Modernin westernin lyhyt oppimäärä

Elokuvina länkkäreitä eli westernejä on tullut nähtyä paljon. Monet niistä ovat elokuvien parhaimmistoa; Rio Bravo, Punainen virta, Kuolemantuomiopaikka, Johnny Guitar. Uusissakin westerneissä on onnistuneita: Armoton, Kello 15:10 lähtö Yumaan, The Proposition. Voi kai sanoa, että westernit ovat jopa muodissa, kun Coenin veljesten ja Tarantinon uusimmat ovat westerneitä. Jostain syystä western (kirjaston asiasana: lännentarinat) ei kirjallisuuden lajina kuitenkaan ole koskaan kiinnostanut, ja ainoa kosketus genreen taitaa yhä olla lapsena luettu Hopeanuoli-sarjakuva. Jopa Tex Willerit ja Blueberryt ovat jääneet lukematta.

Oli siis aika heittäytyä tuntemattomaan ja tutustua kolmeen moderniin lännentarinaan. Ensiksi luin Charles Portisin Kova kuin kivi (alkuteos: True grit, 1968 suom. 1970, uusin painos 2011), joka on filmattu kaksi kertaa, uusimpana juuri tuo Coenin veljesten viimeisin elokuva. Kirjassa ikäneito Mattie Ross kertoo, kuinka hän 14-vuotiaana kosti isänsä murhan apunaan – tai mukanaan – sheriffi Rooster Cogburn. Tarina on aika perinteinen kostotarina, mutta kerrottuna vanhan naisen näkökulmasta, joka muistelee omaa nuoruuttaan, siihen tulee uutta särmää. Henkilötkin ovat jotain muuta kuin klassisessa westernissä: 14-vuotias Mattie on sanavalmis kunnon tyttö, sheriffi on törmäilevä juoppo ja mukana kulkee itseään täynnä oleva liittovaltion poliisi LaBouef. Kukaan ei ole erityisen hyvä ampumaan ja ajojahdin onnistuminen on enemmän sattumasta kuin jahtaajien taidoista kiinni. Hyvä tarina kantoi vaikka olin nähnyt elokuvan aiemmin.

Portisin romaanissa on hiljaista mustaa huumoria, mutta tämän otoksen koomisin western on Patrick DeWittin Sistersin veljekset (The Sisters brothers, 2011), vaikka ei sekään mikään riemukupla ole. Nimihenkilöinä olevat veljekset, Eli ja Charlie Sisters, ovat salaperäisen kommodorin palveluksessa olevia palkkamurhaajia. Kertojana toimii Eli, jota on alkanut mietityttää koko homman mielekkyys. Hänen ajatukset harhailevat villin lännen sankarille erikoisen itsetietoisissa asioissa. Kirja on tästä joukosta ainoa 2000-luvulla kirjoitettu, ja Eli taitaakin olla moderni antisankari, joka pitää hevosista, ja jota mietityttää suunsa pahanhajuinen henki ja vatsansa läski, ja millaisella dieetillä siitä läskistä pääsisi eroon. Kaiken tämän takana on tietysti tahto jättää pyssysankarin hommat, löytää elämänsä nainen ja asettua aloilleen. Nykyaikainen reppana on tässä romaanissa siirretty villiin länteen tappajaksi, ja siitä teoksen huumori enimmäkseen tulee. Mukava ja helppolukuinen kirja, joka varmasti jää monen lukijan ainoaksi kosketukseksi western-kirjoihin.

Viimeisenä mutta parhaana western joka ei ole mukava, ei ole hauska eikä helppolukuinen. Cormac McCarthyn Veren ääriin (The Blood Meridian 1985, suom. 2012) on sen sijaan tositapahtumiin perustuva järkyttävän väkivaltainen proosateos. Tapahtumat sijoittuvat Texasin ja Meksikon rajamaille 1840-luvun loppupuolella juuri Meksikon ja Yhdysvaltain sodan jälkeen. Päähenkilönä on Poika jota seurataan lapsesta aikuiseksi. Lapsuus ja myöhemmät vuodet jäävät vilauksiksi, ja romaani keskittyy hänen teinivuosiinsa Glantonin jengissä, joka metsästää intiaanien ja yleensäkin vastaantulevien päänahkoja, koska niistä maksetaan kullalla. Kirjan intiaanit, lähinnä apassit, eivät ole yhtään sen mukavampia, vaan antavat samalla mitalla takaisin. Kaikki tuntuvat olevan sodassa kaikkia vastaan. Pojan ohi romaanin keskeisimmäksi henkilöksi nousee tämän sodan teoreetikko, tuomari Holden, älykäs, julma, valtavankokoinen ja paholaismaisen iätön hahmo, joka kulkee joukkion mukana, ja seuraa Pojan kohtaloa kuin varjo. Kirjan kerronta on pelkistetyn toteavaa, ja ketään mukana olevaa hirvittävät raakuudet eivät tunnu järkyttävän. Kirja on varsinkin kotimaassaan Yhdysvalloissa nostettu moneen kertaan viime vuosikymmenien tärkeimmäksi romaaniksi, jonkinlaiseksi moderniksi Moby Dickiksi. Siinä onkin harvinaista hypnoottista voimaa, joka vetää lukemaan ilta toisensa jälkeen raakuuksista huolimatta, vaikka kirjaa ei missään nimessä voi pitää ns. lukuromaanina. Silti sitä voi suositella kirjaksi niille, joita ihmiskunnan pimeimpien hetkien kuvaukset vetävät puoleensa.

Juha

Hae Lännentarinoita kirjastosta.