Kolme tarinaa toivosta, rakkaudesta ja ystävyydestä

Cecilia Samartin:  Señor Peregrino - Nora & Alicia - Kaunis sydän

Cecilia Samartin on kuubalaissyntyinen kirjailija, joka käsittelee kolmessa romaanissaan latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten elämää Yhdysvalloissa. Tarinat ovat fiktioita, mutta Samartin tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse perheineen paennut Fidel Castron hallintoa Kuubasta Yhdysvaltoihin.

Samartinin ensimmäinen romaani on Señor Peregrino. Tarinan päähenkilö on Jamilet, nuori meksikolainen nainen, jota syrjitään syntymämerkin vuoksi. Ahdasmielisen kotikylän asukkaat pitävät valtavaa verenpunaista merkkiä itsensä paholaisen tekosina. Jamilet pakenee Yhdysvaltoihin, saa työpaikan mielisairaalasta ja hoidettavakseen kiukkuisen señor Peregrinon. Hankalan alun jälkeen vanha espanjalaismies avautuu pikku hiljaa hoitajalleen. Hänen elämäntarinaansa kuunnellessaan Jamilet alkaa tarkastella omaakin elämäänsä uudesta näkökulmasta.

Toinen romaani Nora & Alicia on kertomus kahden tytön ystävyydestä ja kohtaloista Kuuban vallankumouksen melskeissä. Nora ja Alicia ovat serkukset ja parhaat ystävykset, joiden huolettoman elämän sisällissota ja Castron valtaannousu muuttavat peruuttamattomasti. Noran perhe pakenee Yhdysvaltoihin, kun taas Alicia jää perheineen Kuubaan. Ystävyys kestää, vaikka tyttöjen elämät kulkevat täysin erilaisiin suuntiin ja yhteydenpito on välimatkan ja sensuurin vuoksi vaikeaa.

Kaunis sydän on tarina Anasta, joka rakastettunsa kuolinvuoteen äärellä muistelee elämäänsä. Ana on paennut sodan jaloista El Salvadorista Yhdysvaltoihin ryhtyäkseen nunnaksi, mutta onkin päätynyt lastenhoitajaksi vauraaseen kalifornialaiseen perheeseen. Ana onnistuu tuomaan perheelle siltä puuttuvaa rakkautta ja iloa ja löytää lopulta myös oman onnensa.

Cecilia Samartin kirjoittaa koskettavasti ja saa lukijan kiintymään henkilöhahmoihinsa. Samalla kirjat tarjoavat lukijalle kurkistusikkunan latinalaisen Amerikan lähihistoriaan ja poliittisten selkkausten vaikutuksiin yksittäisten ihmisten ja perheiden elämään. Traagisista tapahtumista huolimatta Samartinin kirjat ovat selviytymistarinoita, jotka huokuvat lämpöä ja toivoa.

Tuula

Hae Cecilia Samartinit kirjastosta.

Kesä jatkuu eräkirjassa

Seppo Saraspää: Lintukoiran ikävä 

Tuotteliaan ja ansioituneen kirjailijan Seppo Saraspään uudessa eräkirjassa on 11 novellia. Rikas, murresanainen kieli kuvailee, miten kuljeskellaan, kalastetaan, metsästetään, ollaan koiran kanssa tai sitten kaverin tai vaimon. Lukija pääsee vaivattomasti mukaan sinne, minne on sisimmässään jo pitkään kaivannut – pois kaupungista.

Kämppä-nimisessä avauskertomuksessa ollaan menossa jossain pohjoisessa Suomessa metsäautotien päähän kämpälle, joka on oleellinen suoja metsäläisille. Läheiselle järvelle menevät vaimot verkkoja laskemaan. Kämppä kun on kairan kulkijoiden tukikohta ja yhteistä omaisuutta, vaatii se myös huolenpitoa. Kirja kertoo sen kunnosta:

”Piisi oli murheellisen näköinen. Koko otsakappale oli lohjennut ja romahtanut alas.”

Kämppä saa uuden piisin, kun uskollinen kävijä ottaa asian hoitaaksensa. Nuotiolla keitetään kahvit ja käydään keskustelut, joita Saraspää elävästi kuvaa välillä lyhyillä vuorosanoilla, välillä pitkillä kuvauksilla. Ollaan inhimillisiä. Elämän arki purkautuu nuotiolla istujan huulilta kipeinä, lyhyinä lausahduksin. Luonto ja touhu pehmentävät vaikean asian, joka tulee ääneen sanotuksi.

”Näin on marjat” vie lukijan saareen, johon rantaudutaan tavalla, joka on tuttu maalla kesiänsä viettäneelle – tiiraillaan hiljaa vedenalaisia kareja, jotka saattaisivat ikävästi kolhia veneen pohjan. Veneen lipuminen kuuluu lukijan korvissa. Tavarat kannetaan maihin, pengotaan esiin nokipannupussi ja tyroksinen eväslaukku.  –He! sanoo Kauko ja ojentaa Arpalle kaljatölkin. Punnitaan nukkumapaikat teltalla tai veneellä, kuinka kukakin toivoo. Yhtä kiinnostaa enemmän kalastus, toinen joutuu notkuvien marjamättäiden valtaan ja saaduilla saaliilla päästään kehuskelemaan sille, joka jäi niistä paitsi. Hillat, siiat ja taimenet vievät mukanaan, kun luonto antaa parastaan.

Kirja tuo kesän ja luonnon keskellä olemisen anteliaasti sille, joka tuntee saaneensa siitä taas tänäkin kesänä liian vähän. Kariston kirjailijaesittely kertoo:

”Ivalon Kenkäniemessä asuva Seppo Saraspää työskenteli poliisina Helsingissä ja Kemijärvellä ennen ryhtymistään vapaaksi kirjailijaksi. Hänen tuotantonsa käsittää romaaneja, nuortenkirjan sekä erätarinoita, joista Nurmettuneet nuotiopaikat palkittiin vuoden eräkirjana 1986.”

Irmeli

Hae Lintukoira kirjastosta.

Hae Seppo Saraspään kirjoja kirjastosta.

Hae eräkirjallisuutta kirjastosta.

Hän-jota-täytyy-totella

H. Rider Haggard: Kuolematon kuningatar 

Kirjaston varaston kätköistä löytyy oman aikansa suosikkikirjoja, kuten H. Rider Haggardin Kuolematon kuningatar (engl. alkuteos She, 1887), joka on yksi kaikkien aikojen myydyimpiä kirjoja maailmalla. Suomessa se ei ole ollut mikään jättimenestys, mutta painoksia on kertynyt kolme (1922, 1933, 1960). Haggardin tunnetuin teos meillä on Allan Quatermain-seikkailu Kuningas Salomon kaivokset, josta on erilaisissa nuorten kirjasarjoissa otettu kymmenisen painosta. Se tunnetaan myös muutamana vauhdikkaana elokuvasovituksena. Valkokankaalla kuuluisin kuolematon kuningatar eli Ayesha lienee Ursula Andress kauhustudio Hammerin versiossa vuodelta 1965. Se kertoo tarinoiden eroistakin, kun Kuningas Salomon kaivokset on vauhdikas poikakirja, niin Kuolematon kuningatar on, vaikkakin seikkailukirja, myös kauhua ja eroottisia elementtejä sisältävä pohdiskelu vallasta ja ihmiselämän rajallisuudesta.

Kirja ilmestyi 1800-luvun lopulla, jolloin ihmisten mieliä kiihotti mystinen Afrikka. ”Pimeällä mantereella” seikkaili Niilin lähteitä tai vain bisnesmahdollisuuksia etsimässä satoja tutkimusmatkailijoita. Osa palasi takaisin, ja heidän seikkailuistaan saatiin lukea päivän lehdistä jatkokertomuksina. Kuuluisimpana David Livingstone, jonka päiväkirjoista on julkaistu kiinnostava kooste myös suomeksi. Häntä lähetettiin etsimään toimittaja Henry Morton Stanley, jonka ruoskaa heiluttavasta tyylistä tuli tutkimusmatkailijoiden arkkityyppi. Kuolemattoman kuningattaren tarinaan vaikutti myös Suur-Zimbabwen raunioiden löytyminen 1870-luvulla. Näistä lähtökohdista Afrikassa muutaman vuoden asunut Haggard kehitteli tarinan kadonneesta sivilisaatiosta Afrikan viidakon kätköissä, jonne pari englantilaista herrasmiestä lähtee selvittämään toisen suvun mysteeriä.

Nimihenkilö Ayesha on valkoinen kuningatar, jota ympärillä asuvat alkuasukkaat pelokkaasti palvovat ja kutsuvat nimellä Hän-jota-täytyy-totella. Julmuuden ohella hänet tunnetaan viisaudestaan, jota hänellä on ollut aikaa kartuttaa, elihän hän jo muinaisessa Egyptissä ja Roomassa. Kaikki miehet jotka häntä silmiin katsovat tulevat hulluksi rakkaudesta, siksi hän esiintyy yleensä hunnun takana. Ayesha on yhdistetyssä julmuudessa ja haluttavuudessa kiinnostanut psykologeja Freudista ja Jungista lähtien.

Aikakaudelle tyypillisesti mustat ovat ihmissyöjiä, mutta muuten Haggard (Afrikan kävijänä) kuvaa heitä aika sympaattisesti. Kirja on mainiosti kerrottu ja tarina on jännittävä. Sen voi lukea myös yhtenä fantasiakirjallisuuden aloittajista. Päähenkilö Ayeshan on kerrottu vaikuttaneen sekä Narnia- että Taru Sormusten Herrasta -sarjojen naishenkilöihin.

Niille kovahermoisille jotka haluavat tietää minkälaista todellisuus kolonialistisen Afrikan viidakoissa oli 1800-1900-lukujen vaihteessa voi suositella seikkailukirjojen sijaan kirjoja Adam Hochschild: Kuningas Leopoldin haamu : kertomus ahneudesta, terrorista ja sankaruudesta siirtomaa-ajan Afrikassa tai Sven Lindqvist: Tappakaa ne saatanat.

Juha

Hae H. Riderin Haggardin kirjoja kirjastosta.