unohtuivat pian.

Ihastuttavia ovat sen sijaan muutamat Paholaisen puuhista kertovat tarinat.
Paholaisen demonisihteeri Duane Fork juoksenteli ympäriinsä laittamassa toimistotiloja kuntoon. Hän ripotteli pöydille tomua ja likaa, kaatoi soraa lattialle…
Kirjailijan arvomaailmaa kuvaa hyvin se, kenet hän on sijoittanut Helvettiin.
..Helvettiin oltiin perustamassa kymmenettä piiriä, johon oli tarkoitus sijoittaa jatkuvasti kasvava paljous Täysiä kusipäitä, useimmat amerikkalaisia liikemiehiä.
Helvetistä löytyvät tupakkateollisuus, grynderi, joka oli tehnyt töitä Irakissa, kirjailijat jotka seisoskelivat elokuvatuottajien ympärillä. Ammattilaispyöräilijät ovat ansainneet paikan Helvetistä. Kanadan verovirasto on kuulemma byrokraattisin, vallanhimoisin kieroin maailmassa. Sipaisulta ei välty edes Kanadan jääkiekkourheilu.
Mutta jos jääkiekko on heidän kansallisurheilunsa, eivätkö he vain nauti sen pelaamisesta? Tuskimpa vain. Terät tulevat olemaan luistinten sisäpuolella. Ja ne ovat kuumia.

Erinomaisia novelleja.

Hae Näin on hyvä kirjastosta.
Hae Annie Proulxin kirjoja kirjastosta.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Vain ulkokäyttöön soveltuva Väinämö

Katri Tapola: Väinämö. Vain ulkokäyttöön

Väinämö on erikoinen poika. Hänellä on synttärit vain neljän vuoden välein sekä harvinainen kyky nähdä ihmiset eläiminä. Äitinsä mukaan Väinämöllä oli synnytyslaitokselta lähtiessä varpaassa lappu, jossa luki ”Soveltuu vain ulkokäyttöön”. Vanhempiensa Kullervon ja Ainon kanssa Väinämö muodostaa kalevalaisen perhekunnan, jossa soitetaan kanteletta ja viljellään vanhoja sanontoja. Äidillä on taito aiheuttaa Tilanne isolla T:llä väärässä paikassa ja väärään aikaan.

Väinämö vakoilee kavereidensa Tarmon ja Onnin kanssa epäilyttävää Ylä-Tilhi Itseä. Mies syljeksii paljon, minkä vuoksi Väinämöstä tämä on selkeästi alpakka. Puhelimessa Ylä-Tilhi Itse sopii tulevansa osoitteeseen, joka kuuluu Vänämön perinteikkäälle perheelle. Mitä asiaa arveluttavalla naapurilla voi olla Väinämön kotiin?

Katri Tapolan lastenromaani on nykyaikainen kertomus ekaluokkalaisesta pojasta kalevalan hengessä. Kirjassa on paljon huumoria ja lasten lisäksi se hauskuuttaa myös aikuisia. Tapahtumista kerrotaan oivaltavasti ja lapsen näkökulmasta. Kalevalaista runomittaa on käytetty elävän tekstin lomassa taitavasti ilman että se tekisi tekstistä raskasta. Kirja sopii hyvin ääneen luettavaksi. Väinämö-sarja jatkuu kesällä ilmestyvässä Väinämö ja näkymätön naapuri.

Minna

Hae Väinämö kirjastosta.

Hae Katri Tapolan kirjoja kirjastosta.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Lunta Turkissa

Orhan Pamuk: Lumi

Orhan Pamuk on turkkilainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. Jo vuonna 2004 New York Times julisti Lumen yhdeksi vuoden tärkeimmistä kirjoista.

Lumi ei ole helppo kirja, kuten eivät ole muutkaan Pamukin kirjat. Mutta lumi on upea kirja, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen! Niinpä siihen kannattaa tarttua, keskittyä ja lukea intensiivisesti. Kirjasta saa paljon.

Päähenkilönä Lumessa on runoilija nimeltä Ka. Ka on paennut sotilasvallankumousta Turkista Saksaan 1980. Kahdentoista vuoden kuluttua hän palaa kotimaahansa toimittajan ominaisuudessa tekemään juttua Koillis-Turkissa sijaitsevan Karsin kaupungin vaaleista sekä alueen nuorten naisten itsemurha-aallosta. Lumisade katkaisee yhteydet ulos kaupungista, ja sotilaat tekevät verisen vallankaappauksen. Ka tapaa nuoruudenrakkautensa ja ajautuu hänen kanssaan suhteeseen. Juonenkäänteet ovat moninaisia, yllättäviä.

Lumi on tunnelmaltaan erikoinen, tiheä. Kuten kirjan nimikin kertoo, yhtenä keskeisenä elementtinä kirjassa on lumi, jota sataa, sataa ja sataa. Lumi tuo aavemaisen ja unenomaisen tunnelman romaaniin. Klassinen romaanirakenne rakentuu useiden lainausten, viittausten ja intertekstuaalisen kudelman ympärille. Romaanissa on paljon henkilöitä. paljon näkökulmia, paljon erilaisia aatteita. Se auttaa ymmärtämään islamistien, separatistien ja useiden muiden ajatusmallien tarkoituksen. Samalla se auttaa ymmärtämään, miksei esim. keskeistä kurdikysymystä niin vain ratkaistakaan. Tai miksi toiset haluavat liberaalin demokratian, toiset puoltaa islamistista valtiota. Jokaisella on mielipiteensä ja se on yhtä väärä tai oikea kuin toisenkin. Yhtä totuutta ei ole, joten sovun syntyminen on mahdotonta.

Lumen juonenkäänteet ovat salapoliisiromaanimaisia. Näkökulmien vaihdokset tulevat yllättäen ja ratkaisut ovat toisinaan erittäin yllättäviä. Asioita tarkastellaan useasta eri näkökulmasta, monen henkilön kautta. Esimerkiksi pedagogisen instituutin rehtorin murha kuvataan aluksi taustatapahtumana päähenkilöiden kahvilatapaamiselle, sitten kuunnellaan rehtorin elämän viimeiset hetket tarkemmin kasettinauhurista. Sanomalehtikirjoitusten ”lainaaminen”, aikatasojen muutokset ja sisäiset tarinat ovat myös tyypillistä Pamukia. Esimerkiksi pienilevikkisen Rajakaupunginuutisten uutisjutut etukäteen kirjoittavan päätoimittajan tekstit ovat keskeisessä asemassa kirjassa. Edellispäivänä tehdyt uutiset muuttuvat todeksi ilmestyessään. Pamukin kieli on rikasta. Hänen tapansa pilata romanttinen tunnelma tylyllä huomautuksella tai kertoa suluissa henkilön jäljellä oleva elinaika ja todeta raa’asti kuolintapa pitävät lukijan otteessaan.

Lumi on herättänyt vihaa Turkissa. Politiikkaa on toki aiemminkin ollut Pamukin kirjoissa, mutta ei ehkä näin keskeisesti ja kantaaottavasti. Kirjojen päähenkilöt ja tärkeimmät sivuhahmot ovat monesti olleet vasemmistolaisia toimittaja-kirjailijoita tai ovat olleet äärivasemmistolaisessa toiminnassa mukana menneisyydessään. Pamukin ihmiskuva on lämpimän intellektuellinen. Ihmiset ovat älyllisesti suuntautuneita, pyrkivät sivistämään itseään, lukevat lehtiä, kirjoittelevat runoja ja proosaa sekä harrastavat teatteria. Toisaalta löytyy kapeakatseisia fundamentalisteja, jotka purkavat ahdistustaan murhaamalla väärässäolijoita.

Itä-länsi -asetelma on myös romaanin keskeisiä teemoja. Turkki on täynnä idän ja lännen vastakkainasettelua. Poliittinen kiihkoilu on johtanut kansanmurhiin, jotka ovat hurjuudessaan vertaansa vailla. Atatürkin hallinto herättää voimakkaita mielipiteitä. Osa ihmisistä ei hyväksy koko miestä eikä hänen aikaansa, osa palvoo häntä miltei pyhänä suurmiehenä.

Eurooppa on aina näyttäytynyt sivistyneenä paratiisina huonossa itsetunnossa rypeville kansoille. Ja turkkilaisten huonoa itsetuntoa Lumessa parjataan oikein olan takaa. Yksinäisyys, eristäytyminen, syrjäytyminen ja keskinäiset kiistat ovat toisaalta huvittavia, toisaalta surullisen traagisia. Länsi ei ollutkaan aivan sitä mitä odotettiin.

Lumi on nerokas ja järkyttävä kirja. Se on julmankaunista luettavaa. Siinä on runsaasti viittauksia myös Pamukin aiempaan tuotantoon, joten jos on tutustunut Pamukin muihin teoksiin, romaanista löytää vielä uusia tasoja. Teknisesti kertojan esittely kirjan puolivälissä ja hänen asemansa nosto on hieno ratkaisu. Romaanin loppupuoli sai minut hieman tuskastumaan, henkilöt kävivät välillä niin uuvuttavan pitkiä poliittisia keskusteluja, jotka kestivät ja kestivät, alkoivat alusta vain päätyäkseen - ei mihinkään. Uskon että tälläkin on merkityksensä, keskustelua keskustelun perään käydään ympäri maailman yhteisten asioiden hoitamiseksi. Mutta kun on tarpeeksi paljon eri kulttuureita, kansoja ja yksilöitä, lopputulos on usein - ei mikään.

Mari M

Hae Lumi kirjastosta
.

Hae Pamukit kirjastosta.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Rakennettu Suomi ilmasta

Rakennettu Suomi ilmasta
kuvat: Hannu Vallas, teksti Veikko Neuvonen


Kirjan nimi on varsin informatiivinen: kirja sisältää ilmakuvia Suomesta, mutta nimenomaan ihmisen tekemistä rakennelmista. Kohteet on järjestetty kronologisesti lähtien esihistoriallisista ihmisen maastoon jättämistä merkeistä. Ensimmäiset kuvat ovatkin linnavuorista tai oikeammin niiden jäänteistä, mutta nopeasti päästään varsinaisiin linnoihin. Loppupuolella kirjaa voi ihmetellä vaikkapa Salpalinjaa tai lähiörakentamista. Monipuolisuus on kirjan vahvuus: esimerkiksi Siilinjärven lannoitetehdas on samalla viivalla Turun linnan tai Porvoon kaupunkinäkymän kanssa, eikä häviä mielenkiintoisuudessa yhtään.

Kuvat ovat hienoja: tarkkoja ja hyvin rajattuja ja kuvaussuunnat on hyvin mietitty. Hannu Vallas on julkaissut kiitettyjä ja kehuttuja ilmakuvakirjoja aiemminkin, esimerkiksi Helsinki ilmasta (2008) sekä Maailman kaunein saaristo (2008). Hienojen kuvien lisäksi teoksessa on myös hyvin kirjoitetut tekstit. Niistä on vastuussa tiedetoimittajana ja luontoiltajuontajana toiminut Veikko Neuvonen. Tekstien kautta kohteista saa lisätietoa ja siten kuvat sidotaan paitsi maantieteelliseen niin myös historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tämä on oikeastaan jatko-osa kaksikon ensimmäiselle yhteiselle kirjalle, joka on (jälleen lakonisen informatiivisesti) nimeltään Suomi ilmasta (2007). Siinä painotus on luonto- ja maisemakuvan puolella.

Tästä kirjasta riittää hupia ja hyötyä pitkäksi aikaa. Internetin karttaohjelmien (esim. Google Earth ja Maps sekä Bing Maps) suurkuluttajille, muuten vain karttafriikeille tai vanhan rakennusperinteen ystäville tämä kirja ainakin tarjoaa elämyksen.

Aapo

Hae Rakennettu Suomi ilmasta kirjastosta

torstai 26. toukokuuta 2011

Lastenmusiikkia voi taas kuunnella

Ipanapa 3

Lastenmusiikkia voi taas kuunnella. 1970-luvulla kunnon lastenmusiikkiin (M.A. Numminen jne.) tottuneet ovat nyt saavuttaneet isyys- ja äitiysiän, ja huomanneet, ettei sen jälkeen olekaan tullut yhtään hyvää lastenlevyä. Onneksi monet näistä iseistä ja äideistä toimivat levy-yhtiöissä ja bändeissä, joten he voivat vaikuttaa asiaan. Nyt meillä on lapsille punkkia (Jytäjyrsijät), heviä (Hevisaurus), poppia (PMMP: Puuhevonen), reggaeta (Paukkumaissi) tai muuten vaan hyvää musiikkia (Orffit, eli entinen Tohtori Orff ja Herra Dalcroze). Koko buumin saattoi aloittaa Ipanapa-kokoelmat, joista ensimmäinen ilmestyi 2007. Kokoelmien idea on, että kutsutaan mukaan muutamia eturivin poppareita, jotka kukin tekevät ja esittävät kokoelmalle lastenlaulun. Kaksi ensimmäistä kokoelmaa ovatkin jo tuottaneet muutamia lastenmusiikinklassikkoja, kuten Palefacen Hiphoppii englantii, Tuure Kilpeläisen Kuningas Ei, Lauri Tähkän Vattat täynnä ja Jyrki 69:n Lennä, lennä lepakko.

Kokoelmat todistavat, että lastenmusiikin tekeminen on vaikeata, eikä se todellakaan onnistu kaikilta, jotka osaavat tehdä hyvää tai myyvää musiikkia aikuisille. Kolmanteen osaan on saatu mukaan mm. Anna Puu, Scandinavian Music Group, Risto, Pariisin kevät ja Paula Koivuniemi. Uusimmalta tuntuvat puuttuvan edellä mainittujen kaltaiset huippuonnistumiset, vaikka Pariisin keväällä ja Paula Koivuniemellä voisi olla hyvä tulevaisuus lastenmusiikin tekijänä, jos ura aikuispopin parissa tyssäisi. Kokoelman onnistujia on myös Hevisauruksen (yhdessä Hanna Pakarisen kanssa) kappale Kimalainen ja kärpässieni, mutta heillähän onkin jo kokemusta lapsiyleisön viihdyttämisestä. Ipanapa-levyt uppoavat ehkä parhaiten alakoulun jo aloittaneeseen, vaikka mukana on joitakin kappaleita joista pienemmätkin voivat innostua. Vaikka kokoelmat ovat epätasaisia (kuten kokoelmat ovat aina), kaikilta kolmelta kokoelmalta löytyy muutamia hienoja hetkiä. Ne kannattaa kerätä vaikka automatkojen ratoksi.

Juha

Hae Ipanapa 3 kirjastosta.
Hae kaikki Ipanapa-levyt kirjastosta.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Kolme varjoa seuraa lasta

Ranskalaisen Cyril Pedrosan sarjakuva Kolme varjoa on kertomus pelottavasta asiasta: lapsen menettämisestä. Pedrosa kertoo ystäväperheensä kokemuksia seuranneena, miten vaikeaa asiaa voi yrittää torjua tai väistää, mutta joskus on pelot vain kohdattava. Kolme varjoa kuvaa erityisesti isän kokemuksia ja tunteita. Suuren ja voimakkaan miehen on vaikea hyväksyä väistämätöntä.

Pedrosa on sijoittanut tarinansa kaukaiseen menneisyyteen, jossa onnellinen pikku perhe asuu puutarhansa keskellä. Kun kolme varjoa alkaa seurata lasta ja tulla yhä lähemmäs, on tehtävä jotain. Tarina kääntyy välillä vauhdikkaaksi seikkailuksi ja saa myyttisiäkin piirteitä.

Kirjaa selaillessa ensin hämmentää se, että kuvat on piirretty niin monenlaisin tyylein. Lukiessa huomaa, että tilanteet ja tunteet, joihin tarina henkilönsä (ja lukijan) vie, vaativat erilaisia tyylejä. Kertomus on surullinen, mutta ei ollenkaan lohduton.

Heli

Hae Kolme varjoa kirjastosta

torstai 28. huhtikuuta 2011

Varjoaforismeja

Don Paterson: Varjojen kirja

Kirjastossa on hyllyluokka 10.8, jonne tietopalvelussa opastetaan ihmisiä, jotka etsivät oikeita sanoja häihin ja hautajaisiin. Tämä luokka sisältää kaikenkarvaisia kokoelmia mietelauseita, aforismeja, sitaatteja tai lentäviä lauseita (jopa Matti Nykäseltä). Näistä kirjoista löytyykin usein apu akuuttiin sanapulaan, mutta 10.8-luokan mietelausekokoelmien joukkoon kuuluu myös muutamien kirjailijoiden omia kokoelmia lyhyttä tavaraa. Jos kirjailijalle omin muoto ilmaista itseään on lauseen tai parin mittainen, häntä usein kutsutaan aforistikoksi. Alan klassikoita ovat muun muassa Stanislaw Jerzy Lec ja Samuli Paronen. Uudempia yhä julkaisevia ovat vaikka Markku Envall ja tämä Don Paterson. Hänen Varjojen kirjansa on aforismien hyllyssä, koska hän on itse päättänyt kutsua niitä aforismeiksi. Osa sopiikin aforismin määritelmään (”tiiviissä ja lyhyessä muodossa lausuttu ajatus”), mutta onko kolmesivuinen teksti enää aforismi? Don Patersonin mielestä on, ja kirjan takakannen mainostekstin mukaan hän ”uudistaa aforismia radikaalisti”. En ole aivan varma onnistuuko Paterson uudistamaan tuhansia vuosia vanhaa kirjallisuuden lajia, mutta olivatpa tekstit aforismeja, runoja tai proosarunoja, ne ovat tutustumisen arvoisia. Patersonin aiheina on koko ihmiselämä, mutta erityistä painoarvoa saavat ihmissuhteet, taide ja taiteilijan elämä sekä musiikki. Hänhän on myös jazz-kitaristi.

Ei yhtäkään sähköpostia tuntiin. Kusipäät.

Jokin neandertalilainen osa minua pitää jokaista aviomiestä loukkauksena.

Kaikki opettajani ovat olleet naisia.  Monet miehet tosin ovat vetäneet minut hetkeksi sivuun kertoakseen asioita, jotka he tietävät.

Melkein kaikki huoneessa selviää sinusta hengissä. Huoneelle olet jo aave, säälittävä pehmeä olento, joka tulee ja menee.

Kirjailijat uneksivat löytävänsä jonkun kuolleen neron, jota he voivat täydellisen turvallisesti salassa plagioida.

Keskinkertainen taide on paljon pahempaa kuin huono taide. Huono taide ei tuhlaa aikaamme.

Aforismi on vähäistä ajanhukkaa. Runo on täydellistä ajanhukkaa. Romaani on monumentaalista ajanhukkaa.

Loppupuolella tekijä käy omien tuotostensa kimppuun pohtiessaan aforismia yleensä, muita aforistikkoja ja omaa kokoelmaansa. Kaikki kritiikki mitä lukija on teoksesta ajatellut, ammutaan alas:

Tietenkään et pidä kaikista aforismeista. Minä en pidä kaikesta sinussa.

Jos lukee kokoelmallisen aforismeja säntillisesti siinä järjestyksessä kuin ne on pantu sivuille – se on yhtä järkevää kuin jos syö ison purkillisen sipuleita säntillisesti siinä järjestyksessä kuin ne on ladottu purkkiin; ja pitäisi olla sanomattakin selvää, ettei kumpiakaan pitäisi ahmia loppuun yhdellä istumalla. (Kursivoinnit Patersonin).
Juha

Hae Varjojen kirja kirjastosta.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Merirosvot varokaa!

Jonny Duddle: Mahtava merirosvoseikkailu

Merirosvot varokaa, tuntematon ystävä lähestyy teitä!

Kaappareistaan kuulun Port Royalin ilkeät ja ahneet merirosvot saavat käsiinsä Ulkomaan aarrekartan. Samoihin aikoihin satamaan ilmestyy vanha viuluniekka, joka laulaa vastustamatonta laulua kultaisesta saaresta ja sen aarreröykkiöistä. Viheliäisyydestään tunnettu kapteeni Purppuraparta miehineen tarttuu syöttiin; vain viisas papukaija empii… Vaisusti viuluniekka varoittaa merirosvopaattiin ryntäävää joukkiota. Piraattilauma ei aarteenkiilto silmissään tunnista vaaran merkkejä, jotka kirjan lukijalle puistattavan vihjaavasti näyttäytyvät.

Sirja Kunelius on suomentanut riemastuttavasti tämän brittiläisen kuvittajan Jonny Duddlen runokuvakirjan. Kuvakirja sopii kaiken ikäisille meriseikkailujen ystäville, jotka eivät kavahda tarinan karmeitakaan käänteitä.

Marja-Kaisa

Hae Mahtava merirosvoseikkailu kirjastosta!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Karpaattien neron maassa

Tarinoita kulta-ajalta on episodielokuva, joka ruotii mustan huumorin keinoin Ceausescun aikaa Romaniassa. Kyse on erilaisista huijauksista ja vippaskonsteista, joilla neuvokkaat kansalaiset pyrkivät kiertämään järjestelmää. Toisaalta, aina saattoi olla joku, jolle oli hyödyllistä paljastaa nämä pienet kiertotiet. Jotkut tarinoista taipuvatkin vähän surumielisen puolelle. Taustalla ovat urbaanilegendat ja tarinat, joita Karpaattien neron maassa kerrottiin.

Hauskin absurdi tarina kuvaa kylää, joka odottaa puolueen arvovieraiden delegaatiota. Edellisenä päivänä saapuu tarkastaja, joka varmistaa, että kylä on edustuskunnossa. Kaikki (ja ehkä vähän liikaakin) tehdään, että tarkastaja olisi tyytyväinen. Toinen tarina kertoo kinkkisestä ongelmasta: miten kerrostaloasukas saa naapurien huomaamatta hengiltä sian. Entä miten Ceausescu retusoidaan valokuvassa arvokkaamman näköiseksi?

Elokuvalla on monta ohjaajaa. Käsikirjoittaja ja tuottaja on Cristian Mungiu, jonka ohjaama elokuva 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää voitti Cannesissa 2007 Kultaisen palmun. Sen tarina on pikemminkin hyytävä - ja sekin kannattaa katsoa.

Heli

Hae Tarinoita kulta-ajalta kirjastosta.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Espoolainen snoukkaaja metsäkoulussa

Marja-Leena Tiainen: Päin mäntyä (2010)

16-vuotias Miro ei tiedä, mitä tehdä ysiluokan jälkeen. Isä painostaa lukioon, mutta se ei tunnu oikealta paikalta. Villin kesän jälkeen espoolainen Miro päätyykin kouluun sinne, mihin ehkä vähiten voisi odottaa; syrjäseudulle Kontion metsäkouluun. Vaihtamalla maisemaa hän haluaa ottaa etäisyyttä isäänsä sekä arveluttaviin kavereihinsa.

Kirjassa kuvataan lumilautailua harrastavan Miron sopeutumista Kontioon opiskeluvuoden ajan. Kerronnan keskiössä ei kuitenkaan ole opiskelu, vaan Miron vapaa-aika, ihmissuhteet, ajatukset ja asenteet. Vuoden aikana Miron hieman ennakkoluuloinen ajattelutapa muuttuu hänen joutuessaan uusiin ja ristiriitaisiin tilanteisiin. Nuoren miehen itsenäistymistä edistää mm. kipakka Aava, josta tulee Mirolle tärkeä.

Tiainen ottaa tarkastelun kohteeksi yksittäisiä Miron opiskelutovereita, jotka ovat varsin elävän ja tutun tuntuisia karvanoppa-autoineen, ylisuojelevine äiteineen ja peliriippuvuuksineen. Kirjailija kuvaa nykynuorisoa ongelmineen varsin uskottavasti ja sujuvasti. Romaanin teemoja ovat mm. hankalat perhesuhteet sekä luonnon kunnioittaminen.

Marika

Hae Päin mäntyä kirjastosta.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Annan oudot jäähyväiset

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Rakastetun tyttökirjojen kirjoittajan, L. M. Montgomeryn viimeinen käsikirjoitus jätettiin kustantajalle päivää ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 1942. Teos oli Annan jäähyväiset, joka on kokonaisuudessaan julkaistu ensimmäisen kerran vasta nyt. Asiantuntevat esipuhe ja jälkisanat valaisevat sitä, miksi kirja poikkeaa muista Anna-sarjan kirjoista ja miksi sitä ei julkaistu aiemmin, antamatta kysymykseen kuitenkaan tyhjentävää vastausta.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jonka rakenne on mielenkiintoinen: kehyskertomuksena Anna lukee omia ja Walter-poikansa kirjoittamia runoja ja muut Blythen perheenjäsenet kommentoivat niitä. Runojen kanssa vuorottelevissa novelleissa Annan ja Gilbertin perhe sen sijaan on sivuosassa, muiden Glen St. Maryn kylän asukkaiden kommenttien ja välillä pahansuopienkin huomioiden kohteena.

Novelleissa toistuu orpouden teema, joka on ominainen L. M. Montgomeryn koko tuotannolle. Osansa saavat myös aviorikokset, kuolema ja muut synkät salaisuudet. Keskittyminen sivuhenkilöihin tuntuu kuitenkin oudolta ja Annan omaa ääntä olisi toivonut kuulevansa teoksessa enemmän. Anna-kirjojen fanit saavat silti nauttia Montgomeryn huumorista, kielestä ja Prinssi Edwardin saaren arkielämän ja miljöön kuvauksesta lähes yhtä paljon kuin sarjan aiempia kirjoja lukiessaan.

Anna

Hae Annan jäähyväiset kirjastosta.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Yhesti yhes paikas yks jätkä...

Ville Pirinen: Yhesti yhes paikas
Ville Pirinen: Yhesti yhes toises paikas
Ville Pirinen: Yhesti yhes kolmannes paikas

On kotimaisen sarjakuvan juhlavuosi, koska ensimmäinen suomalainen sarjakuvakirja ilmestyi 100 vuotta sitten (Professori Itikaisen tutkimusretki, ks. PS.). Tässä blogissahan on aiemminkin nostettu esiin kotimaista sarjakuvaa (Pauli Kallio, Tiitu Takalo), mutta tänä vuonna toivottavasti vielä enemmän. Ville Pirinen on tähän asti kuvittanut muiden käsikirjoittamia teoksia, kuten Pauli Kallion Ornette Birks Makkosta ja Timo Iivarin Kung fu –poliiseja. Tälläkin kertaa on kyse tavallaan muiden jutuista, eli Pirinen kertoo muilta kuulemiaan juttuja. Kyse ei ole kuitenkaan varsinaisesti urbaaneista legendoista, vaan arkisemmista tarinoista, jotka on kerrottu kertojalle tositarinoina (”yhesti yhes paikas yks jätkä…”). Esimerkiksi moni varmaan tuntee miesliikunnanopettaja-tyypin, jolla oli aina tarve näyttää mallia urheilusuorituksiin, ja satuttaa itseään ja ehkä muitakin samalla (Yhesti yhes toises paikas). Harvempi on ehkä törmännyt entiseen voimistelijaan yleisellä saunavuorolla, jonka on pakko todistaa, että jalat menevät yhä pään taakse, mutta joka ei muista, että on syönyt muutama tunti aiemmin liikaa burgereita (Yhesti yhes paikas). Seurauksena on likainen, mutta hauska tarina. Tarinat sijoittuvat jonnekin kultaiselle 1980-luvulle ja pikkukaupunki-Suomeen, mutta maaseudulle poiketaan trilogian verisimmässä tarinassa, jossa naapurin ukko haluaa opettaa maalle tulleelle pikkupojalle, miten sika teurastetaan (Yhesti yhes paikas). Pirisen konstailematon ja siloittelematon piirrosjälki on arkisiin tarinoihin sopiva.

PS. Ilmari Vainio: Professori Itikaisen tutkimusretki (WSOY 1911) on vauhdikas sarjakuva, jonka vajaassa 50 ruudussa Itikainen kumppaneineen on joutua afrikkalaisten villien syömäksi (hölmöt villit syövät puupökkelön Itikaisen sijaan), nostetaan maan läpi Kiinaan ja sieltä kuumailmapallolla juuri löydetylle Pohjoisnavalle, josta ajelehtivalta jäälautalta (vai oliko se valaan selästä) heidät pelastetaan rakkaaseen Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Juha

Hae Professori Itikaisen tutkimusretki kirjastosta
.

Hae Ville Pirisen trilogia kirjastosta.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Liian paljon onnea

Alice Munron novellikokoelmassa Liian paljon onnea henkilöt joutuvat arvioimaan elämäänsä uudelleen, halusivatpa tai eivät. Joskus vain eteen tulee hetki, josta ei voi jatkaa entiseen tapaan. Avausnovellin käänne on järkyttävä murhenäytelmä, joka valkenee lukijalle vähitellen, mutta elämässä voivat pienemmätkin seikat kääntää suunnan. Ratkaisevan hetken saattaa myös tajuta vasta myöhemmin. Elää kuitenkin pitää: on löydettävä merkitys tuleville päiville tai arvostettava sitä, mitä on. Ja joidenkin asioiden kanssa on vain elettävä, vaikka muisto tai häpeä kalvaisikin. Niminovellissa kerrotaan oikeasta historiallisesta henkilöstä, matemaatikko Sofja Kovalevskajasta.

Vaikka ei tavallisesti välittäisi lukea novelleja, kannattaa harkita tutustumista tähän ja muihinkin Alice Munron novellikokoelmiin. Tarinoiden kaari on aika pitkä, joten henkilöihin ehtii tutustua, ja jotkut heistä jäävät mieleen pitkäksikin aikaa. Tapahtumissa on toden tuntua, ja henkilöihin uskoo.

Liian paljon onnea on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa, kuten muutkin hänen suomennetut teoksensa. Suomentaja on Kristiina Rikman.

Heli

Hae Liian paljon onnea kirjastosta!