Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika

Elokuvat saapuivat Suomeen yllättävän varhain. Kun Lumièren veljekset olivat esitelleet kinematografinsa Pariisissa, puolen vuoden päästä samaa ihmettä näytettiin jo Helsingissä, vuosi oli 1896. Aluksi eläviä kuvia esitettiin tilapäistiloissa. Operatöörit kiersivät maata esityksineen ja Jyväskylässä moista ihmettä päästiin katsomaan jo1899.
Ensimmäinen elokuvateatteri avattiin Helsingissä vuonna 1901. Jyväskylässä avattiin Maat ja Kansat -teatteri 1907, seuraavana vuonna aloittivat Työväen elävät kuvat sekä Opiksi ja Huviksi, jonka suunnitteli arkkitehti Yrjö Blomstedt – tuo rakennus purettiin 1920-luvulla. Asemakadulla on ollut eksoottinen elokuvateatteri Salome, joka purettiin 70-luvulla. Kauppakadulla olleeseen Suomi-teatteriin teki Oskari Raja-aho (Kirkkopuiston Neito-patsaan veistäjä) patsaat valkokankaan molemmin puolin. Elohuvi, jonka moni nykyisistäkin jyväskyläläisistä muistaa, perustettiin Väinönkadulle 40-luvulla. Se olikin fiini paikka ylellisine sisutuksineen. Muutoksia koki sekin vuosien varrella. Tämä ja paljon muuta selviää Outi Heiskasen kirjasta Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Kirjan sisällöstä Jyväskylä toki on vain pieni osa.
Heiskanen on KAVA:n eli Kansallisen auviovisuaalisen arkiston (ent. Elokuva-arkisto) viestintäpäällikkö. Kirja on katsaus elokuvan varhaisvaiheisiin muutamissa Suomen kaupungeissa, mutta ennen kaikkea elokuvateattereiden kulttuurihistoriaa. Kirjan kuvia katsoo mielikseen. Sellaiselle, joka yhä mieluiten katsoo elokuvat teatterissa, tulee väkisinkin haikea mieli siitä, miten monet hienot elokuvateatterit, jotka toivat arkeen ripauksen juhlaa, on purettu tai muutettu toisenlaiseksi.

Heli

Hae Elohuvia kirjastosta.

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä – isovanhemmista ja lapsenlapsista

Ei ole helppoa olla mummo nykypäivänä. Pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Merete Mazzarella piirtää monipuolisen kuvan isovanhemmuudesta. Hän käyttää esimerkkeinä kaunokirjallisuutta ja tutkimuksia, mutta ennen kaikkea omia kokemuksiaan. Kirjan punaisena lankana on kertomus Mazzarellan suhteesta omiin lapsenlapsiinsa. Lisäksi hän muistelee omia isovanhempiaan ja tarinoita kaukaisemmistakin esi-isistä ja –äideistä.

Teos on esseetyyppinen pohdiskelu, jossa on vahvasti kaunokirjallinen ote. Teksti imee hyvin mukanaan. Kirja sisältää valtavan määrän tarkkanäköisiä huomioita, pieniä ja suuria yksityiskohtia tästä maailmasta. Mazzarellalla on hämmentävän avoin tapa kertoa henkilökohtaisista asioistaan, kokemuksistaan ja tunteistaan. Myös hänen lähiomaisensa on asetettu lukijan suurennuslasin alle, mikä tuntuu eettisesti arveluttavalta, varsinkin sen takia, että heitä ei aina kuvata kovin myönteisessä valossa. Tästä huolimatta lukemisesta ei tule likainen olo, mikä johtuu ehkä ennen kaikkea siitä, että Mazzarellan katse ja analyysi kohdistuu ankarimmin häneen itseensä.

Tämä ei ole ruusunpunainen kirja isovanhemmuuden tai isovanhempien ihanuudesta. Tämä on surullinen, haikea ja viiltävä kertomus elämän raadollisuudesta, mutta aivan varmasti myös lohduttavaa luettavaa kaikille, joilla on ollut ongelmia lähisuhteissa. Monessa kohtaa lukija saa myös nauraa, vapautuneesti ja vilpittömästi. Kirjoittajan rehellisyys itseään ja muita kohtaan tekee kirjasta aidon. Tämä kirja ajatteluttaa ja viihdyttää, myös muita kuin isovanhempia.

Aapo

Hae Illalla pelataan Afrikan tähteä kirjastosta
Hae Merete Mazzarellan teoksia kirjastosta