Kuivan humoristinen dekkariklassikko

A.A. Milne:  Punaisen talon arvoitus (1922)

Kerran kirjaston dekkarihyllyn ohi kävellessäni silmiini osui kirja, jonka tekijä oli tuttu lastenosaston puolelta, nimittäin A. A. Milne, siis ”se Nalle Puhin kirjoittaja!”. Punaisen talon arvoitus alkoi kiinnostaa nimenomaan kuuluisan tekijänsä takia. Kävi ilmi, että Milne on kirjoittanut paljon muutakin kuin Nalle Puhit ja yhden dekkarin, muun muassa monia näytelmiä ja brittiläisen satiirilehden Punchin artikkeleita. Itse asiassa Milne oli hyvin kiusaantunut lastenkirjojensa saamasta suosiosta, eikä hän halunnut profiloitua vain lastenkirjailijaksi, jona jälkipolvet hänet tuntevat.

Dekkarit olivat Milnen intohimo, minkä hän tunnustaa auliisti Punaisen talon arvoituksen toisen painoksen esipuheessa. Tämä tyylilajin tuntemus huokuu koko kirjasta. Erityisen usein siinä viitataan Sherlock Holmesiin, johon kirjan päähenkilö, huoleton amatöörisalapoliisi Antony Gillingham, mielellään samaistuu piippua myöten.

Kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Punaisen talon isännän kauan Australiassa elänyt veli löydetään isännän työhuoneesta ammuttuna. Isäntä itse katoaa jäljettömiin. Paikalle sattumalta osunut herra Gillingham ryhtyy selvittämään tapausta, joka osoittautuu yllättävän kieroksi. Dekkarina Punaisen talon arvoitus on kevyt, Sherlock Holmes-mainen jännäri, joka vie lukijan mennessään. Milnen kuivan humoristinen kerronta etenee vaivattomasti ja loppuratkaisu pysyy hämärän peitossa lähes loppumetreille saakka, kuten hyvässä dekkarissa kuuluukin. 

Vuokko

Hae Punaisen talon arvoitus kirjastosta. 

Todenmakuista draamakomediaa

Derick Martini (ohj.): Lymelife

15-vuotiaan Scottin elämässä menee kaikki sekaisin. Hän on ollut aina ihastunut naapurin tyttöön, ja nyt näyttää, että tämä hakeutuu ihan muuhun seuraan. Äiti vaikuttaa sekopäiseltä, mutta tilanne näyttäytyykin eri valossa, kun ihaillun isän salaisuudet paljastuvat vihdoin Scottillekin. Ja isoveli, onko hän sittenkään sankari? Naapurin tytön perhe on myös murtumispisteessä: äiti ei kestä enää isää, joka on punkin aiheuttaman borrelioosin (eli Lymen taudin) vuoksi työkyvytön.

Perhekulissit romahtelevat, lapsuus on ohi. Aikuisten kipuilu näyttää nuorten silmissä absurdilta. Tästä koostuu sympaattinen ja aika todenmakuinenkin elokuva, joka sijoittuu 70-luvulle, tosin ajankuvaa ei ole erityisesti korostettu. Tarina perustuu käsikirjoittajan ja ohjaajan omiin nuoruuden kokemuksiin.

Lopussa näkyy sentään vähän valoa – vai näkyykö sittenkään? Asiat jäävät sen verran auki, että katsoja jää miettimään, mitä seuraavaksi.

Heli


Hae Lymelife kirjastosta.