Elämänopasta etsimässä

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin, Tammi 2010

"Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee – mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?”

Sveitsiläinen klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius tulee estäneeksi naista hyppäämästä sillalta. Tämä sattuma johdattaa Gregoriuksen portugalilaisen kirjailijan ja lääkärin Amadeu de Pradon maailmaan – ja muuttaa hänen elämänsä. Gregorius jättää taakseen tavanomaisen arkensa ja yllättyneet kollegansa ja lähtee junamatkalle kohti Lissabonia, kiehtovaa, kaunista Portugalin pääkaupunkia. Gregoriusta ajaa pakonomainen halu saada tietää lisää arvoituksellisesta kirjailijasta Amadeu Pradosta ja hänen elämänfilosofiastaan.

Lissabonissa Gregorius etsii käsiinsä kirjailijan tunteneita ihmisiä, ja tutustuu samalla diktatuurin ikeen alla eläneeseen maahan. Monien ihmisten toisistaan poikkeavat käsitykset kirjailijasta muodostuvat käänteentekeväksi Gregoriukselle itselleen. Matka on klassinen metafora muutokselle ja myös tässä romaanissa konkreettinen matka Portugaliin vertautuu Gregoriuksen matkaksi omaan itseensä ja identitettiinsä.

Yöjuna Lissaboniin on jännittävä ja kiehtova retki ihmisen sielunmaisemaan. Se on psykologinen jännityskertomus kirjallisuuden ja historian maailmasta ja monisyinen kuva siitä, miten ihminen rakentaa identiteettinsä. Sattuma, kohtalo, voi muuttaa yhdessä hetkessä kaiken.

"Miksi me säälimme ihmisiä, jotka eivät pääse matkoille? Siksi että he eivät pysty avartumaan sisäisestikään, koska eivät voi levittyä ulkoisesti, he eivät voi monistua, ja niin heiltä puuttuu mahdollisuus tehdä laajoja retkiä omaan itseensä ja päästä selville, kuka tai mitä muuta heistä olisi voinut tulla.”

Pascal Mercier on oikealta nimeltään Peter Bieri, joka on toiminut mm. filosofian opettajana. Amadeu Pradon kirjaa voisikin kuvailla filosofiseksi elämänoppaaksi. Niiden kautta Greogorius syventää tietoisuuttaan omasta elämästään. Myös lukijassa tämä herättää monelaisia ajatuksia. Romaanista riittää pohdittavaa pitkäksi aikaa. Lumoava lukukokemus!

Mari M

Hae Yöjuna Lissaboniin kirjastosta.

Esseitä paavista, jääkiekosta ja takapuolesta

Savukeitaan esseet

Jos hakee verkkokirjastostamme uusia esseekokoelmia huomaa, että niitä julkaisevat enää pienkustantamot. Suurille kustantajille on jo selvinnyt, että rahaa tulee muualta. Jos heidän julkaisuohjelmaansa eksyy yksi esseekokoelma vuodessa, sekin on yleensä jo kuolleelta esseistiltä (Michel de Montaigne, Väinö Linna). Sen sijaan piskuinen turkulainen kustantaja Savukeidas tupruttelee ulos useita esseekokoelmia vuodessa, joista huomattava osa kotimaisia. Eniten julkisuutta näistä lienee saanut Antti Nylén, jonka Vihan ja katkeruuden esseet (2007) sekä Halun ja epäluulon esseet (2010) ovat saaneet mukavasti näkyvyyttä. Onhan Nylén tarkka, vaikkakin ehkä hieman vuolassanainen havainnoitsija, jonka kärkkäitä mielipiteitä lukee ilokseen kuin romaania, vaikkei samaa mieltä hänen kanssaan olisikaan. Ja kuka voisikaan olla hänen kanssaan samaa mieltä kaikesta? Hän puolustaa yhtä innokkaasti eläinten oikeuksia ja paavinvaltaa, Pentti Linkolaa ja teryleenikravatteja, Baudelairea ja Anna Abreu’ta (ei hänen musiikkiaan, vaan hänen olemustaan). Musiikki on vahvasti esillä, erityisesti hänen esikuvansa Morrissey, Nico ja suomalainen Islaja. Morrisseyta käsitellään molemmissa kokoelmissa, uudemmassa tosin vain hänen takapuoltaan. Onpa molemmille kokoelmille laadittu oma soundtrack, jota voi kirjaa lukiessa kuunnella. Omituista on, että tuosta kirjavasta ja paradoksaalisesta aiheluettelosta huolimatta Nylénin esseekokoelmat eivät ole sekavia, vaan kaikesta tihkuu läpi hyville esseekokoelmille ominainen rehellisyys ja itsensä likoon laittaminen. Vai onko kirjailija vain luonut hyvän, sopivan särmikkään brändin?

Toinen esseisti, joka tekee mieli nostaa esiin Savukeitaan valikoimista, on Tommi Melender. Hänenkin esseensä on julkaissut Savukeidas, vaikka hänen romaaninsa (muun muassa viime vuoden Finlandia-ehdokas Ranskalainen ystävä) ja runonsa julkaisee WSOY. Melenderin esseekokoelman Kuka nauttii eniten (2010) aiheluettelon voi tiivistää timantinkovaan kaksikkoon: jääkiekko ja kirjallisuus.

Jääkiekkoa käsitellään pitkässä avausesseessä "Miesten peli". Melender on entinen jääkiekkojunnu ja nykyinen penkkiurheilija. En muista, että jääkiekkoa olisi aiemmin käsitelty näinkään laajasti kirjallisuudessa. Jalkapallolla on arvokkaat pohtijansa Albert Camus’ta lähtien, mutta jääkiekkoa on aina pidetty rahvaanomaisempana. Herkullisesti Melender arvioikin kiekkoilijoiden tappion jälkeisiä puheita, ja muistelee omia häpeäntunteitaan junnukiekosta. Ja onhan se niin, että tappiossa on jotain runollisempaa kuin voitossa. Voitot unohtuvat, mutta kuka voisi unohtaa nuo jääkiekko-ottelut, joissa Ruotsi nousee lopussa ohi Leijonien tai Suomen jalkapallomaajoukkueen kommellukset maailman kentillä. En tiedä yhdistääkö kunnon tappio kansaa enemmän kuin voitot, mutta ainakin johtoasemassa romahtamisessa toteutuu kunnollinen draaman kaari. Juuri kun olet saavuttamassa jotain, tulet ylimieliseksi ja se lipsahtaa sittenkin käsistä. Se tekee monista hävityistä otteluista tavallaan taidetta. Jääkiekkoesseen jälkeen Melenderin sinänsä ihan kiinnostavat kirjallisuusesseet Gustave Flaubertista, Michel Houellebecq’stä ja Don DeLillosta tuntuvat vain hyviltä, mutta persoonattomilta kirjallisuusesseiltä.

STOP PRESS: Yllä käsitellyt esseekokoelmat ovat ainoat esseekokoelmat, jotka ovat ehdokkaana Runeberg-palkinnon 2011 saajaksi. Hyvä valinta, raati!

Juha

Hae Savukeitaan julkaisemat esseekokoelmat uudesta verkkokirjastostamme.

Onandjokwe!

Sata vuotta sitten suomalainen lääkäri ja lähetystyöntekijä Selma Rainio perusti Ambomaan ensimmäisen sairaalan. Tämä Onandjokwen sairaala on ollut avuksi paikalliselle väestölle, mutta elintärkeä myös monille suomalaisille lähetystyöntekijöille ja heidän perheilleen.

Onandjokwe tuli tutuksi myös lapsuutensa Ambomaalla viettäneille Jaakko Löytylle sekä Pekka Simojoelle. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, he maksavat velkaansa yhteisellä konserttikiertueella ja levyllä, joilla kerätään rahaa remontointia kaipaavaa sairaalaa varten.

Levyllä on muutama entuudestaankin tuttu laulu, mutta suurin osa on uutta tuotantoa. Nämä Suomi-gospelin isähahmot ovat tehneet tätä projektia varten uusia lauluja myös yhdessä: Simojoki sävelen ja Löytty sanat ja päinvastoin.

Levy on hyväntuulinen ja letkeä: elämäntuskaa tai uskonkriisejä ei tällä levyllä itketä. Rivien välistä löytää kyllä viitteitä Ambomaan vaikeista elinolosuhteista, aineellisesta puutteesta tai Namibian historian vaikeista ajoista. Parhaiten tämä kuuluu tutuissa kappaleissa "Namibia, yaloo!" sekä "Herra, siunaa Namibiaa", jotka saivat päivitetyt sanat Namibian itsenäistymisen (1990) riemussa.

Bändin jäsenet ovat taattua laatua ja tuttuja Löytyn ja Simojoen aikaisemmilta levyiltä: Pekka Nyman (lyömäsoittimet), Seppo Rauteva (rummut), Mikko Löytty (basso) ja Jarkka Rissanen (kitara). Jakaranda-kuoroakin kuullaan.

Aapo

Hae Onandjokwe kirjastosta!

Lääkäri, kirjailija, poliitikko, pianisti, jalkapalloilija

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti - Merkintöjä elämästäni

Suomenruotsalainen Claes Andersson on syntynyt vuonna 1937. Hän on tullut suomalaisille tutuksi julkisuuden henkilöksi monelta eri alalta. Hän on runo- ja proosakirjailija, lääkäri, jazz-pianisti sekä ollut mukana politiikassa. Elämänura on ollut merkittävä. Tällä kertaa kirjailija on keskittynyt muistelemaan omaa elämäänsä.

Kirjailijan lapsuusvuosiin osui sota-aika, joka vaikutti perheeseen kuten useisiin suomalaisiin perheisiin. Isä oli sodassa viisi, kuusi vuotta ja äiti yritti pitää perheestä huolta parhaan kykynsä mukaan. Olo oli turvaton. Isä ei sota-ajoista myöhemmin juuri puhunut. Nuoruusvuodet kuluivat kuitenkin myös iloisissa merkeissä ja tuli halu opiskella lääkäriksi, pelata jalkapalloa IFK:ssa oman idolin ohjaaja-näyttelijä Åke Lindmanin kanssa ja oppia soittamaan pianolla jatsia kuin Art Tatum tai Fats Waller tai Oscar Peterson. Rikhardinkadun kirjasto toi elämään kirjat, jotka imivät nuorta Claesia magneettisen armottomasti puoleensa. Myös oma Elna-täti jätti tulevaan kirjailijaan lähtemättömän vaikutuksen lukemalla tuntikausia tarinoita kuin omalle pojalle ja hemmottelemalla limsalla ja leivoksilla. Myös kaveriporukalla luettiin innolla kirjoja.

Lääketieteen opiskelu johti harjoitteluun aluksi mm. ruumiinkantajana ja myöhemmin oikeisiin töihin erilaisiin sairaalapaikkoihin, joista kirjassa elävästi kerrotaan. Kiinnostus psykiatriaan johti siihen, että myös oma psykoterapia alkoi. Kirjailija kuvaa avoimesti tuntemuksiaan ja lukija saa lohdutusta huomatessaan, että menestynytkin henkilö voi olla hyvin inhimillinen ja pelokas eri elämäntilanteissa. Kirjailija jakaa lukijan kanssa elämänsä tavalla, jolla hyvälle ystävälle kerrotaan kuulumisia. Se tekee vaikutuksen. Lääkärin ammattia harjoittaessa loma-ajat vei kutsumus kirjoittamiseen; Andersson on julkaissut 22 runokokoelmaa ja 6 proosateosta.

Politiikka näyttäytyy kirjassa myös. Nuorta idealistia kiehtoi Marraskuun liike, joka perustettiin vuonna 1967 auttamaan erilaisia yhteiskunnan syrjäyttämiä vähemmistöjä. Kirjailija pääsi myöhemmin läpi eduskuntavaaleissa, tuli ministerin pesti, Vasemmistoliitto perustettiin ja elämään mahtui sekä onnistumisia että kahnauksia, jotka liittyvät politiikan tekemiseen.

Kirjassa on tarinoita kirjoittajan tärkeistä henkilöistä, joita elämään mahtuu useita. Riveiltä paljastuu, että kaikilla perheillä on omat hankalat vaiheensa, joista tekee mieli vaieta. Toisaalta kirjailija jättää mahdollisuuden myös mielen muuttamiseen ja haluaa valaa optimismia tulevaisuuteen. Kirjan loppuosassa, kun oma terveys ja ikä tuovat elämän rajoitukset lähelle, nousevat etusijalle elämänkumppani, kuusi lasta ja lapsenlapset.

Tämä Andersonin itsenä kirjoittama muistelma- ja elämänkertateos Jokainen sydämeni lyönti on helppoa luettavaa. Andersson on palkittu kirjailija, mm. vuonna 2003 tuli Ruotsi Akatemian Suomi-palkinto sekä 2007 Bellman-palkinto. Kirjan nimen alaotsikko Merkintöjä elämästäni kertoo, että kirjoittajan elämää käydään kirjassa läpi sieltä täältä. Muistoja on paljon. Tekstin ulkoasussa kiinnittää huomiota kappalejaon tekeminen siten, että jätetään tyhjä rivi. Se ehkä vaikuttaa myös luettavuuteen, joka on kaiken aikaa selkeä. Teoksen suomentaja on Liisa Ryömä.

Irmeli

Hae Jokainen sydämeni lyönti kirjastosta.

Portaat toiseen kerrokseen

Paco Roca: Ryppyjä

Miltä tuntuu, kun muisti haurastuu, katoaa? Missä ovat ne ihmiset, jotka elävät vielä keskuudessamme, mutta eivät enää oikein ole läsnä?

72-vuotiaan Emilion lapset tuovat isänsä vanhainkotiin. Hän tutustuu muihin asukkaisiin, erityisesti kämppäkaveriinsa Migueliin, joka johdattaa hänet talon tapoihin. Vähitellen Emiliolle selviää, että hänellä on Alzheimerin tauti. Toisiaan tukien asukkaat koettavat selvitä ja olla joutumatta seuraavaan kerrokseen huonompikuntoisten osastolle - portaat sinne ovat lopun alku.

Päivät seuraavat toisiaan samanlaisina, vaikka varsinkin Miguel kapinoi siihen alistumista vastaan, ja koettaa saada aikaan säpinää. Emiliolta alkaa silti kadota yhä enemmän esineitä, asioita, ihmisiä, muistoja, aikaa. Tulee noloja, harmittavia ja surullisia tilanteita. Ja eräänä päivänä ovat edessä ne portaat toiseen kerrokseen.

Paco Rocan sarjakuva on vaikuttava kokemus. Kirjan kuvista tulee elokuvamainen vaikutelma, värit ovat rauhallisen ruskehtavat. Kirjan tunnelma tarttuu, ainakin itse jäin pitkäksi aikaa hyvällä tavalla haikealle mielelle.

Heli

Hae Ryppyjä kirjastosta.

Ihan kakaroita

Patti Smith: Ihan kakaroita

Kesällä 1967 John Coltrane kuoli. Se oli myös hippien ja rakkauden kesä. New Yorkissa kaksi nuorta taiteilijaksi pyrkivää tapaa toisensa. Tästä lähtien he kulkevat yhdessä tehden sekalaisia hommia, jotta saavat vuokrat ja ruoan maksettua. Toinen etsii arvokkaita painoksia divareista ja myy niitä kalliimmalla eteenpäin. Toinen etsii itseään myymällä itseään lomalla oleville merimiehille. Siitä huolimatta tämä on rakkaustarina. New Yorkissa tehdään taidetta ja pyöritään Andy Warholin hovin liepeillä, hotelli Chelseassa, 42. kadulla ja mesenaattien rikkaissa kodeissa. Päähenkilöiden elämä risteää Janis Joplinin, Allen Ginsbergin ja muiden 1970-luvun taiteilijoiden kanssa.

Lopuksi toisesta tulee runoilija ja rock-tähti. Toinen astuu kaapista ulos maailmankuuluksi valokuvaajaksi ja aidsin uhriksi. Ennen valokuvaajan kuolemaa runoilija lupaa hänelle kertoa heidän – Patti Smithin ja Robert Mapplethorpen – tarinan, ja se on tämä taiteilijaksi tulemista hienosti kuvaava kirja.

Patti Smith (1946–) aloitti runoilijana, mutta huomasi lausuessaan tarvitsevan usein säestystä tuekseen. Hänen ensialbuminsa Horses (1975) on yksi rockin vaikutusvaltaisimmista levyistä. Ikonisen kansikuvan on ottanut Robert Mapplethorpe. Smith levyttää yhä ja julkaisee myös runoja. Uusin runokokoelma Viattomuuden tunnusmerkit on saatavilla myös suomeksi.

Robert Mapplethorpe (1946–1989) teki ensin kollaaseja, kunnes löysi Polaroid-kameran, jolla alkoi ikuistaa itseään ja ystäviään. Myöhemmin hänen kuviensa aiheita olivat kukat, mustavalkoiset (homo)eroottiset asetelmat ja taiteilijoiden muotokuvat. Teos hänen kuvistaan löytyy myös kirjaston kokoelmista.

Juha

Hae Patti Smithin Ihan kakaroita kirjastosta.

Hae kaikki Patti Smithin levyt ja kirjat kirjastosta.

Ian McEwan

Ian McEwan: Polte

Jossain vaiheessa jotkut kirjailijat muuttuvat omiksi suosikeiksi. Muutos voi tapahtua pikkuhiljaa. Saattaa vaatia kirjan tai kolmekin, ennen kuin alat odottaa kirjailijan uusinta teosta kieli pitkällä. Ian McEwanin kanssa minulla kävi niin, että nuorempana luin pari hänen ensimmäistä kirjaansa (Sementtipuutarha, Vieraan turva), joista tykkäsin, mutta sitten unohdin hänet 15 vuodeksi. Sitten vuonna 2005 käsiini sattui Amsterdam, joka oli sen verran mainio, että aika pian sen jälkeen ahmin Lauantain, Sovituksen ja Ikuisen rakkauden, jotka jysähtivät kukin vuorollaan kuin tiilikuorma olisi tippunut päälle. Sen jälkeen olen tietenkin lukenut hänen koko tuotantonsa, myös novellit, joita ei ole käännetty (ei parasta McEwania) ja pari lastenkirjaa. Tämän perusteella voin todeta, että McEwanin kestävimmän tuotannon muodostavat hänen romaaninsa (varsinkin 6 viimeistä), jotka onneksi ovat kaikki saatavilla suomeksi. McEwan on niitä harvoja nykykirjailijoita, joilla tyyli ja tarinankerronta ovat kauniisti tasapainossa. Kumpikaan ei kukoista toisen kustannuksella.

Ian McEwanin uusin romaani on nimeltään Polte (Solar, 2010). McEwan on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen – ilmastonmuutokseen ja aurinkovoimaan, mutta heittäytyy satiirikoksi. McEwania on pidetty vakavana kertojana, mutta komiikkakin on kurkkinut mm. Ikuisessa rakkaudessa. Poltteen päähenkilö on Nobelilla palkittu tiedemies, joka on voinut palkinnon saatuaan ottaa löysin rantein. Töissä uutta luovan tutkijan rooli on vaihtunut seminaarien juhlapuhujan rooliin. Kotona viides avioliitto on kriisissä, koska vaimo saa selville miehen suhteen ja löytää itse lohtua remonttimiehestä. Kuten usein McEwanin kirjoissa päähenkilön elämän sekoittaa jokin brutaali ryöpsähdys, mutta tällä kertaa se tarjoaa keinoja kaihtamattomalle tiedemiehelle mahdollisuuden uuteen nousuun. Polte on ehkä aiempaa keveämpi, mutta silti valioluokan mcewan.

Juha

Hae Polte kirjastosta.
Hae kaikki Ian McEwanin teokset kirjastosta.

Mikael Hakim

Muslimiksi kääntyminen on nyt pinnalla oleva aihe. Tosi-tv:ssä eletään Muslimielämää ja Anja Snellmanin Parvekejumalat pysäyttää lukijansa pohtimaan islamilaisen ja länsimaisen elämäntavan rinnakkainelon mahdollisuutta.

Tällainen pohdiskelu ei kuitenkaan ole mitään uutta auringon alla. Tämä käy ilmi Waltarin klassikkoteoksesta Mikael Hakim. Päähenkilö joutuu varsin vastentahtoisesti kääntymään muslimiksi, mutta avoimin mielin ja vilpittömän etsijän tavoin hän löytää itselleen vieraasta uskonnosta paljon hyvääkin. Asiaan vaikuttaa toki sekin, että hän on elänyt 1500-luvun alun uskonsotien julman kaaoksen ja omin silmin nähnyt inkvisition vainoharhaisuuden. Sellaisen jälkeen osmanien valtakunnan suvaitsevaisuus ja yhteiskuntarauha vaikuttaa lähes paratiisinomaiselta.

Teoksessa on toki kysymys paljon muustakin kuin uskonasioista: suurin osa kirjan juonta punoutuu sulttaanin hovin valtapelin ympärille. Päähenkilön vilpitön uskonkysymysten pohdinta on osittain pakon sanelemaa opportunismia mikä yllättävien juonenkäänteiden lisäksi tuo kirjaan veijarimaisuutta. Waltarin teoksille tyypillisesti mukana on myös petollinen nainen.

Ennen Hakimiin tarttumista kannattaa kuitenkin lukea ”esipuheeksi” Mikael Karvajalka (780 s.). Waltarin tähtäin oli nimenomaan Hakimissa, mutta päähenkilön aikaisemmasta historiasta tuli oma klassikkonsa siitäkin. Käytännössä kysymys on yhdestä 1750-sivuisesta tarinasta, joka vain on julkaistu kahtena osana.

Aapo

Hae Mikael Hakim kirjastosta.

Jos vielä jään

Gayle Forman: Jos vielä jään

”Jos vielä jään” on elämänmakuinen, koskettava ja ajatuksia herättävä nuortenromaani. Se kertoo 17-vuotiaasta Miasta, joka perheineen joutuu pahaan auto-onnettomuuteen. Mian perheen jäsenet kuolevat ja hän joutuu sairaalaan koomapotilaaksi. Mia alkaa seurata tapahtumia sairaalassa ulkopuolisena ja näkymättömänä, ilman fyysistä kipua.

Tästä hieman erilaisesta näkökulmasta lukijalle valotetaan Mian lapsuutta ja perheen mennyttä elämää, Mian vanhempien valintoja sekä naisen lähihistoriaa. Kuoleman välittömässä läheisyydessä tärkeät ihmiset ja muistot palaavat kirkkaana mieleen nuorelle naiselle. Mialle tärkeitä asioita elämässä ovat musiikki ja sellon soittaminen sekä rakas poikakaveri Adam.

Formanin teksti on taidokasta ja oivaltavaa eikä huumorintajua ole unohdettu vakavasta aiheesta huolimatta. Punaisena lankana romaanissa on vaikea kysymys: Lähteäkö muun perheen mukana, vai jäädä taistelemaan elämään. Mialla on valta päättää elämänsä, ja elämästään.

Minna

Hae Jos vielä jään kirjastosta

Junalla halki nyky-Venäjän

Ville Haapasalo lähti TV-sarjassa matkustamaan junalla Venäjän halki. Pitkin Venäjää etupäässä junalla kuljetaan myös Natalja Kljutšarjovan pienessä kiehtovassa nykyromaanissa Kolmannessa luokassa. Tai oikeastaan kirjassa juna vie asemille, joilla vastaan tulee monenkirjava elämä.

Nikita on myötäelävä nuori mies, joka etsii menettämäänsä rakkautta - villi sielu Jasja vei hänen sydämensä - mutta matkallaan hän antaa sattumalle mahdollisuuden. Hän eläytyy kaikenlaisen elämän murjoman väen kohtaloihin. On Groznyista pommeja pakoon lähtenyt mummo, josta eivät piittaa sen enempää veljet kuin valtiokaan, on väkivallan varjossa eläviä naisia, yökerhoissa viihtyvä "papinrouva", kirkonmiehiä, aristokraatteja, roistoja. Nikita näkee kaupunkeja ja tyhjentyviä kyliä.

Piittaamattomuuden, viinan ja huumeiden, sekasorron ja väkivallan vastapainona kuitenkin kohdataan myös kyselemätöntä lämpöä ja huolenpitoa. Ja ripaus runoutta siellä täällä. Nikita ottaa kaiken vastaan paljaalla sielullaan ja yrittää tallettaa mieleensä kaikkien tarinat. Kirja huipentuu vanhusten kapinaan ja absurdiin vallankumoukseen. Kepeä, ilmava ja tunteikas näkökulma nyky-Venäjään.

Heli

Hae Kolmannessa luokassa kirjastosta.

Henkeäsalpaavaa jännitystä kuunneltavaksi

Kadonnut symboli on odotettua jatkoa professori Robert Langdonin seikkailuille, jotka alkoivat Dan Brownin menestysteoksissa Enkelit ja demonit ja Da Vinci -koodi. Äänikirjan lukee Lars Svedberg, jonka karismaattista ääntä kuulemme useissa äänikirjoissa. Pitkille automatkoille Kadonnut symboli on erinomaista kuunneltavaa viihdettä.

Dan Brown vyöryttää mahtavina "tiedostoina" tietoaan vapaamuurarien traditioista ja symboliikasta. Jos oletamme, että tiedot ovat tosia, saamme rautaisannoksen tietoa mm. Raamatun symboliikasta ja siihen kätketystä salaisesta tiedosta. Paikoitellen olen valmis myöntämään, että kysymyksenasettelut ovat syvällistä pohdintaa ihmisen olemuksesta. Onko Jumala olemassa jossain muualla vai onko
se meissä itsessämme ja omassatunnossamme. Dan Brown osoittaa monia Raamatun lauseita, jossa sanotaan, että Jumalan valtakunta on teissä itsessänne. Kaiken kaikkiaan Raamattu osoittautuu tärkeäksi lopullisessa symbolien ratkaisuissa.

Toinen taso kirjassa on sitten "henkeäsalpaavaa jännitystä joka hetki", kuten takakannen selostus kertoo. Jossain vaiheessa "henkeä salpaa", koska päähenkilö Robert Langdon on suorastaan kuollut. Eli seuraavalle automatkalle äänikirja mukaan!

Raila

Hae Kadonnut symboli kirjastosta.
Hae Dan Brownin äänikirjoja kirjastosta.
Hae Dan Brownin teoksia kirjastosta.

Esittelyssä nuorten fantasiakirjallisuutta

Dale, Anna: Noitatuulen kuiskaus
Joe on matkustamassa äitinsä uuden perheen luo. Jo junamatkalla hän törmää kummallisiin matkakumppaneihin ja joutuu hyppäämään junasta pois liian aikaisin. Siksi hän jatkaa matkaansa lainapyörällä. Joe rysäyttää vahingossa pyörällä suoraan Kalmojuuren sapattiin kuuluvan noitaryhmän majaan. Joe ystävystyy noitatyttö Twiggyn kanssa, kun he alkavat selvittää kylän outoja tapahtumia. Ystävykset alkavat jäljittää noitakäsikirjasta puuttuvaa sivua, josta tuntuu useampikin noitaryhmä olevan kiinnostunut.
Sympaattinen noitakirja, jossa on kiva tunnelma.

Duane, Diane: Haluatko velhoksi?
13-vuotias Nita löytää kirjastosta pienen punaisen opuksen, jonka kannessa lukee Haluatko velhoksi? Kirja paljastuu velhouden oppikirjaksi. Uusia taikoja opetellessaan Nita tutustuu velhopoikaan Kitiin. He saavat tehtävän löytää korvaamaton Kuutamoyön kirja, sillä jos se joutuu vääriin käsiin, on maailma tuhon oma. Nita ja Kit hyppäävät maailmanportin kautta New Yorkin toiseen todellisuuteen, pime-ään pahantahtoisten koneiden kaupunkiin, jota Tähtiensammuttaja, yksinäinen voima hallitsee.

Hanley, Victoria: Univieraiden kiviSliviian maassa ovat julmat tavat. Orjien kasvot viillellään, jotta he tietävät paikkansa. Nuori orjatyttö Maeve on ollut hyvän isännän hoidossa. Maeve myydään pahuudestaan tunnetulle uudelle isännälle, mutta karkaa äitinsä auttamansa pois. Tytön kadonnut isä on univieraita, jotka auttavat ja parantavat ihmisiä matkustamalla heidän uniinsa. Maeve lähtee etsimään isänsä kätkemää univieraiden kiveä. Se suojaa haltijaansa pimeyden voimilta. Maeve pelastaa mukaansa pienen orpopojan ja kohtaa uusia ystäviä vaarallisella matkallaan.

Horowitz, Anthony: Korpinportti
14-vuotias Matt joutuu hankaluuksiin, minkä seurauksena hänet lähetetään kasvattiperheeseen maa-laiskylään. Mattin perhe on outo ja koko kylässä on jotain pahasti pielessä. Pahoja noitavoimia on liikkeellä. Ystävällinen maanviljelijä lupaa auttaa Mattia, mutta kuolee salaperäisesti. Alkaa paljastua, että on tekeillä jotain pelottavaa, mihin Mattia aiotaan käyttää ihmisuhrina.

Jones, Diana Wynne: Liikkuva linna
Sophie on kolmesta sisaresta vanhin ja uskoo, että häntä vaivaa epäonni. Saduissakaan ei vanhin sisar koskaan menesty. Kun Erämaan noita kiroaa hänet vanhaksi naiseksi, Sophie alistuu kohtaloonsa ja sinnittelee uudessa hahmossaan. Hän hakeutuu sattumalta noita Howlin liikkuvaan linnaan ja jää avustamaan noitaa arkiaskareissa. Samalla hän haluaa selvittää Howliin liittyviä salaisuuksia. Sophie voisi vapautua kirouksestaan, jos hän paljastaa linnaa liikuttavan tulidemonin lumouksen. Liikkuvasta lin-nasta pääsee useaan eri rinnakkaismaailmaan. Paljastuu, että Howliakin vainoaa Erämaan noidan langettama kirous. Kiehtova kirja.

Mahy, Margaret: Noitavaellus
14-vuotias Laura on löytänyt itsestään yliluonnollisa voimia. Kammottava lelukauppias saa Lauran pikkuveljen Jockon valtaansa. Poika sairastuu vakavasti, sillä noita imee hänestä energiaa. Lauran koulukaveri Sorry auttaa tyttöä pelastamaan veli noidan kynsistä.

McNish, Cliff: Noidan loitsu
Rachel ja hänen pikkuveljensä Eric siepataan kotinsa kellarista toiseen maailmaan, Ithrea-planeetalle, jota hallitsee Dragwena-noita. Noita on jo vuosisatojen ajan siepannut lapsia orjikseen, jotka vanhenevat, mutta eivät kasva. Rachelilla ilmenee olevan yllättäviä taikavoimia, joita Drawena-noita aikoo käyttää hyväkseen. Rachel on myös ainoa, joka voisi pelastaa siepatut lapset. Rachel ja lapset nousevat taiseluun pahaa noitaa vastaan.

Winterson, Jeanette: Aikamyrsky
Silverin elämä muuttuu, kun hänen vanhempansa yllättäen katoavat. Tytön uusi holhooja ahnehtii tytön perintöä. Alkaa taianomaisen kellon etsintä. Ajanottajan omistaja voi hallita aikaa ja koko maailmaa. Hyvän ja pahan välisessä kilpajuoksussa on Silverillä tärkeä tehtävä.

Mielikki

Hae kirjoja kirjastosta:
Dale, Anna: Noitatuulen kuiskaus
Duane, Diane: Haluatko velhoksi?
Hanley, Victoria: Univieraiden kivi
Horowitz, Anthony: Korpinportti
Jones, Diana Wynne: Liikkuva linna
Mahy, Margaret. Noitavaellus
McNish, Cliff. Noidanloitsu
Winterson, Jeanette: Aikamyrsky

Häpeä, syyllisyys ja vaikeneminen – erään irlantilaisperheen tarina

Anne Enrightin kirjassa Valvojaiset on monilla aisteilla koettuja osuvia kuvauksia. Tarkat havainnot ja kuvat välittyvät todentuntuisina lukijan iloksi. Tarina polveilee välillä eksyttäen päähenkilön ajatusten mukana, isoäidin nuoruudesta ja omasta lapsuudesta nykyhetkeen.

Nelikymppinen Veronica hakee veljensä ruumista Englannista haudattavaksi Dubliniin. Itsemurhan tehnyt hulttioveli oli juoppo ja vastuuton, silti rakastettu. Veronica taas perheenäiti, joka kokee itsensä tarpeettomaksi ja vääränlaiseksi.

Matkan aikana ja hautajaisissa Veronica pohtii lapsuutensa nolostuttavan suurperheen suhteita, omaa kasvutarinaansa ja nykyistä perhettään. Hän muistelee, kuvittelee mitä olisi voinut tapahtua, suorastaan keksii historiaa – kuinka varma kukaan voi olla, että muistot ovat todella omia, eikä kerrottuja tai kuviteltuja? Hän myös lähestyy traumaattista kokemusta, jonka koki veljensä kanssa lapsena isoäidin luona.

Häpeä, syyllisyys ja vaikeneminen ovat tulleet perheen käytännöiksi – ei kerrota äidille! Ruumiillisuus ja koskettaminen ovat ongelmallisia asioita, jotka painostavat Veronicaa. Vaikenemisen taakasta luopuminen voisi selkeyttää tilannetta.

Kirja voitti Booker-palkinnon vuonna 2007.

Heli

Hae Valvojaiset kirjastosta.

Paimentolaisesta huippumalliksi ja YK:n erityislähettilääksi

Aavikon kukka kertoo Waris Dirien uskomattomaton tarinan. Waris vietti lapsuutensa Somaliassa paimentolaisperheessä. Kun Waris on vain 5-vuotias, hänet ympärileikataan. Warisin ollessa 13-vuotias, yrittää Warisin isä naittaa hänet 60-vuotiaalle miehelle, mutta Waris nousee kapinaan ja karkaa. Hän kävelee yksin läpi aavikon Mogadishuun, josta hänet lähetetään Lontooseen kotiapulaiseksi. Lontoossa eräs valokuvaaja kiinnittää huomiota Warisin kauneuteen. Siitä alkaa Warisin tie muotimaailman huipulle. Malliuransa huipulla Waris päättää eräässä haastattelussa kertoa ympärileikkauksestaan, jolloin YK pyytää hänet mukaan taisteluun naisten ympärileikkausten lopettamiseksi. Niin Warisista tulee naisten oikeuksien puolesta puhuva aktivisti.

Kirjan tärkein sanoma on se, kuinka ympärileikkaus vaikuttaa henkisesti ja fyysisesti naisen koko loppuelämään. Kirja on myös erittäin vaikuttava kuvaus naisten asemasta somalialaisessa paimentolaiskulttuurissa ja siitä, kuinka sopeutuminen onnistuu täysin erilaiseen kulttuuriin. Kirjasta on tehty myös elokuvaversio vuonna 2009. Aavikon kukka on ihmisoikeuksien puolustajan järkyttävän omakohtainen puheenvuoro.

Katja

Hae Aavikon kukka kirjastosta

Boheemielämää! Sarjakuvaa Pariisin boheemitaiteilijoista

Boheemielämää! Loppuvuodesta 2009 julkaistiin suomeksi kaksi mielenkiintoista sarjakuvaa vuosisadan alun Pariisin boheemitaiteilijoista. Kiki (Alice Prin 1901 -1953) toimi taiteilijoiden mallina ja yökerholaulajana. Hän oli kuin 1920-luvun Pariisin taide-elämän ruumiillistuma: hilpeä, vauhdikas ja paheellinen. Pascin (Julius Mordecai Pincas 1885 -1930) oli tuottelias ja yleisön suosion suhteen menestynyt taiteilija, ja yhtä lailla etevä tuhlaamaan taiteellaan ansaitsemansa rahat itsensä ja ystäviensä viihdyttämiseen.

Teoksilla on muutakin yhteistä kuin tapahtuma-aika ja -paikka. Molemmat ovat selkeästi pitkällisen taustatutkimuksen hedelmiä. Rakenne on molemmissa novellimainen. Kummassakaan ei kaihdeta päähenkilöiden julkeaa seksuaalisuutta, mikä varoituksen sanana herkim-mille lukijoille mainittakoon. Toisaalta seksikuvaukset ja paljas pinta eivät ole missään nimessä itseisarvoisia, vaan palvelevat tarinaa.


Erojakin on: piirrostyyli Kikissä on hyvin selkeä ja viimeistelty, kun taas Pascinissa Sfar selkeästi on ottanut vaikutteita päähenkilöltään. Välillä kuvat ovat kuin nopeita luonnoksia, välillä Sfar on käyttänyt leveää pensseliä, välillä ohutta terää. Tarinan tasolla Kikissä käydään läpi koko Kikin elämänkaari, kun taas Pascinissa sarjakuvan tapahtumat kattavat vain pienen jakson päähenkilön elämästä.

Seksin ja juopottelun savuverhon alta paljastuu myös muita teemoja. Boheemielämä ei ole pelkkää ilonpitoa, vaan myös sydänsuruja ja traagisia kohtaloita. Lisäksi molemmissa teoksissa saadaan aimo annos taiteen filosofiaa ja taidehistoriaa. Varsinkin Kikissä taiteilijuuden teema nousee esiin. Siihen kytkeytyy myös sukupuolikysymys: Kiki oli itsenäinen nainen aikana ja ympäristössä, jossa ei todellakaan ollut totuttu itsenäisiin naisiin.

Aapo

Hae Kiki – Montparnassen kuningatar kirjastosta
Hae Pascin kirjastosta

Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika

Elokuvat saapuivat Suomeen yllättävän varhain. Kun Lumièren veljekset olivat esitelleet kinematografinsa Pariisissa, puolen vuoden päästä samaa ihmettä näytettiin jo Helsingissä, vuosi oli 1896. Aluksi eläviä kuvia esitettiin tilapäistiloissa. Operatöörit kiersivät maata esityksineen ja Jyväskylässä moista ihmettä päästiin katsomaan jo1899.
Ensimmäinen elokuvateatteri avattiin Helsingissä vuonna 1901. Jyväskylässä avattiin Maat ja Kansat -teatteri 1907, seuraavana vuonna aloittivat Työväen elävät kuvat sekä Opiksi ja Huviksi, jonka suunnitteli arkkitehti Yrjö Blomstedt – tuo rakennus purettiin 1920-luvulla. Asemakadulla on ollut eksoottinen elokuvateatteri Salome, joka purettiin 70-luvulla. Kauppakadulla olleeseen Suomi-teatteriin teki Oskari Raja-aho (Kirkkopuiston Neito-patsaan veistäjä) patsaat valkokankaan molemmin puolin. Elohuvi, jonka moni nykyisistäkin jyväskyläläisistä muistaa, perustettiin Väinönkadulle 40-luvulla. Se olikin fiini paikka ylellisine sisutuksineen. Muutoksia koki sekin vuosien varrella. Tämä ja paljon muuta selviää Outi Heiskasen kirjasta Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Kirjan sisällöstä Jyväskylä toki on vain pieni osa.
Heiskanen on KAVA:n eli Kansallisen auviovisuaalisen arkiston (ent. Elokuva-arkisto) viestintäpäällikkö. Kirja on katsaus elokuvan varhaisvaiheisiin muutamissa Suomen kaupungeissa, mutta ennen kaikkea elokuvateattereiden kulttuurihistoriaa. Kirjan kuvia katsoo mielikseen. Sellaiselle, joka yhä mieluiten katsoo elokuvat teatterissa, tulee väkisinkin haikea mieli siitä, miten monet hienot elokuvateatterit, jotka toivat arkeen ripauksen juhlaa, on purettu tai muutettu toisenlaiseksi.

Heli

Hae Elohuvia kirjastosta.

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä – isovanhemmista ja lapsenlapsista

Ei ole helppoa olla mummo nykypäivänä. Pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Merete Mazzarella piirtää monipuolisen kuvan isovanhemmuudesta. Hän käyttää esimerkkeinä kaunokirjallisuutta ja tutkimuksia, mutta ennen kaikkea omia kokemuksiaan. Kirjan punaisena lankana on kertomus Mazzarellan suhteesta omiin lapsenlapsiinsa. Lisäksi hän muistelee omia isovanhempiaan ja tarinoita kaukaisemmistakin esi-isistä ja –äideistä.

Teos on esseetyyppinen pohdiskelu, jossa on vahvasti kaunokirjallinen ote. Teksti imee hyvin mukanaan. Kirja sisältää valtavan määrän tarkkanäköisiä huomioita, pieniä ja suuria yksityiskohtia tästä maailmasta. Mazzarellalla on hämmentävän avoin tapa kertoa henkilökohtaisista asioistaan, kokemuksistaan ja tunteistaan. Myös hänen lähiomaisensa on asetettu lukijan suurennuslasin alle, mikä tuntuu eettisesti arveluttavalta, varsinkin sen takia, että heitä ei aina kuvata kovin myönteisessä valossa. Tästä huolimatta lukemisesta ei tule likainen olo, mikä johtuu ehkä ennen kaikkea siitä, että Mazzarellan katse ja analyysi kohdistuu ankarimmin häneen itseensä.

Tämä ei ole ruusunpunainen kirja isovanhemmuuden tai isovanhempien ihanuudesta. Tämä on surullinen, haikea ja viiltävä kertomus elämän raadollisuudesta, mutta aivan varmasti myös lohduttavaa luettavaa kaikille, joilla on ollut ongelmia lähisuhteissa. Monessa kohtaa lukija saa myös nauraa, vapautuneesti ja vilpittömästi. Kirjoittajan rehellisyys itseään ja muita kohtaan tekee kirjasta aidon. Tämä kirja ajatteluttaa ja viihdyttää, myös muita kuin isovanhempia.

Aapo

Hae Illalla pelataan Afrikan tähteä kirjastosta
Hae Merete Mazzarellan teoksia kirjastosta

Kasarikirja vie nostalgiselle matkalle 1980-luvulle

Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja vie sanoin ja kuvin värikkäälle matkalle 1980-luvulle, jota muistellaan erityisesti lasten näkökulmasta. Kasarikirjassa 1970- ja 80-luvuilla syntyneet nykyaikuiset kertovat lapsuutensa elämästä ja muistikuvista.

Muistatko vielä, millaisilla leluilla lapset leikkivät 80-luvulla? My Little Ponyt, Barbie-nuket ja Kaalimaan kakarat olivat suosittuja. Jos olet elänyt 80-luvulla, olet todennäköisesti pukeutunut neonvärisiin collegepaitoihin, hiihtareihin, ylisuuriin paitoihin ja pillifarkkuihin. Talvella ulkoleikkejä varten pukeuduttiin neonvärisiin toppahaalareihin, päässä oli tupsupipo ja jaloissa talvilenkkarit. Hiusmuodissa tytöt suosivat permanenttia, tupeerausta pöyhkeäksi ja hiukset laitettiin kiinni hiusdonitsilla. Pojat taas suosivat pysty- ja takatukkaa.

Lapset katsoivat televisiosta mm. Maija Mehiläistä, Peukaloisen retkiä, Taotaoa ja Olipa kerran elämä – sarjaa. 1980-luvun tv-ohjelmia olivat myös Spede Show, Hymyhuulet ja Pulttibois. Lastenkirjoja 1980-luvulla lukeneet muistavat varmasti Barbapapat, Miinan ja Manun, Pupu Tupunan ja Maikki Harjanteen Mintun. Vieläkö muistat, että kirjastokortit olivat pahvisia ja niihin kerättiin vuosileimoja? Kotiin saattoi tulla sellaisia lehtiä kuin Maailman vahvin nalle, Hippo, Kultapossu ja Vox. Tietokonepelejä pelattiin Commodore 64:lla.

Jos edellä mainitut asiat herättivät muistoja, kannattaa lähteä nostalgiselle matkalle Kasarikirjan avulla. Kirjaa voi lämpimästi suositella erityisesti 1980-luvulla lapsuutensa eläneille, mutta myös aivan kaikille, joita tuon ajan ilmiöt kiinnostavat.

Katja

Hae Kasarikirja kirjastosta.

Norah Jones: The Fall

Norah Jonesin uusi levy poikkeaa edellisistä. Tyylimuutos on osittain perusteltavissa bändin, tuottajan ja lauluntekijäparin vaihdoksella, sekä Jonesin halulla muuntaa tyyliään. Biografistinen kuuntelija kuitenkin kuulee levyn tilintekona pitkän suhteen päättymisestä. Jonesin ja puoliso-basisti-lauluntekijä-tuottaja Lee Alexanderin suhde päättyi vuonna 2007.

Varsinkin levyn alkupuolella tyylinvaihdos korostuu. Tyyli on rockimpi, kuin mihin Jonesin kohdalla on totuttu. Särökitarat pärisevät, laulu on kylmän kaiutettua. Jazzin, bluesin ja countryn viitteitä ei näissä kappaleissa juuri erota. Levyn loppupuolella hitaampien balladien määrä kasvaa, ja näissähän Jones on omimmillaan. Soundimaailma pysyy kuitenkin yhtenäisenä koko levyn alusta loppuun.

Eroteema kuuluu tietysti myös sanoituksissa. Kappaleiden nimet kertovat jo paljon: You’ve ruined me tai I wouldn’t need you. Suru, viha, haikeus, yksinäisyys… siinä päällimmäiset sanoitusten teemat. Levyn viimeinen kappale, hidas sähköpianoblues Man of the hour sentään on vähän hilpeämpi ja toiveikkaampi.

Hakematta tulee mieleen Suzanne Vegan levy Songs in red and gray (2001). Tiet tuottaja-puoliso Mitchell Froomin kanssa erosivat 1998. Edellisen levyn (Nine objects of desire, 1996) lämpimistä sävyistä ja intiimeistä tunnelmista siirryttiin kylmään soundimaailmaan, laulu kaikuu kaukaisuudesta ja sanoituksissa ei paljon ilakoida.

Parhaat laulut syntyvät eroista –hypoteesi pitää monesti paikkansa, mutta pitääkö se paikkansa näiden levyjen kohdalla? Molemmilla artisteilla on helpomminkin lähestyttäviä levyjä. Helmiä näilläkin levyillä on, mutta niitä pitää vähän enemmän hakea. Jonesin kohdalla tyylikokeilu ei ehkä ole täysin onnistunut. Onkin mielenkiintoista nähdä, palaako hän seuraavalla levyllään tuttuun ja turvalliseen entiseen tyyliinsä, vai jatkaako kokeellisemmalla linjallaan.

Aapo

Hae The Fall kirjastosta.
Hae Norah Jonesin musiikkia kirjastosta.

Rakkaudesta kirjoihin

Shaffer, Mary Ann: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kirjat ovat lontoolaiselle Juliet Ashtonille rakkaita. Hän kirjoittaa työkseen ja penkoo vapaa-ajallaan mieluiten kirjakauppoja. Hän myös kiintyy omistamiinsa kirjoihin siinä määrin, että niistä luopuminen suorastaan kouristaa sydäntä. Jopa Julietin kihlaus on purkautunut kirjojen vuoksi, juuri kun hän on tehnyt tulevalle aviomiehelleen tilaa kotiinsa tyhjentämällä puolet keittiön laatikoista, komerosta, lääkearkusta ja kirjoituspöydästä.

Näin Robin istuvan kirjahyllyni edessä matalalla jakkaralla pahvilaatikoiden keskellä. Hän sulki juuri viimeistä laatikkoa liimanauhalla ja narulla. Laatikoita oli kahdeksan - kahdeksan laatikollista minun kirjojani oli suljettu vietäväksi kellariin! Hän kohotti katseensa ja sanoi: ”Hei, rakas. Älä välitä sotkusta, talonmies lupasi auttaa kantamaan nämä kellariin.” Hän nyökkäsi kirjahyllyjeni suuntaan ja sanoi: ”Eikö näytäkin hienolta?” Siihen ei ollut sanoja! En pystynyt kauhistukseltani puhumaan. Joka ainoa hylly, joilla oli ollut kirjoja, pursui urheilupalkintoja: hopeapokaaleja, kultapokaaleja, sinisiä ruusukkeita, punaisia nauhoja.

Eräs tietty kirja muuttaa nytkin Julietin elämän suunnan. Hänen aiemmin omistamansa esseekokoelma on päätynyt Guernseyn Kanaalisaarelle Dawsey-nimisen miehen käsiin. Dawsey janoaa lisää esseiden tekijän tuotoksia ja pyytää Julietilta kirjeitse apua niiden hankkimiseksi. Kirjeessä hän mainitsee kuuluvansa Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville, joka perustettiin porsaspaistin salaamiseksi toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana. Kirjailijana Juliet vainuaa hyvän tarinan ja vastaa tälle tuntemattomalle miehelle. Miten porsaspaisti liittyy kirjalliseen piiriin ja miksi se piti salata? Entä mikä on perunankuoripaistos? Eipä aikaakaan, kun Juliet on tiiviissä kirjeenvaihdossa Dawseyn ja usean muun guernseylaisen kanssa. Kirjeiden välityksellä rakentuu kuva saarelaisten elämästä sodan ankarissa olosuhteissa, joista selviytymisessä on kirjoilla oma tärkeä osuutensa.

Guernseyn asukkaiden elävät ja välillä traagisetkin tarinat tempaavat mukaansa niin Julietin kuin lukijankin, ja omaperäisistä saarelaisista tulee molempien ystäviä. On kerta kaikkiaan pakko saada tietää, pelastuuko piirin perustaja Elizabeth keskitysleiriltä ja miten sujuu Julietin vierailu saarella. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on niitä kirjoja, joita ei malttaisi laskea käsistään. Ikävä kyllä se jäi tekijänsä Mary Ann Shafferin (1934-2008) ainoaksi.

Tuula

Hae Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kirjastosta.

Hienovarainen kuvaus vanhenemisesta ja yksin jäämisestä

Tokyo story (dvd) ohjaus Yasujiro Ozu (1953)


Tokyo story on japanilaisen Yasujiro Ozun 50-luvulla ohjaama elokuva, jossa hienovaraisesti kerrotaan vanhan pariskunnan matkasta Tokioon tapaamaan aikuisten lastensa perheitä. He lähtevät matkaan hyvillä mielin ja suurin odotuksin huolellisten valmistelujen jälkeen. Perillä he saavat huomata, ettei kiireisillä lapsilla olekaan töiltään ja muilta toimiltaan oikein aikaa heille.

Lastenlapsiinkaan ei synny luontevaa yhteyttä. Vanhukset tuntevat olevansa tiellä, mutta yrittävät silti ymmärtää tilannetta, silloinkin kun lapset lähettävät heidät pois jaloista trendikylpylään. Ainoa, joka ottaa heidät vastaan lämpimästi, on heidän nuorena kuolleen poikansa vaimo. Tätä miniäänsä pariskunta arvostaa, mutta neuvoo silti häntä jatkamaan elämäänsä ja avioitumaan uudelleen. Mustavalkoisessa, rauhallisesti etenevässä elokuvassa on surumielinen tunnelma. Lopussa yksinäisyys aivan riipaisee katsojaa.

Tähän elokuvaan saa näkökulmaa saksalaisen Wim Wendersin dokumenttielokuvasta (tai essee-elokuvasta) Tokyo-ga (1985). Wenders pohtii, mitä on jäljellä Ozun kuvaamasta Tokiosta, ja elokuvassa kerrotaan myös työtovereidensa arvostaman vanhan ohjaajan työmenetelmistä. Hauska oli törmätä Tokyo story -elokuvaan myös Paul Austerin romaanissa Mies pimeässä, jossa vanheneva kirjailija keskustelee elokuvista tyttärensä kanssa.

Heli

Hae Tokyo story kirjastosta.

Sammon vartijat

Parvela, Timo: Sammon vartijat kolmiosainen sarja: Tuliterä, Tiera, Louhi
Timo Parvela sai mahdottoman mahdolliseksi! Hän vapautti Kalevalan taianomaisen maailman elämään nuorten kirjassa. Kalevala kertoi Kalevalan ja Pohjolan kansojen välisestä kanssakäymisestä. Väinämöisen ja Louhen valtataistelu päättyi Sammon tuhoon.
Tästä alkaa Parvela kehittää juonta eteenpäin. Osa Sammon paloista katosi, osa piilotettiin hyvään talteen. Kostoa vannova Louhi palasi Pohjolaan ja on sittemmin vahvistunut salaa suureksi mahdiksi. Sukupolvien ajan Sammon vartijat ovat varjelleet voimaesineen sirpaleita estääkseen Louhea kokoamasta Sampoa uudelleen.

Kirja Tuliterä alkaa koulun kevätjuhlista. Ystävykset Ilmari ja Ahti esittävät kevätjuhlayleisöä kauhistuttavan sähkökantele-esityksen. Pojat olivat muokanneet saamastaan kanteleesta sähköisen tietämättä, että kantele oli osa vanhaa kalevalaista Sampoa. Julkinen esiintyminen saa pahat voimat liikkeelle. Alkaa Sammon sirpaleiden etsintäjahti.
Ahti ja Ilmari saavat tietää olevansa Sammon vartijoiden perillisiä. Heidän tehtävänsä on etsiä loput tallessa olevat Sammon sirpaleet ennen Louhia, sillä jos Louhi saisi sirpaleet haltuunsa, hän hallitsisi koko maailmaa. Pojat saavat saattueen sekä Väinämöiseltä perityn miekan Tuliterän. Seikkailu etenee vauhdikkaasti.

Sarjan toinen osa Tiera jatkaa seikkailua pohjoisissa erämetsissä. Sammon vartijat etsivät Tuonelaa, johon yksi päähenkilöistä on siepattu. Ennen Tuonelaa saattue löytää eräkylän. Kylän päälliköstä Tierasta saa saattue vahvan ystävän. Tieran kylän ja metsän väen tuki on tarpeen, sillä Pohjolan hiidet ja sotajoukot vaanivat ja syntyy suuri taistelu.

Sarjan kolmannessa osassa, Louhi, Sammon vartijat etsivät Pohjolaa ja tekeillä olevan Sampoa. Missä Pohjola olisi? Ryhmä alkaa selvittää Louhen ja Pohjolan arvoitusta.

Parvela kirjoittaa mainiolla otteella, runollisestikin hyödyntäen kalevalaista poljentoa. Tämän sarjan kirjojen seurassa ei tylsisty. Etenkin ensimmäisessä osassa huumoria on todella paljon. Mehevä kieli kuljettaa tarinaa joutuisasti ja hauskasti. Myöhemmin tarina saa synkempiä sävyjä, kun Tuonelan väki, Pohjolan sotavoimat ja Louhi astuvat mukaan. Ankeinakin hetkinä seikkailujen tuiskeessa porukka pysyy kasassa verbaaliherjojen ja ystävyyden lämmön avulla. Tosin Sammon mahti houkuttelee heikoimpia petokseen ja ystävien joukko uhkaa hajota.

Kirja sopii nuorille ja seikkailunjanoisille aikuisille. Alakoululainen kuunteli sarjan kirjat oikein mielellään. Ääneenlukukirjana koululaiselle oikea löytö.

Mielikki

Hae Tuliterä, Tiera ja Louhi kirjastosta.

Katastrofin jälkeen

John Hillcoat on ohjannut varmasti ihan kelpo elokuvan Cormac McCarthyn romaanista Tie. Ainoa vika siinä on, että Tie on niitä romaaneja, jotka voisi jättää filmaamatta, joten ainakaan minä en aio käydä katsomassa sitä. En halua nähdä Tietä elokuvana, koska se on mestariteos ja se tapahtuu tulevaisuudessa, jossa jokin nimeltä mainitsematon tuho on kohdannut maapalloa ja hävittänyt lähes kaiken elämän. McCarthyn tyyli on niukka. Hän ei selittele liikoja, jotain on tapahtunut, aurinkoa tai maata tuskin näkyy tuhkalta ja maassa vaeltaa muutamia nälkäisiä ihmisiä, jotka yrittävät selvitä hengissä. Kun tuon maailman on mielessään rakentanut harvoista kirjailijan tarjoamista viitteistä, ei sitä kannata lähteä elokuviin tuhoamaan. Romaanissa isä ja nuori poika etsivät muita eloonjääneitä ”hyviä ihmisiä”, mutta törmäävät vain kannibaaleihin tai muihin roistoihin. Isä yrittää ylläpitää pojassaan uskoa parempaan, mutta kantaa mukanaan pistoolia kahdella luodilla.

Ensivaikutelmaltaan kirja on tyly, mutta loppujen lopuksi symbolinen tarina on ihmeellinen ja sydäntäsärkeväkin. Tie sai arvostetun Pulitzer-palkinnon ja muutamia muita palkintoja. Suomessakin se noteraattiin Tähtivaeltaja-palkinnolla, jonka saa aina vuoden paras suomeksi ilmestynyt Science Fiction –kirja. Valitettavasti kirjastossakin se löytyy Scifi-hyllystä, joka saattaa karkottaa monia lukijoita. Yleensä tekniikkaan enemmän kuin ihmiseen keskittyvään scifiin Tietä yhdistää vain se, että Tiekin on tulevaisuuskuvitelma.

Varsinkin Yhdysvalloissa kovassa kurssissa olevan Cormac McCarthyn kirjat ovat väkivaltaisia ja runollisia, ja häntä on verrattu William Faulkneriin ja Ernest Hemingwayhin. Faulkner-vertaus on osuvampi. McCarthylta on suomennettu aiemmin kaksi kirjaa. Myyttisessä lännen maailmassa vaeltava Matka toiseen maailmaan ja Texasiin sijoittuva takaa-ajotarina Menetetty maa, jossa pikkukaupungin sheriffi joutuu vastatusten uuden järjettömän huumeväkivallan kanssa. Coenin veljekset filmasivat Menetetyn maan ja tarina olikin elokuvana toimivampi kuin kirjana.

Juha

Hae Tie kirjastosta.