Modernin westernin lyhyt oppimäärä

Elokuvina länkkäreitä eli westernejä on tullut nähtyä paljon. Monet niistä ovat elokuvien parhaimmistoa; Rio Bravo, Punainen virta, Kuolemantuomiopaikka, Johnny Guitar. Uusissakin westerneissä on onnistuneita: Armoton, Kello 15:10 lähtö Yumaan, The Proposition. Voi kai sanoa, että westernit ovat jopa muodissa, kun Coenin veljesten ja Tarantinon uusimmat ovat westerneitä. Jostain syystä western (kirjaston asiasana: lännentarinat) ei kirjallisuuden lajina kuitenkaan ole koskaan kiinnostanut, ja ainoa kosketus genreen taitaa yhä olla lapsena luettu Hopeanuoli-sarjakuva. Jopa Tex Willerit ja Blueberryt ovat jääneet lukematta.

Oli siis aika heittäytyä tuntemattomaan ja tutustua kolmeen moderniin lännentarinaan. Ensiksi luin Charles Portisin Kova kuin kivi (alkuteos: True grit, 1968 suom. 1970, uusin painos 2011), joka on filmattu kaksi kertaa, uusimpana juuri tuo Coenin veljesten viimeisin elokuva. Kirjassa ikäneito Mattie Ross kertoo, kuinka hän 14-vuotiaana kosti isänsä murhan apunaan – tai mukanaan – sheriffi Rooster Cogburn. Tarina on aika perinteinen kostotarina, mutta kerrottuna vanhan naisen näkökulmasta, joka muistelee omaa nuoruuttaan, siihen tulee uutta särmää. Henkilötkin ovat jotain muuta kuin klassisessa westernissä: 14-vuotias Mattie on sanavalmis kunnon tyttö, sheriffi on törmäilevä juoppo ja mukana kulkee itseään täynnä oleva liittovaltion poliisi LaBouef. Kukaan ei ole erityisen hyvä ampumaan ja ajojahdin onnistuminen on enemmän sattumasta kuin jahtaajien taidoista kiinni. Hyvä tarina kantoi vaikka olin nähnyt elokuvan aiemmin.

Portisin romaanissa on hiljaista mustaa huumoria, mutta tämän otoksen koomisin western on Patrick DeWittin Sistersin veljekset (The Sisters brothers, 2011), vaikka ei sekään mikään riemukupla ole. Nimihenkilöinä olevat veljekset, Eli ja Charlie Sisters, ovat salaperäisen kommodorin palveluksessa olevia palkkamurhaajia. Kertojana toimii Eli, jota on alkanut mietityttää koko homman mielekkyys. Hänen ajatukset harhailevat villin lännen sankarille erikoisen itsetietoisissa asioissa. Kirja on tästä joukosta ainoa 2000-luvulla kirjoitettu, ja Eli taitaakin olla moderni antisankari, joka pitää hevosista, ja jota mietityttää suunsa pahanhajuinen henki ja vatsansa läski, ja millaisella dieetillä siitä läskistä pääsisi eroon. Kaiken tämän takana on tietysti tahto jättää pyssysankarin hommat, löytää elämänsä nainen ja asettua aloilleen. Nykyaikainen reppana on tässä romaanissa siirretty villiin länteen tappajaksi, ja siitä teoksen huumori enimmäkseen tulee. Mukava ja helppolukuinen kirja, joka varmasti jää monen lukijan ainoaksi kosketukseksi western-kirjoihin.

Viimeisenä mutta parhaana western joka ei ole mukava, ei ole hauska eikä helppolukuinen. Cormac McCarthyn Veren ääriin (The Blood Meridian 1985, suom. 2012) on sen sijaan tositapahtumiin perustuva järkyttävän väkivaltainen proosateos. Tapahtumat sijoittuvat Texasin ja Meksikon rajamaille 1840-luvun loppupuolella juuri Meksikon ja Yhdysvaltain sodan jälkeen. Päähenkilönä on Poika jota seurataan lapsesta aikuiseksi. Lapsuus ja myöhemmät vuodet jäävät vilauksiksi, ja romaani keskittyy hänen teinivuosiinsa Glantonin jengissä, joka metsästää intiaanien ja yleensäkin vastaantulevien päänahkoja, koska niistä maksetaan kullalla. Kirjan intiaanit, lähinnä apassit, eivät ole yhtään sen mukavampia, vaan antavat samalla mitalla takaisin. Kaikki tuntuvat olevan sodassa kaikkia vastaan. Pojan ohi romaanin keskeisimmäksi henkilöksi nousee tämän sodan teoreetikko, tuomari Holden, älykäs, julma, valtavankokoinen ja paholaismaisen iätön hahmo, joka kulkee joukkion mukana, ja seuraa Pojan kohtaloa kuin varjo. Kirjan kerronta on pelkistetyn toteavaa, ja ketään mukana olevaa hirvittävät raakuudet eivät tunnu järkyttävän. Kirja on varsinkin kotimaassaan Yhdysvalloissa nostettu moneen kertaan viime vuosikymmenien tärkeimmäksi romaaniksi, jonkinlaiseksi moderniksi Moby Dickiksi. Siinä onkin harvinaista hypnoottista voimaa, joka vetää lukemaan ilta toisensa jälkeen raakuuksista huolimatta, vaikka kirjaa ei missään nimessä voi pitää ns. lukuromaanina. Silti sitä voi suositella kirjaksi niille, joita ihmiskunnan pimeimpien hetkien kuvaukset vetävät puoleensa.

Juha

Hae Lännentarinoita kirjastosta.

Punaista ja valkoista 1920-luvun Helsingissä

Pekka Manninen: Kiimakangas

Pekka Mannisen esikoisteos Kiimakangas kuvaa Suomen sisällissodan jälkeistä aikaa valkoisten puolella taistelleen Johannes Smultterin silmin. Sota on päättynyt ja Laihialta kotoisin oleva Johannes ajautuu Helsinkiin ja sen 1920-luvun kiihkeään menoon. Helsingissä intellektuellit piirit kirjoittelevat isänmaallisia runoja, suunnittelevat poliittisia attentaatteja ja tietenkin juhlivat mustan pörssin pirtulla tai lääkärituttavien konjakkireseptien turvin. Johannes pääsee piireihin mukaan lääketieteen opintojensa ja sotasaavutustensa ansioista ja tuntee sodan jälkeisen kiihkeän elämänrytmin omakseen.

Suomi tai lähinnä Helsinki alkaa saada eurooppalaisia vaikutteita niin hyvässä kuin pahassakin: mm. Suomen pörssi aloittaa toimintansa, ja saman tien keinottelijat ilmestyvät kuvioihin. Myös Johanneksesta tulee osakekeinottelija ja hän alkaa saavuttaa taloudellista menestystä.

Johanneksen taloudellinen tilanne kohenee kohenemistaan, mutta miksi hän juo koko ajan enemmän ja pistääpä välillä ruiskullisen morfiinia käsivarteensa? Oliko sodassa tapahtunut jotain, jonka Johannes mieluummin unohtaisi kuten esimerkiksi haavoittuneiden punaisten ampuminen sänkyihinsä Harmoisten sairashuoneella. Vai kaihertaako Johanneksen mieltä kaksoisveli Antti, joka taisteli sodassa punaisten puolella? Johannes muistelee myös Gittaa, naista, jonka hän tapasi jo ennen sotaa ja jota hän melkein kosi. Gittalla oli kuitenkin niin paljon sosialistisia ja kumouksellisia mielipiteitä, että hänet suljetaan lopulta mielisairaalaan.

Hämäräbisnekset saavat lopulta Etsivän keskuspoliisin kiinnostumaan Johanneksen toimista.  EK:n miehet myös arvelevat Johanneksen tietävän hullujenhuoneelta karanneen Gitan olinpaikan. Maan alkaessa polttaa jalkojen alla Johanneksen ei auta muuta kuin tarttua stipenditarjoukseen ja lähteä Laihialle tekemään rotututkimusta. Tutkimuksen tarkoituksena on todistaa mm. kallomittauksin, etteivät suomalaiset voi olla mongolista vaan germaanista alkuperää.

Palattuaan kotikonnuilleen Johannesta kiinnostaa kaksi asiaa: naapurissa asuvan Santeri Alkion salamurhaaminen ja Kiimakankaan kylä, joka on niin punainen, että se on poistettu kartoista. Johannekselle kasaantuu enemmän ja enemmän henkistä lastia ja aina hän ei enää erota unta ja totuutta toisistaan. Kuinka Johanneksen lopulta käy Kiimakankaalla, jossa kottaraisetkin laulavat Kansainvälistä?

Tämä kirja oli loistava lukukokemus jo pelkästään tarkan ajankuvauksen vuoksi. Joka sivulta huokuu se että taustatyöt on tehty huolellisesti; kirjasta löytyy pieniä historiallisia viittauksia, kuten Suomen siirtyminen Greenwichin aikaan tai automainosten lennokkaat tekstit, jotka sitovat kaiken kerrotun tiukasti 20-lukuun. Oli myös mielenkiintoista huomata miten Helsingissä vietettiin ihan erilaista elämää sisällissodan jälkeen; oli juhlia, aatteen paloa ja mustaa pörssiä kun taas maaseudulla oltiin rutiköyhiä ja edelleen sosialismin kannattajia. Sota on kuitenkin traumatisoinut koko kansan; osa juhlii juhlimasta päästyään unohtaakseen, osa kietoutuu yhä syvempään körttiläisyyteen, osa hautoo kostoa jne. Kirjan päähenkilö Johannes on hukassa kaiken tämän keskellä.

Suosittelen kirjaa varsinkin Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille. Alkupuoli kirjasta oli kiinnostava kuvaus sykkivästä 20-luvusta – loppupuoli taas pohjanmaalaisten elämäntavasta.

Elisa

Hae Kiimakangas kirjastosta.

Hae Pekka Manniset kirjastosta.