keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Olemme muuttaneet

Lainavinkit ovat siirtyneet Keski-verkkokirjaston Mitä lainaisin -sivuille. Tervetuloa etsimään luettavaa, kuunneltavaa ja katseltavaa!

Tätä blogia ei enää päivitetä eikä vanhentuneita linkkejä korjata.


keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Onko parempi elää toivossa vai todellisuudessa?

Viimeinen lainavinkki ennen kirjastojen kolmen viikon sulkua on Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen (2013)Kirjassa eletään 1940-luvun alkua, Euroopassa sodan keskellä ja Yhdysvalloissa vielä odottavalla kannalla. Kolme erilaista naista, Iris, Frankie ja Emma kokevat sodan vaikutukset kukin omalla tavallaan. 

Iris hoitaa postitoimistoa amerikkalaisessa pikkukaupungissa Franklinissa. Hänen käsiensä kautta kulkevat kaikki kaupunkiin saapuvat ja sieltä lähtevät viestit rakkaudentäyteisistä kirjeistä huonoja uutisia sisältäviin sähkeisiin. Yksi postin vakioasiakkaista on Emma, joka pitää toivoaan yllä kirjoittamalla joka päivä Lontoossa haavoittuneita hoitavalle lääkärimiehelleen Willille. Radiotoimittaja Frankie puolestaan välittää amerikkalaisille todentuntuisia raportteja tavallisten ihmisten kohtaloista Lontoon pommitusten keskellä.

Sattuma heittää Frankien ja Willin yhdeksi yöksi samaan pommisuojaan. Heidän lyhyt kohtaamisensa johdattaa Frankien myöhemmin etsimään Emman käsiinsä pohtien vaikeaa päätöstä, kertoako tälle totuus vai ei. Myös Iris joutuu samaan tapaan kamppailemaan omatuntonsa kanssa Emmaa suojellakseen. 

Iris tunnusteli kirjettä taskussaan. Jos hän vei sen pois postin tiloista, eikö se ollut varastamista? Hän oli varas.
”Harry, jos sinä pystyisit suojelemaan toista ihmistä tuskalta, tekisitkö niin?”
Mies katsoi häntä. ”Millaiselta tuskalta?”
”Tekisitkö niin?” Iris toisti kireänä.
Harry kurtisti kulmiaan. ”Voiko toista suojella tuskalta?”
”Totta kai voi.”
”Millä tavalla?”
”Vaikenemalla. Pitämällä hänet pimennossa.”
”Asia on niin”, Iris sanoi äkkiä, uskaltamatta katsoa vierellä kulkevaan Harryyn, ”että pimennossa voi kasvaa kaikenlaista. Esimerkiksi rauhaa. Ja toivoa.” 

Tuula  

perjantai 30. elokuuta 2013

Yksinäinen Pariisissa


Juhani Aho: Yksin (1890) 

Yksin -pienoisromaani tuntuu yhä tuoreelta, päähenkilö yli 100 vuoden takaa tunnistettavalta.

Juhani Aho matkusti muutaman muun suomalaisen mukana 1889 Pariisiin, Euroopan taiteilijoiden kohtauspaikkaan, jossa parhaillaan oli menossa maailmannäyttely. Matkan kaunokirjallinen seuraamus oli 1890 ilmestynyt Yksin.

Kirja herätti suurta pahennusta. Sopimattomaksi koettua loppukohtausta kauhisteltiin. Ei olisi saanut olla liian ranskalainen, kansalliskirjailijan olisi toki pitänyt irtisanoutua turmeluksesta. Matka-apurahaa ei olisi saanut käyttää tällaiseen.

Turmelusta edusti loppukohtauksen lisäksi kirjan päähenkilön elämänasenne: vanhentuva poikamies on ollut ikuinen sitoutumaton, nautiskeleva ja kyyninenkin, heikko luonne. Kun hän löytää ihannenaisen, ystävänsä sisaren, uusi alku näyttää mahdolliselta. Mies ripustautuu tähän mahdollisuuteen, mutta nuori nainen ei kiinnostu hänestä. Murhettaan mies pakenee Pariisiin ja yksinäisenä jouluyönä päätyy paheisiin.

Niitäkin oli, jotka pitivät kirjaa edistysaskeleena suomalaiselle kirjallisuudelle. Kirjassa Aho kokeilee psykologisen romaanin rakennetta. Uutta on myös teoksen minä-kerronta. Päähenkilön havaintoja ja mielentiloja kuvataan hetki hetkeltä. Mies näkee Pariisin yksinäisyytensä ja murheensa läpi.

Rakkauden kohde kirjassa on kuva tosielämän Aino Järnefeltistä, joka sittemmin avioitui Jean Sibeliuksen kanssa. Lähipiiri tunnisti esikuvan ja oli kirjasta hämillään ja kiusaantunut. Kenestä saa kirjoittaa ja miten – tämä keskustelu on yhä ajankohtaista. 

Yksin aloittaa kaupunginkirjaston syksyn Kirjaillat. Kirjasta kokoonnutaan keskustelemaan pääkirjaston maakuntakokoelmahuoneeseen (3. kerros) tiistaina 3.9. kello 18. Tervetuloa mukaan! 

Heli

Hae Yksin kirjastosta.

tiistai 13. elokuuta 2013

Kuuma kesä jazz-ajan New Yorkissa

Anna Godbersen: Jazztyttö peilaa, Ihania päiviä ja Illan pitkät varjot

Trilogia sijoittuu 1920-luvun lopun New Yorkiin, kiihkeän jazz-ajan viimeiseen kesään. Tarinan alussa ystävykset Cordelia ja Letty karkaavat maalta sykkivään ja häikäisevään suurkaupunkiin. Kummallakin on oma unelmansa tavoiteltavana. Letty tahtoo laulaa Broadwaylla, Cordelia puolestaan etsii isäänsä, rikasta viinatrokaria, jota ei ole koskaan tavannut. Tytöt huomaavat pian, että New Yorkilla on nurjempikin puolensa ja heidän tiensä eroavat joksikin aikaa.

Lettyn tie tähtiin ei ole mutkaton, eikä isänsä löytänyt Cordeliakaan säästy murheilta. Onneksi kesään mahtuu myös huolettomia hetkiä. Uuden ystävänsä Astridin kanssa tytöt kokevat seurapiirien joutilaita päiviä Long Islandilla ja kiihkeää yöelämää Manhattanilla. Tyttöjä piirittävät komeat miehet ja syntyy niin romansseja kuin sydänsurujakin. Kesän kääntyessä syksyksi kukin tytöistä on valinnut oman tiensä, mutta kohtalo ratkaisee, minne se heidät vie.

Aiemmassa romaanisarjassaan (Huumaa, Juoruja, Erheitä ja Hehkua) Anna Godbersen kuvasi kiehtovasti seurapiirielämää 1900-luvun taitteen New Yorkissa. Nyt on siis siirrytty 1920-luvun lopulle ja käydään savuisissa jazzklubeissa ja salakapakoissa, kohdataan tupakkatyttöjä ja gangstereita ja ajellaan automobiileilla. Godbersen taitaa niin ajan kuin henkilöidenkin kuvauksen, mikä tuo syvyyttä viihdyttävään lukukokemukseen.

Tuula

Hae Jazztyttö peilaa kirjastosta.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Suomi, ikuisesti

Diana Webster: Ikuisesti Suomi: Turku/Åbo 1952-1953 (2013)

Vastavalmistuneelle Diana Websterille tarjottiin 50-luvun alkupuolella työtä British councilin opettaja-sihteerinä Suomessa. Hän ei tiennyt Suomesta oikein mitään. Brittiläiset kartatkaan eivät ulottuneet niin pohjoiseen. Hämmästyttävän vähän muusta maailmasta tiedettiin. Webster odotteli poikaystävän kosintaa, mutta kun sitä ei kuulunut, hän päätti ottaa työn vastaan.

Joukko uusia opettaja-sihteereitä lähti eri tahoille Suomeen. Ne suomalaiset paikannimet! Äänekoski ja Jyväskylä kuulostivat pelottavilta. Mystisesti kaksiosainen Turku/Åbo vaikutti helpommin lähestyttävältä, joten Webster valitsi sen kohteekseen.

Webster majoittui Turussa perheeseen, jonka hilpeällä kielten sekamelskalla kommunikoiva rouva opasti häntä suomalaisen elämän alkuun. Yllätyksiä riitti. Monet brittiläisestä näkökulmasta itsestään selvät asiat olivat täällä vieraita – ja päinvastoin. Diana Webster oli kuitenkin valmis vaihtamaan näkökulmaa ja heittäytyi rohkeasti uuteen asemaansa.

Perehdyttämisestä ei juuri tunnettu. Vieraan kielen opettaminen suomalaisille oli aivan uusi asia. Oppikirjoja ei oikein ollut, opetusmenetelmistä puhumattakaan, siispä itse suunnittelemaan. Kun kävi ilmi, että opettaja-sihteerin ”sihteeri” merkitsi tapahtumien ja tilaisuuksien järjestämistä, siihenkin hypättiin kuin kylmään veteen.

Kiinnostavaa on, miten Suomi muutti Websteriä lyhyessä ajassa. Hän ei voinutkaan palata siihen elämään, minkä hän taakseen oli jättänyt. Vaikka hän lähti vajaan vuoden kuluttua kuluttua saamatta silloin tietää, millaisia ovat kesäsuomalaiset, hän loppujen lopuksi kuitenkin palasi ja jäi Suomeen ja loi uran yliopistossa ja oppikirjojen tekijänä.

Kirja on huumorilla ja itseironialla maustettu kasvukertomus ja kuvaus menneestä Suomesta.

Heli

Hae Ikuisesti Suomi kirjastosta.

Runo lohduttaa ja rauhoittaa


Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet (1977)

Suru on suuri, kun elämä näyttää nurjaa puoltansa. Kun pitää luopua. Sen kokeva joskus vaikenee, muuttuu mykäksi, kuuroksi, sokeaksi. Puhuminen aiheesta kahvikupin äärellä on sopimatonta. Pitää odottaa, sattuisiko puheenaihe livahtamaan alueelle, joka on kielletty, mutta jonka kohtaamisessa kanssakulkijasta olisi apua.

Eeva-Liisa Mannerin runokokoelma Kuolleet vedet on klassikkoteos, jonka aiheita ovat suru, ahdistus ja kuolema. Sydän–lehden (2013: 3) jutussa Sydämellä on mieli  Eeva Mehto on haastatellut toista runoilijaa ja kirjailijaa, Claes Anderssonia, joka on kokenut sydänvaivojen viheliäisyyden ja kokemuksen luopumisesta. Haastattelu etenee ja tullaan kohtaan, jossa mainitaan Mannerin Kuolleet vedet ja kirjallisuuden tuoma lohtu. ”Ensimmäistä ohitusleikkausta Claes Andersson ei pelännyt, mutta toiseen leikkaukseen hän pelkäsi kuolevansa. - Silloin parasta apua tarjosi Eeva-Liisa Mannerin runo, kokoelmasta Kuolleet vedet. Manner on kirjoittanut niin kauniisti elämästä erkaantumisesta ja kuolemasta. Se runo antoi minulle suuren lohdun ja rauhan. Se auttoi paremmin kuin diapam.”

Irmeli

Hae Kuolleet vedet kirjastosta.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Saako tälle edes nauraa?

Claire Castillon: Kuplissa (2012)

Ranskalaisen Claire Castillonin Kuplissa –novellikokoelma sisältää  ihmissuhdemonologeja, joiden häiriintyneet päähenkilöt elävät omissa kuplissaan vain itseään ajatellen. Kuplansa sisältä ihmiset piikittelevät julmasti läheisiään ja ovat kaikin puolin itsekeskeisiä ja ilkeitä.

Silti lukiessa naurattaa ja kauhistuttaa yhtä aikaa. Huumori on niin mustaa, että lukija hämmentyy: voiko tälle edes nauraa. Castillon kirjoittaa tarkkanäköisesti ja hauskasti. Hänen tekstinsä vahvistavat mielikuvaa siitä, että nimenomaan ranskalaiset hallitsevat tämän tyylilajin: he osaavat olla samalla kertaa ronskeja, yhteiskunnallisia ja kuitenkin kepeitä.

Castillonia lukee mielellään, vaikkei yhdestäkään hänen henkilöhahmostaan voi oikein pitää. Heistä ei voi pitää, koska he ovat karikatyyrisyydestään huolimatta aivan kuin sinä tai minä huonona päivänä. He sanovat juuri sen, mitä itse kukin haluaisi joskus laukoa. Tekstit siis puhuttelevat, naurattavat ja pöyristyttävät hyvällä tavalla. Castillon  hallitsee myös tiivistämisen taidon: miksi kirjoittaakaan rönsyillen, kun voi tiiviistikin ilmaista sen mitä haluaa?

Piia

Hae Kuplissa kirjastosta.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Kahden veljeksen elämänmatka

E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2013)

E. L. Doctorowin uusimmassa, tositapahtumiin perustuvassa romaanissa kuvataan kahden maailmasta eristäytyvän aikamiesveljeksen, Homerin ja Langleyn, elämää New Yorkin Viidennellä Avenuella.  Tarinan kertojana toimii nuoruudessaan sokeutunut Homer, joka kuljettaa lukijaa halki vuosikymmenten 1900-luvun Amerikassa.  Toinen veljeksistä, ensimmäisessä maailmansodassa mielensä tasapainon menettänyt Langley kerää neuroottisella vimmalla veljesten asuntoon kaikenlaista roinaa, mikä lopulta johtaa veljesten talon kaaosmaiseen tilaan.

Tapahtumien näyttämönä toimii veljesten hiljalleen rappeutuva talo, jossa veljekset asuvat kehdosta hautaan. Veljesten talossa vierailevat niin gangsterit kuin valtion virkamiehetkin, jotka tuovat tullessaan kulloisenkin vuosikymmenen ajanhengen. Näiden vierailijoiden kautta lukija pääsee kertaamaan viime vuosisadan merkittäviä historiallisia tapahtumia elävällä tavalla. Doctorowin romaani alkaa viime vuosisadan alusta, Homerin ja Langleyn vauraasta lapsuudesta, ja etenee vuosikymmen vuosikymmeneltä kohti nykyaikaa.

Suosittelen romaania lämpimästi sellaiselle lukijalle, joka nauttii rikkaasta kerronnasta ja monikerroksisista tarinoista, sillä Homerin ja Langleyn tarinan voi lukea eloisana kuvauksena kahden erikoisen veljeksen elämästä New Yorkissa tai allegorisena kuvauksena länsimaiden tilasta.

Anni

Hae Homer ja Langley kirjastosta.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Japanin ajatonta runoutta

Tuomas Anhava: Sateen ääni sillalla

Sateen ääni sillalla on hieno otos Tuomas Anhavan suomentamia tanka- ja haikurunoja. Kokoelma etenee kronologisesti 100-luvulta nykypäivään. Tankat, haikut ja pidemmät runot ovat omissa osastoissaan. Kaikista tunnetuista runoilijoista on lyhyt esittely kirjan lopussa.

Tanka ja haiku kirjoitetaan tavumäärältään tarkasti rajattuun runomittaan. Viisisäkeisissä ja 31-tavuisissa tankoissa ilmaisu ei ole yhtä pelkistynyttä kuin 17-tavuisissa haikuissa.

Japanilainen runous on ajatonta ja perustuu yleensä tarkkaan luontohavaintoon, josta avautuu hieno merkitysavaruus. Tanka ja haiku ovatkin tuokiokuvia, pysäytettyjä hetkiä, jotka vihjaavat enemmän ja monimerkityksellisemmin kuin vähistä sanoista voi suoraan lukea.

Piia

Hae Sateen ääni sillalla kirjastosta.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Muuri murtuu, maailma muuttuu


Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (2011)

Vaikka kirjan nimi ehkä kuulostaa konstikkaalta ja vakavalta, siihen kannattaa kuitenkin tarttua. Kirja on kiinnostava, kauniisti kirjoitettu ja sisältää vaivihkaa itseironista huumoria. Kirjailija Per Petterson sai tästä kirjasta Pohjoismaiden neuvoston palkinnon. Kiitospuheessaan hän mainitsi – paitsi että palkinnon antaminen oli neuvostolta kivasti tehty – että kirjan tapahtumilla ja hänen omalla elämällään on vissejä yhtymäkohtia.

Tarinan päähenkilö on Arvid, kohta nelikymppinen norjalaismies. Hän on nuoruudessaan ollut idealistinen maolainen ja luopunut opiskelupaikastaan ryhtyäkseen työläiseksi. Samalla hän on tullut rikkoneeksi välinsä äitiin, joka itse varmaankin unelmoi opiskelusta, mutta joutui omassa elämässään valitsemaan toisin. Nuoruusvuosina Arvid myös tapasi tytön, josta tuli hänen vaimonsa.

Kirjan nykyhetki sijoittuu vuoteen 1989, jolloin Berliinin muuri murtuu ja maailma muuttuu. Myös Arvidin maailmankatsomus on menettänyt perustansa ja idealismi kadonnut. Kaunis rakkauskin on hiipunut, avioliitto on käytännössä lopussa. Suurin turvattomuutta aiheuttava tekijä on kuitenkin se, että Arvidin äiti sairastuu vakavasti. Äiti matkustaa tekemään tiliä oman menneisyytensä kanssa, ja Arvidille tulee kiire korjata välit ja lausua tärkeät sillanrakennuslauseet. Ehtiikö hän tehdä sen?

Per Pettersonilta on suomennettu myös kirja Hevosvarkaat, joka katsoo taaksepäin vuoteen 1948. Kahden aikatason kirja luotaa nuoruuden taitekohtaa ja isäsuhdetta. Hieno kirja sekin. 

Heli

Hae Kirottu ajan katoava virta kirjastosta.