Norah Jones: The Fall

Norah Jonesin uusi levy poikkeaa edellisistä. Tyylimuutos on osittain perusteltavissa bändin, tuottajan ja lauluntekijäparin vaihdoksella, sekä Jonesin halulla muuntaa tyyliään. Biografistinen kuuntelija kuitenkin kuulee levyn tilintekona pitkän suhteen päättymisestä. Jonesin ja puoliso-basisti-lauluntekijä-tuottaja Lee Alexanderin suhde päättyi vuonna 2007.

Varsinkin levyn alkupuolella tyylinvaihdos korostuu. Tyyli on rockimpi, kuin mihin Jonesin kohdalla on totuttu. Särökitarat pärisevät, laulu on kylmän kaiutettua. Jazzin, bluesin ja countryn viitteitä ei näissä kappaleissa juuri erota. Levyn loppupuolella hitaampien balladien määrä kasvaa, ja näissähän Jones on omimmillaan. Soundimaailma pysyy kuitenkin yhtenäisenä koko levyn alusta loppuun.

Eroteema kuuluu tietysti myös sanoituksissa. Kappaleiden nimet kertovat jo paljon: You’ve ruined me tai I wouldn’t need you. Suru, viha, haikeus, yksinäisyys… siinä päällimmäiset sanoitusten teemat. Levyn viimeinen kappale, hidas sähköpianoblues Man of the hour sentään on vähän hilpeämpi ja toiveikkaampi.

Hakematta tulee mieleen Suzanne Vegan levy Songs in red and gray (2001). Tiet tuottaja-puoliso Mitchell Froomin kanssa erosivat 1998. Edellisen levyn (Nine objects of desire, 1996) lämpimistä sävyistä ja intiimeistä tunnelmista siirryttiin kylmään soundimaailmaan, laulu kaikuu kaukaisuudesta ja sanoituksissa ei paljon ilakoida.

Parhaat laulut syntyvät eroista –hypoteesi pitää monesti paikkansa, mutta pitääkö se paikkansa näiden levyjen kohdalla? Molemmilla artisteilla on helpomminkin lähestyttäviä levyjä. Helmiä näilläkin levyillä on, mutta niitä pitää vähän enemmän hakea. Jonesin kohdalla tyylikokeilu ei ehkä ole täysin onnistunut. Onkin mielenkiintoista nähdä, palaako hän seuraavalla levyllään tuttuun ja turvalliseen entiseen tyyliinsä, vai jatkaako kokeellisemmalla linjallaan.

Aapo

Hae The Fall kirjastosta.
Hae Norah Jonesin musiikkia kirjastosta.

Rakkaudesta kirjoihin

Shaffer, Mary Ann: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kirjat ovat lontoolaiselle Juliet Ashtonille rakkaita. Hän kirjoittaa työkseen ja penkoo vapaa-ajallaan mieluiten kirjakauppoja. Hän myös kiintyy omistamiinsa kirjoihin siinä määrin, että niistä luopuminen suorastaan kouristaa sydäntä. Jopa Julietin kihlaus on purkautunut kirjojen vuoksi, juuri kun hän on tehnyt tulevalle aviomiehelleen tilaa kotiinsa tyhjentämällä puolet keittiön laatikoista, komerosta, lääkearkusta ja kirjoituspöydästä.

Näin Robin istuvan kirjahyllyni edessä matalalla jakkaralla pahvilaatikoiden keskellä. Hän sulki juuri viimeistä laatikkoa liimanauhalla ja narulla. Laatikoita oli kahdeksan - kahdeksan laatikollista minun kirjojani oli suljettu vietäväksi kellariin! Hän kohotti katseensa ja sanoi: ”Hei, rakas. Älä välitä sotkusta, talonmies lupasi auttaa kantamaan nämä kellariin.” Hän nyökkäsi kirjahyllyjeni suuntaan ja sanoi: ”Eikö näytäkin hienolta?” Siihen ei ollut sanoja! En pystynyt kauhistukseltani puhumaan. Joka ainoa hylly, joilla oli ollut kirjoja, pursui urheilupalkintoja: hopeapokaaleja, kultapokaaleja, sinisiä ruusukkeita, punaisia nauhoja.

Eräs tietty kirja muuttaa nytkin Julietin elämän suunnan. Hänen aiemmin omistamansa esseekokoelma on päätynyt Guernseyn Kanaalisaarelle Dawsey-nimisen miehen käsiin. Dawsey janoaa lisää esseiden tekijän tuotoksia ja pyytää Julietilta kirjeitse apua niiden hankkimiseksi. Kirjeessä hän mainitsee kuuluvansa Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville, joka perustettiin porsaspaistin salaamiseksi toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana. Kirjailijana Juliet vainuaa hyvän tarinan ja vastaa tälle tuntemattomalle miehelle. Miten porsaspaisti liittyy kirjalliseen piiriin ja miksi se piti salata? Entä mikä on perunankuoripaistos? Eipä aikaakaan, kun Juliet on tiiviissä kirjeenvaihdossa Dawseyn ja usean muun guernseylaisen kanssa. Kirjeiden välityksellä rakentuu kuva saarelaisten elämästä sodan ankarissa olosuhteissa, joista selviytymisessä on kirjoilla oma tärkeä osuutensa.

Guernseyn asukkaiden elävät ja välillä traagisetkin tarinat tempaavat mukaansa niin Julietin kuin lukijankin, ja omaperäisistä saarelaisista tulee molempien ystäviä. On kerta kaikkiaan pakko saada tietää, pelastuuko piirin perustaja Elizabeth keskitysleiriltä ja miten sujuu Julietin vierailu saarella. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on niitä kirjoja, joita ei malttaisi laskea käsistään. Ikävä kyllä se jäi tekijänsä Mary Ann Shafferin (1934-2008) ainoaksi.

Tuula

Hae Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kirjastosta.

Hienovarainen kuvaus vanhenemisesta ja yksin jäämisestä

Tokyo story (dvd) ohjaus Yasujiro Ozu (1953)


Tokyo story on japanilaisen Yasujiro Ozun 50-luvulla ohjaama elokuva, jossa hienovaraisesti kerrotaan vanhan pariskunnan matkasta Tokioon tapaamaan aikuisten lastensa perheitä. He lähtevät matkaan hyvillä mielin ja suurin odotuksin huolellisten valmistelujen jälkeen. Perillä he saavat huomata, ettei kiireisillä lapsilla olekaan töiltään ja muilta toimiltaan oikein aikaa heille.

Lastenlapsiinkaan ei synny luontevaa yhteyttä. Vanhukset tuntevat olevansa tiellä, mutta yrittävät silti ymmärtää tilannetta, silloinkin kun lapset lähettävät heidät pois jaloista trendikylpylään. Ainoa, joka ottaa heidät vastaan lämpimästi, on heidän nuorena kuolleen poikansa vaimo. Tätä miniäänsä pariskunta arvostaa, mutta neuvoo silti häntä jatkamaan elämäänsä ja avioitumaan uudelleen. Mustavalkoisessa, rauhallisesti etenevässä elokuvassa on surumielinen tunnelma. Lopussa yksinäisyys aivan riipaisee katsojaa.

Tähän elokuvaan saa näkökulmaa saksalaisen Wim Wendersin dokumenttielokuvasta (tai essee-elokuvasta) Tokyo-ga (1985). Wenders pohtii, mitä on jäljellä Ozun kuvaamasta Tokiosta, ja elokuvassa kerrotaan myös työtovereidensa arvostaman vanhan ohjaajan työmenetelmistä. Hauska oli törmätä Tokyo story -elokuvaan myös Paul Austerin romaanissa Mies pimeässä, jossa vanheneva kirjailija keskustelee elokuvista tyttärensä kanssa.

Heli

Hae Tokyo story kirjastosta.

Sammon vartijat

Parvela, Timo: Sammon vartijat kolmiosainen sarja: Tuliterä, Tiera, Louhi
Timo Parvela sai mahdottoman mahdolliseksi! Hän vapautti Kalevalan taianomaisen maailman elämään nuorten kirjassa. Kalevala kertoi Kalevalan ja Pohjolan kansojen välisestä kanssakäymisestä. Väinämöisen ja Louhen valtataistelu päättyi Sammon tuhoon.
Tästä alkaa Parvela kehittää juonta eteenpäin. Osa Sammon paloista katosi, osa piilotettiin hyvään talteen. Kostoa vannova Louhi palasi Pohjolaan ja on sittemmin vahvistunut salaa suureksi mahdiksi. Sukupolvien ajan Sammon vartijat ovat varjelleet voimaesineen sirpaleita estääkseen Louhea kokoamasta Sampoa uudelleen.

Kirja Tuliterä alkaa koulun kevätjuhlista. Ystävykset Ilmari ja Ahti esittävät kevätjuhlayleisöä kauhistuttavan sähkökantele-esityksen. Pojat olivat muokanneet saamastaan kanteleesta sähköisen tietämättä, että kantele oli osa vanhaa kalevalaista Sampoa. Julkinen esiintyminen saa pahat voimat liikkeelle. Alkaa Sammon sirpaleiden etsintäjahti.
Ahti ja Ilmari saavat tietää olevansa Sammon vartijoiden perillisiä. Heidän tehtävänsä on etsiä loput tallessa olevat Sammon sirpaleet ennen Louhia, sillä jos Louhi saisi sirpaleet haltuunsa, hän hallitsisi koko maailmaa. Pojat saavat saattueen sekä Väinämöiseltä perityn miekan Tuliterän. Seikkailu etenee vauhdikkaasti.

Sarjan toinen osa Tiera jatkaa seikkailua pohjoisissa erämetsissä. Sammon vartijat etsivät Tuonelaa, johon yksi päähenkilöistä on siepattu. Ennen Tuonelaa saattue löytää eräkylän. Kylän päälliköstä Tierasta saa saattue vahvan ystävän. Tieran kylän ja metsän väen tuki on tarpeen, sillä Pohjolan hiidet ja sotajoukot vaanivat ja syntyy suuri taistelu.

Sarjan kolmannessa osassa, Louhi, Sammon vartijat etsivät Pohjolaa ja tekeillä olevan Sampoa. Missä Pohjola olisi? Ryhmä alkaa selvittää Louhen ja Pohjolan arvoitusta.

Parvela kirjoittaa mainiolla otteella, runollisestikin hyödyntäen kalevalaista poljentoa. Tämän sarjan kirjojen seurassa ei tylsisty. Etenkin ensimmäisessä osassa huumoria on todella paljon. Mehevä kieli kuljettaa tarinaa joutuisasti ja hauskasti. Myöhemmin tarina saa synkempiä sävyjä, kun Tuonelan väki, Pohjolan sotavoimat ja Louhi astuvat mukaan. Ankeinakin hetkinä seikkailujen tuiskeessa porukka pysyy kasassa verbaaliherjojen ja ystävyyden lämmön avulla. Tosin Sammon mahti houkuttelee heikoimpia petokseen ja ystävien joukko uhkaa hajota.

Kirja sopii nuorille ja seikkailunjanoisille aikuisille. Alakoululainen kuunteli sarjan kirjat oikein mielellään. Ääneenlukukirjana koululaiselle oikea löytö.

Mielikki

Hae Tuliterä, Tiera ja Louhi kirjastosta.

Katastrofin jälkeen

John Hillcoat on ohjannut varmasti ihan kelpo elokuvan Cormac McCarthyn romaanista Tie. Ainoa vika siinä on, että Tie on niitä romaaneja, jotka voisi jättää filmaamatta, joten ainakaan minä en aio käydä katsomassa sitä. En halua nähdä Tietä elokuvana, koska se on mestariteos ja se tapahtuu tulevaisuudessa, jossa jokin nimeltä mainitsematon tuho on kohdannut maapalloa ja hävittänyt lähes kaiken elämän. McCarthyn tyyli on niukka. Hän ei selittele liikoja, jotain on tapahtunut, aurinkoa tai maata tuskin näkyy tuhkalta ja maassa vaeltaa muutamia nälkäisiä ihmisiä, jotka yrittävät selvitä hengissä. Kun tuon maailman on mielessään rakentanut harvoista kirjailijan tarjoamista viitteistä, ei sitä kannata lähteä elokuviin tuhoamaan. Romaanissa isä ja nuori poika etsivät muita eloonjääneitä ”hyviä ihmisiä”, mutta törmäävät vain kannibaaleihin tai muihin roistoihin. Isä yrittää ylläpitää pojassaan uskoa parempaan, mutta kantaa mukanaan pistoolia kahdella luodilla.

Ensivaikutelmaltaan kirja on tyly, mutta loppujen lopuksi symbolinen tarina on ihmeellinen ja sydäntäsärkeväkin. Tie sai arvostetun Pulitzer-palkinnon ja muutamia muita palkintoja. Suomessakin se noteraattiin Tähtivaeltaja-palkinnolla, jonka saa aina vuoden paras suomeksi ilmestynyt Science Fiction –kirja. Valitettavasti kirjastossakin se löytyy Scifi-hyllystä, joka saattaa karkottaa monia lukijoita. Yleensä tekniikkaan enemmän kuin ihmiseen keskittyvään scifiin Tietä yhdistää vain se, että Tiekin on tulevaisuuskuvitelma.

Varsinkin Yhdysvalloissa kovassa kurssissa olevan Cormac McCarthyn kirjat ovat väkivaltaisia ja runollisia, ja häntä on verrattu William Faulkneriin ja Ernest Hemingwayhin. Faulkner-vertaus on osuvampi. McCarthylta on suomennettu aiemmin kaksi kirjaa. Myyttisessä lännen maailmassa vaeltava Matka toiseen maailmaan ja Texasiin sijoittuva takaa-ajotarina Menetetty maa, jossa pikkukaupungin sheriffi joutuu vastatusten uuden järjettömän huumeväkivallan kanssa. Coenin veljekset filmasivat Menetetyn maan ja tarina olikin elokuvana toimivampi kuin kirjana.

Juha

Hae Tie kirjastosta.

Kuninkaallisia paljastuksia

Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista, mutta et ole uskaltanut kysyä

Kreivi Alexander von Schönburg tarjoilee uusimmassa kirjassaan herkullisen annoksen paljastuksia kuninkaallisten arkielämästä ja oudoista tavoista. Kirjailija on saksalainen toimittaja, mutta samalla myös omalta sukupuultaan aito siniverinen. Hänen vaimonsa, Hessenin prinsessa Irina, on puolestaan kuningatar Elisabethin sukulainen. Buckinhamin palatsi on tullut kreiville tutuksi, vaikka palatsissa toimittajia halveksitaankin. Kreivi on itse kertonut kirjoittavansa kirjoja siksi, että voi sanoa olevansa jotakin muuta kuin journalisti. Schönburg kirjoittaa kuninkaallisista ainutlaatuisesta sisäpiirinäkökulmasta käsin verrattoman hauskasti.

Kirja on paljastuksineen leppoisaa, mukavaa, viihdyttävää luettavaa. Se kertoo kuninkaallisista hömpötyksistä, heidän keskinäisistä luokkaeroistaan ja vastaa vaikkapa kysymykseen miten pyydystetään kruununprinssi? Kirja paljastaa Englannin kuningatar Elisabethin mieluisimmat joululahjat sekä niin kovin puhutun käsilaukun sisällön. Kreivi kirjoittaa myös pohjoismaalaisista kuninkaallisista hupaisasti, paljastaen sen ainoan asian, josta voi keskustella Ruotsin Kaarle Kustaan kanssa päivällisellä.

Kuninkaallisten henkilöiden elintapojen paljastusten lisäksi kirja antaa aihetta monarkian muutoksen pohdiskeluun. Nykyiset kuninkaalliset pyrkivät elämään niin tavallista elämää kuin se vain on heidän asemassaan mahdollista. Syntyperänsä myötä he saavat suuren määrän etuoikeuksia, mutta samalla lukemattomasti velvollisuuksia ja haasteita kannettavakseen. Hetkittäin kirjaa lukiessaan heitä käy jopa sääli. Millaista on elää yltäkylläistä elämää, jossa on kaiken aikaa suurennuslasin alla tarkkailtavana? Mikä kuninkaallisissa meitä kiehtoo? Onko kuninkaallisissa jotain hohdokkuutta, joka vetoaa meihin aina ja kaikkialla? Faktojen joukkoon von Schönburg on ripotellut omakohtaisia kokemuksia, siniverisen hienostuneesti esitettyjä juoruja.

Kreivi Alexander von Schönburg on kirjoitti oman esikoisteoksensa Tyylikkään köyhäilyn taito vuonna 2007.

Mari

Hae kirja kirjastosta.

Kuolema uskonnottoman näkökulmasta

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Tässäpä lohduttavaa lukemista kaikille jumalattomille sydäntalven iltoihin. Kosmologi Kari Enqvist käy käsiksi kuolemaan ja uskontoon kirjassaan, joka on kirjaston luetteloijan painajainen. Teosta voisi kuvailla muistelmaksi, vanhempien sairauden kuvaukseksi, filosofiseksi teokseksi tai uskontokritiikiksi, mutta mukana on myös aimo annos tiede- ja sotahistoriaa erityisesti atomipommin osalta. Ateismi ja uskontokritiikki ovat olleet maailman kirjamarkkinoilla kovasti esillä viime vuosina. Suomeksikin on saatu hienoja kirjoja Richard Dawkinsilta, Pascal Boyerilta, Daniel C. Dennettiltä ja Christopher Hitchensiltä. Kari Enqvist liittyy joukkoon, vaikkei tunnustaudukaan ateistiksi vaan uskonnottomaksi. Hän haluaa jäädä ateisti – teisti -jaottelun ulkopuolelle. Uskonnottoman mielestä lause ”Jumala on olemassa” on mieletön. Huolimatta painavasta uskontokritiikistä, jossa Enqvist hieman Pascal Boyeria kärjistäen kuvaa uskontoa virukseksi, jolle toiset ovat vastustuskykyisempiä kuin toiset, kirjan parasta antia on koruton kuvaus isän kuolemasta ja äidin dementiasta. Enqvist on Suomessa harvinaista lajia; tiedemies, joka osaa kirjoittaa myös suurelle yleisölle. Tästä hyvästä hän sai Tieto-Finlandian vuonna 1999 tietoisuutta käsittelevästä kirjastaan Olemisen porteilla.

Juha

Hae Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kirjastosta.

Ratsia Pihtiputaalla

Pauli Kallio: Maalaispunkin päiväkirja (2009)

Suomen ainoa päätoiminen sarjakuvakäsikirjoittaja tekee tiliä oman punk-nuoruutensa kanssa. Nimensä mukaisesti teoksen pohjana ovat Pauli Kallion (s. 1960) päiväkirjamerkinnät 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Vuonna 1979 punkin tee-se-itse –kulttuuri kukoisti, kaikki punkit olivat veljiä ja siskoja keskenään ja Kallio ja moni muu eli kuuman punk-kesän.

Teos koostuu novellimaisista sarjakuvakatkelmista, muoto, jonka Kallio hallitsee. Sarjakuvan piirtäjänä on tällä kertaa Kyky Ahonen: kelvollista, sujuvaa ja toimivaa jälkeä. Katkelmien välissä on tekstiaukeamia, joilla Kallio sitoo sarjakuvan tapahtumat laajempaan kontekstiin ja muihin tapahtumiin, sekä henkilökohtaisiin että yleisiin.

Paitsi Kallion päiväkirjojen kuvitettuna versiona, Maalaispunkin päiväkirja toimii Ratsia-yhtyeen historiikkina. Pihtiputaalaisen punk-pioneerin vaiheet kerrotaan tarkemmin liiteosiossa, jossa esitellään Ratsian kokoonpanon vaiheet sekä tuotanto kappale kappaleelta. Bändin jäsenet ja muut asianosaiset muistelevat menneitä tätä kirjaa varten tehdyissä haastatteluissa. Ratsian laulajan Jyri Honkavaaran (1969-1997) vuonna 1982 Suuri Kurpitsa –lehdessä julkaistu haastattelu on mukana kaikuna menneisyydestä.

Maalaispunkin päiväkirja piirtää hyvän kuvan punkin räjäyttävästä energiasta. Kallion käsikirjoituksille tyypillisesti teoksessa on myös tummempia sävyjä: surua, haikeutta, ahdistusta sekä jälkiviisautta. Kuitenkin päällimmäiseksi tunteeksi jää vilpitön riemu ja ylpeys tuosta koetusta ajanjaksosta.

”Ilman punkkia olisin tuskin rohjennut ryhtyä kustantamaan ja käsikirjoittamaan sarjakuvia. Ilman punkkia olisin joku muu.”

Aapo 

Hae Maalaispunkin päiväkirja kirjastosta.

Suami on hyvä maa

Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus

He ovat täällä taas – pariskunta Eila ja Rampe sekä likka Hämeestä. Olinkin jo ehtinyt kateellisena seurata kirjaston internetsivun lainatuimpien kirjojen listaa, jonka etunenässä keikkuvat Sinikka Nopolan Risto Räppääjä –kirjat. Kateellisena, koska ne ovat lapsille.

Sinikan ja avustavan Tiina Nopolan yhteistyö on tuottanut aikuisten iloksi murteellisen kirjasarjan Eilasta, Rampesta ja niiden tyttärestä, likasta. Osuvaa, tarkkanäköistä, tamperelaisen elämäntyylin tuntevaa, hauskaa kuvausta tavallisen perheen kotoisista sattumuksista, sananvaihdosta ja elämänfilosofiasta. Saattaa olla, että hämäläiset sukujuureni myötävaikuttavat asiaan, mutta olen kokenut Eilan ja Rampen äärellä sen, mitä on nauraa täyteen ääneen kirjan sivuja käännellessä. Perhe oikein kokoontui kuulemaan. En ollut Jyväskylässä asuessani esimerkiksi muistanut, että Tampereella likka tosiaan tarkoittaa siskoa tai tytärtä, sen lisäksi, että se on myös tyttö. Esimerkiksi nuoruusajan ystäväni Tepan isosisko oli likka, meirän likka.

Kirjassa Eila, Rampe ja elämän tarkoitus on myös muulle Suomelle tarjolla juttuja, esimerkiksi kappaleessa ”Suami on hyvä maa”.

Eila:
Tiäksää, millä voi ehkästä alkavaa vanhuusiän depressioo?

Rampe:
E.

Eila:
Mää kävin kaupassa, ja mulle tuli vähä semmonen alakulonen olo, kummää ajattelin, kuinka tää elämä on kallista. Mansikkalitrakin makso neljä euroo. Se tekee vanhassa rahassa kakskytäneljä markkaa. Mutta sitte mulle tuli miäleen lause ”Suami on hyvä maa”. Mää toistelin sitä pualiääneen siinä kävellessäni ja mun miälialani parani heti.

Omia muistojaan kultaisesta nuoruudesta saa keski-ikäinen lukija kokea kappaleessa ”Mauno Kuusisto ja Mouhijärven meijeri”.

Eila: Olis mukava tietää ton Mauno Kuusiston keikkakalenteri. Mää oon kyä loppujen lopuks meri-ihminen. Järvet on semmosia lätäkköjä.

Rampe:
Mitä sää ny oikeen puhut?

Eila:
Ekkö sää oo koskaan kuullu sitä laulua ”Meri peilin lailla nyt säihkyy heijastustaan”? Mää haluaisin mennä sen Mauno Kuusiston keikalle.

Rampe:
Se on eläkkeellä. Ei se enää konsertoi.

Eila ja Rampe töksäyttelevät ja naljailevat toisilleen vanhan avioparin tavoin, mutta touhuavat pian yhdessä lähtöä Onnenmaa-nimiseen ostosparatiisiin tai likkaa tapaamaan. Pari saa vanhan tamperelaisen hyvälle tuulelle, toivottavasti myös muutkin.

Sinikka Nopolan lyhytproosaa Hämeen murteella:

Ei tehrä tästä ny numeroo
WSOY 2003

Se on myähästä ny
WSOY 2004

Kyä tässä jotain häikkää o
WSOY 2006

Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
WSOY 2009

Irmeli

Hae Nopolan murrekirjat kirjastosta

Sumua ja loskaa

Philippe Claudel: Harmaat sielut & Varjojen raportti

Philippe Claudelin kaksi suomennettua kirjaa (suom. Ville Keynäs) ovat aiheiltaan ankaria. On kyse oikeudesta, totuudesta ja moraalista, viattomat voivat joutua kärsimään. Kirjojen kieli on visuaalista ja kaunista, kirjoja lukee siitä nauttien, vaikka niissä on paljon julmuutta, hämärää, sumua, ja loskaa.

Harmaat sielut (suom. 2006) tapahtuu ensimmäisen maailmansodan aikaan Koillis-Ranskassa. Pieni tyttö surmataan. Tapauksen mukavuudenhaluiset tutkijat haluavat saada jutun pikaisesti pois alta. Pikkukaupungin poliisilla on epäilynsä asiasta, hän ei hyväksy hyvä veli -verkostoa, joka tuntuu vaikuttavan päätöksiin. Ohessa kerrotaan monen kaupunkilaisen tarina. Myös poliisin ja hänen perheensä tarina kiertyy esiin, katkerinta hetkeä myöten. Taustalla julman sodan liepeet pyyhkivät kaupunkia, sen rujous tuppautuu kiusallisena näkyviin.

Varjojen raportti (suom. 2009) olisi helppo sijoittaa samoille seuduille toisen maailmansodan aikaan, mutta kirjailija ei kerro aikaa eikä paikkaa osoittaakseen, että tätä on tapahtunut ennenkin ja tapahtuu yhä. Pikkukylän miehet murhaavat yksissä tuumin kylään sodan jälkeen tulleen vieraan. Eräs kyläläisistä saa tapahtuman jälkeen tarjouksen josta ei voi kieltäytyä: hänen on kirjoitettava raportti, joka peittelisi jutun unohduksiin. Kirjoittajaksi valikoituu mies, jonka kyläläiset olivat sodan aikana keskuudestaan ilmiantaneet miehittäjille. Kovien kokemusten jälkeen mies oli vastoin odotuksia palannut pahamaineiselta leiriltä. Raportti valmistuu, mutta mies kirjoittaa salaa myös kylästä, itsestään ja rakkaistaan. Siitä, miten joudutaan ulkopuoliseksi, miten syrjään sulkeminen tiivistyy. Ja miten vieras, joka näyttää ihmisille heidän oman raadollisuutensa, on pakko poistaa päiviltä.

Philippe Claudel on paitsi kirjallisuudentutkija ja kirjailija, myös elokuvaohjaaja. Hänen elokuvansa Olen aina rakastanut sinua on myös hankittu kirjastoon. Se kertoo naisesta, joka opettelee elämään vankilasta vapautumisen jälkeen.

Heli

Hae Claudelit kirjastosta.