Lainavinkit

Oikeaksi todistettu kopio

2012-01-30T10:51:00.000+02:00

Iltapäivä Toscanassa (DVD): Käsikirj. ja ohj. Abbas Kiarostami

Iltapäivä Toscanassa -elokuvan nimestä tai DVD-kotelon kannesta syntyy mielikuva, että kyseessä on kepeä romanttinen komedia. Elokuvassa kyllä vietetään iltapäivä Toscanassa, mutta vire on hiukan toinen. Alkuperäinen nimi Copie conforme (oikeaksi todistettu kopio) viittaa enemmän elokuvassa käytäviin keskusteluihin ja henkilöiden suhteisiin.

Elokuvan alussa mies esittelee uutta kirjaansa, joka käsittelee alkuperäisen taideteoksen ja jäljennöksen tuottamaa kokemusta. Yleisön joukkoon tulee nainen, jonka kirjailija myöhemmin tapaa tämän galleriassa. Ajetaan kauniiseen kylään katsomaan erityistä taideteosta, käydään kahvilassa, keskustellaan taiteesta ja sen kokemisesta, elämästä. Joka paikassa on morsiuspareja, tunnelma voisi olla romanttinen. Mutta ei, mies ja nainen puhuvat toistensa ohi, eivät halua, osaa tai jaksa ymmärtää toisiaan.

Katsoessa joutuu muuttamaan käsitystään henkilöiden suhteesta. Ovatko he toisilleen vieraita, onko kyse hapuilevasta alusta? Vai ovatko he tunteneet jo kauan, onko tämä pikemminkin loppua? Mikä on aitoa, mikä ei?

Elokuvan on ohjannut iranilainen Abbas Kiarostami, Juliette Binochelle rooli toi parhaan naispääosan palkinnon Cannesissa.

Hae Iltapäivä Toscanassa kirjastosta.

Sapekkaita havaintoja elämästä

2012-01-16T16:04:00.007+02:00

Kristina Carlson: William N: päiväkirja

”Minä olen ikävä ihminen, ja kuka sen paremmin tietäisi kuin minä itse, mutta voidaanko syyttää, että olisin tieteellisesti väärässä?”

Palkitun kirjailija Kristina Carlsonin William N - päiväkirja kuvaa suomalaisen jäkälätutkijan elämää 1890-luvun Pariisissa. William Nylander oli todellinen historiallinen henkilö, mutta päiväkirja on kuvitteellinen. Kirjassa aikakauden Pariisia ja mm. ruokakulttuuria on kuvattu huolella.

William N. on pisteliäs ja itsepäinen vanha herra, joka suhtautuu elämään ja asioihin ympärillään hyvin kriittisesti. Hän pitää itseään rationaalisena tiedemiehenä, joka ei tiedä mitä ovat tunteet, joita muut ihmiset kokevat. Kuitenkin hänen kirjoituksistaan paistaa läpi monenlaisia tunnetiloja, kuten yksinäisyyttä, ärtymystä, vihaa, katkeruutta ja pettymystä.

Hänen asuntonsa Pariisissa on kylmä ja pimeä, ja olosuhteet ovat muutenkin karut. Terveys on heikko ja hän sairastaa paljon. Taloudellisesti tekee tiukkaa, ja toisinaan on tingittävä ruoasta ja lämmöstä. Kirjasta välittyy hyvin sekä henkinen että fyysinen kylmyys, lukijallekin tulee usein lukiessa vilu.

William N. väittää tarkoituksella eristäytyvänsä, koska ei juuri välitä muista ihmisistä. Välillä yksinäisyys tuntuu kuitenkin vaivaavan. Ainoat läheiset naiset hänen elämässään ovat sisar Elise ja entinen taloudenhoitaja Constance.

”Minä en kaipaa ahdistavan liiton enkä tunkkaisen porvariskodin lämpöä, mutta perheiden silmin yksinäinen ihminen on köyhä.”

Hänelle elämän ainoita tärkeitä asioita on hänen tieteellinen työnsä ja hän on varsin katkera siitä, että hänet on Suomessa syrjäytetty omalla tieteenalallaan. Työnsä suhteen hän on hyvin tarkka ja herkkänahkainen. Hän on vuosikymmeniä kirjoittanut tieteellisen suurteoksensa toista osaa.

”Ajattelen joskus itseäni taiteilijana, jota ei ymmärretä hänen omana elinaikanaan, vaan hän tekee työnsä yksin ja köyhyydessä, mutta jälkimaailma saattaa löytää hänen teoksensa ja ymmärtää niiden todellisen arvon.”

Paradoksaalisesti juuri suorapuheisuudessa ja miellyttämisen haluttomuudessa piilee kirjan viehätys. Päähenkilöstä muodostuu itsekriittisyyden kautta sympaattinen kuva. William N - päiväkirja oli vuoden 2011 Finlandia-palkintoehdokkaana.

Hae William N - päiväkirja kirjastosta.

Hae Kristina Carlsonin teokset kirjastosta.

Runoja toivosta, elämänuskosta ja luottamuksesta

2012-01-02T10:59:00.010+02:00

Terttu Tupala: Runo puhuu toivosta

Sattui käteen runokirja, joka puhuu toivosta, elämänuskosta ja luottamuksesta. Teoksen on toimittanut Terttu Tupala vuonna 1988 ja kirjassa on tunnettujen suomalaisten runoilijoiden tekstejä Aaro Hellaakoskesta, Isa Aspista Anna-Maija Raittilaan ja Tommy Tabermanniin.

Sivuja selatessa tulee vastaan runoilija Kari Mäkinen ja runo, joka alkaa sanoin ”Illuusiot laskeutuvat kuin kyyhkyt”. Runo löytyy myös toisesta kokoelmasta nimeltä ” Hämärässä kypsyy aamu” ja takakannessa on nuori mies, joka näyttää tutulta arkkipiispalta, joka tiedetään kirjallisuuden ystäväksi. Kari Mäkinen kirjoittaa lukukokemuksistaan Lukupiiri-blogissa osoitteessa http://evl2.fi/blogit/lukupiiri/ . Kannattaa vilkaista.

Hae Runo puhuu toivosta kirjastosta.

Lauluyhtyeiden joulu

2011-12-19T15:34:00.001+02:00

Viisi: Joulun lauluja

Lauluyhtyeiden joululevyt alkavat olla jo ilmiö. Rajaton julkaisi äskettäin toisen joululaululevynsä, Club for Fiven Rekiretki on sekin hyvin löytänyt ostavan yleisön ja kirjaston lainaajat. Levyjen lisäksi tunnelmaa voi hakea myös lauluyhtyeiden mittavilta joulukonserttikiertueilta. Viime vuonna joulun tuojien joukkoon liittyi lauluyhtye Viisi levyllään Joulun lauluja.

Viisi poikkeaa kahdesta muusta mainitusta lauluyhtyeestä ainakin siinä, että Viiden kaikki viisi laulajaa ovat naisia. Ennakkoon saattaa ajatella, että miesäänettömän yhtyeen soundi jää väistämättä ohuemmaksi ja sovitukselliset mahdollisuudet pienemmiksi. Sovitukset ovatkin lähempänä perinteistä kuorolaulua eikä levyllä kuulla esimerkiksi rytmisoittimien imitointia. Tämä ei kuitenkaan ole puute, vaan levyn esitykset tuntuvat luontevilta ja silti tarpeeksi mielenkiintoisilta. Levyn yleissävy on levollisen perinteikäs, mutta silti raikas.

Useimmilla uusilla joululevyillä on myös aivan uusia joululauluja, niin tälläkin. Laadullisesti ne ovat hyvinkin kelvollisia, mutta väkisinkin ne tuntuvat heppoisilta verrattuna levyn "kauneimmat joululaulut" -järkäleisiin. Ilmeisesti pelkästään vanhojen joululaulujen versioiminen ei riitä musiikin tekijöille. Osa yleisöstäkin taitaa haluta uusia ja tuoreita rakennuspalikoita joulutunnelmansa pystytykseen. Yhtä kaikki tälle levylle on helppo ennustaa pitkää käyttöikää ja paikkaa käytetyimpien joululevyjen joukossa.

Hae lauluyhtye Viiden Joulun lauluja kirjastosta.

Apinat tv-kameroiden edessä

2011-12-05T10:36:00.005+02:00

Sara Gruen : Apinatalo

Isabel Duncan on omistanut elämänsä bonobo-apinoiden kommunikaation tutkimukselle kielitutkimuslaboratoriossa. Kun laboratorio räjäytetään, bonobot pääsevät karkuun ja Isabel loukkaantuu. Vammoistaan toipuessaan Isabel etsii kadonneita bonoboja. Ratkaisu löytyy televisiosta: bonobot on suljettu taloon, jossa niitä kuvataan 24/7. Niiden ainoa yhteys ulkomaailmaan on tietokone, jolla ne tilaavat itselleen ruokaa ja tavaraa. Aluksi katsojat liimautuvat ruudun ääreen, vetonaulana etenkin bonobojen aktiivinen ja estoton seksielämä. Kun katsojaluvut kuitenkin alkuinnostuksen jälkeen notkahtavat, täytyy tuottajien keksiä uusia koukkuja yleisön mielenkiinnon ylläpitämiseksi.

Isabel seuraa apinataloa järkyttyneenä ja tekee kaikkensa saadakseen rakkaat bonobonsa pelastettua. Bonobojen kohtaloon pääsee vaikuttamaan myös toimittaja John Thigpen, joka on tavannut ne ennen räjähdystä ja ollut niiden taidoista hyvin vaikuttunut. Samalla John saa tilaisuuden pelastaa oma, alamäkeen valunut toimittajanuransa.

Apinatalo on ennen kaikkea viihdyttävää luettavaa, vaikka käsitteleekin ajankohtaisia ja koskettaviakin aiheita. Kirja koukuttaa heti alusta lähtien ja saa lukijan toivomaan, että bonoboille kävisi loppujen lopuksi hyvin. Sara Gruenin teksti on erittäin sujuvaa, kuten jo hänen ensimmäisessä teoksessaan Vettä elefanteille. Lukukokemus on kuitenkin erilainen, ja Apinatalo kannattaakin lukea itsenäisenä teoksena, ilman ennakko-odotuksia.

Hae Apinatalo kirjastosta
Hae Sara Gruenin teokset kirjastosta

Orjan tarina

2011-11-21T08:51:00.006+02:00

Frederick Douglass : Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta

Afrikasta tuotujen ihmisten orjuuttaminen on yksi Amerikan Yhdysvaltojen historian synkimpiä lukuja. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että itseään sivistyneinä pitäneet ihmiset ovat kokeneet voivansa "omistaa" orjia, ja että tällä toiminnalla on ollut lain suoja. Orjilla puolestaan ei ollut minkäänlaista suojaa.

Frederick Douglass syntyi orjaksi, mutta onnistui pakenemaan. Vapaudessa hän pystyi hankkimaan tietoa ja hänestä kehittyikin taitava puhuja. Hän kirjoitti omaelämäkerran, jossa hän argumentoi vastaansanomattomasti orjuutta vastaan ja orjuuden lakkauttamisen puolesta.

Nykypäivän näkökulmasta monet argumentit tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, mutta tuohon aikaan ne eivät sitä olleet. Douglass käyttää taitavasti koko retorista arsenaaliaan. Alkuperäisen omaelämäkerran lisäksi kirjassa on liitteenä orjanomistajan kirjoittama lehdessä julkaistu vastine sekä Douglassin vastaus siihen. Ei jää epäselväksi, kummalla on painavammat perustelut.

Douglassin tarina ei liene pahimmasta päästä, minkä hän elämäkerrassaan itsekin toteaa. Hän ei työskennellyt yhtä raskaissa töissä kuin monet muut orjat. Hänen pakomatkansa oli lyhyt eteläisempien osavaltioiden orjiin verrattuna. Ja mikä olennaisinta: hän selvisi orjuutuksesta hengissä ja pääsi kertomaan tarinansa. Tämä ei kuitenkaan heikennä hänen sanomansa painoarvoa, päinvastoin. Hän selvisi, mutta monet muut eivät.

Douglassin kirja on ennen kaikkea historiallisesti merkittävä, mutta sillä on annettavaa myös nykypäivän ihmiselle. Sillä orjuus ei ole vain historiallinen ilmiö: se on edelleen valitettavan yleistä maailmassamme. Siksi joulukuun toinen päivä on "Kansainvälinen päivä orjuuden poistamiseksi".

Hae Amerikkalaisen orjan omaelämäkerta kirjastosta.

Lapsuuden loppu

2011-11-03T13:53:00.009+02:00

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset. Tammi, 2011.

Peter Høeg on tanskalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia nimiä, jonka läpimurtoteos oli Lumen taju (1992).

Norsunhoitajien lapset kertoo erikoisesta perheestä ja erikoisista lapsista, tai oikeastaan nuorista. Päähenkilö, 14-vuotias Peter, on jalkapalloilija mutta myös tarkkailijatyyppi. Todella taitavien ja fiksujen sisarustensa kanssa hän joutuu selvittämään vanhempiensa katoamisen salaisuutta. Vanhemmat eivät ole ihan sitä miltä näyttävät, ja kun tarina etenee, Peter joutuu arvioimaan monia muitakin asioita uudelleen.

Høegin kirja on aika yllättävä. Se on oikeastaan veijariromaani ja sisältää suorastaan slapstick-huumoria. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, takaa-ajokohtaus seuraa toistaan. Toisaalta hilpeän juonen lomassa polveilee eri uskontojen maailmankäsityksiä ja filosofiaa, kaikkiin katsomuksiin kohdistuu tasapuolisen satiirinen katse. Erityisen ankarasti katsotaan kaikenlaisia fanaatikkoja.

Välillä vauhti myös hiljenee, ja tilaa saa pojan kasvutarina ja kertomus perheen muutoksesta.
Rakkaudesta ja luottamuksesta voi seurata pettymys, tulevaisuus on täynnä uhkia mutta myös toivoa. Lapsuuden lopun suruun sekoittuu selviämisen varmuutta, vaikka yksinäisyyden ja kuolemankin ajatus on välillä kohdattava.

Kirja on runsas ja paksu, mutta lyhyet vauhdikkaat luvut vievät tarinaa joutuisasti.

Hae Norsunhoitajien lapset kirjastosta.
Hae Peter Høegin teokset kirjastosta.

Pianolla kavereiden kanssa

2011-10-20T11:02:00.004+03:00

Lenni-Kalle Taipale: Piano

Lenni-Kalle Taipaleen Piano on löytö sellaiselle musiikin ystävälle, joka kuuntelee mielellään pianomusiikkia, pitää pianon äänestä eli sointiväristä, mutta joka ei jaksa kuunnella klassista musiikkia ja pianokonserttoja. Eikä jazzia. Tällä levyllä kuullaan kuulasta, helposti kuunneltavaa, taitavaa, kauniilla melodioilla koristeltua pianonsoittoa ja joka kappaleessa on solistina mukana Lenni-Kallen artistivieras, joka tekee esityksestä vaihtelevaa kuunneltavaa. Kappaleet ovat suomalaista, 2000-luvun, lähinnä pop- tai laulelmamusiikkia. On mukana kyllä yksi marssikin sekä kansanlaulu. Kuullaan kokoelma tuttuja sävelmiä uusina sovituksina, joissa piano on taka-alalla säestäjänä ja välillä tasa-arvoisissa solistitehtävissä välisoitoissa. Yhteistyö ja vuorottelu solistien kanssa toimii hienosti.

Lenni-Kalle kertoo levystä internet-sivullaan

"Levyllä duetoimassa kanssani: Johanna Iivanainen, Juha Tapio, Maria Kalaniemi, Maija Vilkkumaa, Rajaton, Iiro Rantala, Sami Pitkämö, Marzi Nyman, Pekka Kuusisto, Vesa-Matti Loiri ja Mikko Kuustonen
Tämä levy kokoaa yhteen sen pianismin, mitä olen viime vuosina saanut tehdä. Olen soittanut monissa eri kokoonpanoissa, lukemattomia keikkoja ja mitä erilaisempia musiikkityylejä. Usein olen saanut myös duetoida artistien kanssa. Duossa dialogi ja siinä molempien osapuolien reagointi on asia, mikä minua kiehtoo. Välillä se on säestystä, välillä hyökkäystä. Monipuolisuus ja oikeastaan myös rajattomuus kappaleen sisällä ovat minulle tärkeitä asioita. Tällä levyllä pääsen tekemään juuri sitä, mitä olen tehnyt pikkupojasta lähtien - pianolla."

Levy on kirjastossa sijoitettu YKL-luokkaan 78.8942 Suomenkielinen laulelmamusiikki. Ei ihan heti arvaisi etsi Lenni-Kalle Taipaleen levyjä täältä. Levyjä, joissa Lenni-Kalle on pääesittäjänä, löytyy Jyväskylässä lisää ainakin näistä erityylisistä luokista: 78.8932 Suomenkielinen laulettu viihdemusiikki (levy ”Hiutaleita”) ja 78.89223 Bebop. Mainstream-jazz. Afrokuubalainen jazz (levyt ”Nothing to hide”, “Reset” ja “Lumia”).

Hae Piano kirjastosta.

Hae Lenni-Kallea kirjastosta.

Chandler pilkkoo sipulia

2011-10-04T16:23:00.003+03:00

Mark Crick: Kafkan kanssa keittiössä - Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä

Maistuisiko karitsa Raymond Chandlerin tapaan blondia odotellessa tai räävitön suklaakakku Irvine Welshin mukaan? Entä kuinka Odysseus monineuvo ruokkii riitaisat akhaijit tai kuinka Franz Kafkan K. selviää odottamattomista vieraistaan jääkaapin hohtaessa ahdistavaa tyhjyyttään. Brittiläinen valokuvaaja Mark Crick hämmentää maailmankirjallisuutta maistuvasti antiikista nykyaikaan. Pieni kirjanen sisältää 14 reseptiä tunnettujen kirjailijoiden tyyliin hämmennettyinä. Lue ja nauti. Näin Chandler kokkaa karitsaa:

"Vispilää ei ollut: niinpä nuijin kokkareet hajalle patukalla, kunnes tahna oli tasaista".

Hae Kafkan kanssa keittiössä kirjastosta.

Kirja kerjää verta nenästään

2011-09-20T09:45:00.003+03:00

1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään

Jälleen kerran on musiikkidiggarin maailma laitettu järjestykseen. Tällä kertaa asialla on ollut toimittaja Robert Dimery ja lukuisa joukko musiikkijournalisteja ympäri maailmaa. Urakka on ollut massiivinen: valita 1001 olennaisinta albumia 1950-luvun puolivälistä lähes tähän päivään saakka.

Populaarimusiikista on kysymys, ja skaala ulottuu pehmeästä bossanovasta metallin mustimpiin syövereihin. Välille mahtuu monenlaista: maailmanmusiikkia, teknoa, avantgardistista häröilyä ja tietenkin suurimmaksi osaksi pop-rockia. Näin kirja todella tarjoaa jotakin jokaiselle musiikinkuuntelijalle. Tuskin kenenkään maku on niin laaja, että kaikki kirjan albumit olisivat entuudestaan tuttuja.

Kirjan otsikko on mahtipontinen ja kerjää verta nenästään. Onko mahdollista tehdä absoluuttinen lista parhaista albumeista? Ei ole, toteaa Dimery esipuheessa ja myöntää, että valinnat ovat subjektiivisia. Kirjaa kannattaakin käyttää itseltä huomaamatta jääneiden helmien kalastamiseen. Samalla voi nautiskella taitavasti tiivistetyistä esittelyteksteistä, jotka – rockjournalismin perinteiden mukaisesti – sisältävät runsaasti turhanpäiväistä, mutta silti aina niin mielenkiintoista triviatietoa levytyksistä ja bändihistorioista.

Valintojen subjektiivisuutta kuvastaa myös se, että tähän suomenkieliseen laitokseen on ympätty 80 suomalaista albumia. Se tarkoittaa sitä, että tästä puuttuu 80 alkuperäisessä laitoksessa ollutta albumia. Tämä houkuttelee poisjätettyjen ja mukaan otettujen albumien vastakkainasetteluun ja pohtimaan koko teon mielekkyyttä. Suomalaisten albumien mukaan ottaminen kuitenkin kiistatta lisää suomalaisen lukijan mielenkiintoa tähän kirjaan. Päätoimittajana ja vastuullisena suomalaisessa laitoksessa on ollut Jake Nyman, apunaan kaksi muuta pitkän linjan musiikkitoimittajaa Pekka Laine ja Tero Liete. Nyman ei missään nimessä ole ensimmäistä kertaa kokoamassa tällaista listaa: monen muistissa on hänen toimittamansa Aution saaren levyt (1997).

Vastaavia top-lista-teoksia löytyy muiltakin aloilta, esimerkiksi saman sarjan 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään tai 1001 paintings you must see before you die.

Hae 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään kirjastosta.
Hae kaikki 1001 kirjat kirjastosta.

Nuorten aikuisten krampeista

2011-09-09T08:45:00.006+03:00

Kallio et al: Kramppeja ja nyrjähdyksiä

Kramppeja & nyrjähdyksiä on alkanut ilmestyä 1990-luvun alussa, aluksi musiikkilehti Rumbassa. Sarjakuva ilmestyi myös Helsingin sanomien sunnuntaisivuilla ja sittemmin muissakin lehdissä. Albumeja on ilmestynyt useita.

Kramppeja & nyrjähdyksiä kertoo koetun tuntuisesti aluksi nuorten aikuisten elämästä, harrastuksista, parisuhteista ja niiden päättymisistä. Ja tietysti musiikista ja elokuvista. Tavataan baaritiskin äärellä tai ystävien joukossa. Vuosien kuluessa henkilöt keski-ikäistyvät ja vakiintuvat. Elämä antaa niin iloja kuin huoliakin. Tunnelma on joskus haikea, välillä kriittinen, usein osuva. Arki on rosoista, mutta joskus niin kaunista.

Käsikirjoittaja Pauli Kallio on tehnyt Krampeissa & nyrjähdyksissä yhteistyötä usean piirtäjän kanssa. Christer Nuutinen oli ensimmäinen piirtäjä, muita ovat olleet Sami Toivonen, Katja Tukiainen ja Mika Lietzén. Piirtäjän käsiala tuo aina oman tunnelmansa. Jostakin syystä tuntuu alkuperäinen piirtäjä parhaiten tavoittavan tarinoiden hengen. Nuutinen onkin palannut Kramppien & nyrjähdysten pariin uusimmissa albumeissa Kramppeja & nyrjähdyksiä nuorten naisten maailmassa sekä Kramppeja & nyrjähdyksiä parempaa elämää.

Pauli Kallio on Suomen ainut päätoiminen sarjakuvakäsikirjoittaja. Laajaan tuotantoon mahtuu yhteistyötä monen piirtäjän kanssa; esim. Pentti Otsamon FC Palloseurassa ja Jukka Tilsan Sekametsä -sarjassa. Usein tarinat ovat omakohtaisia, kuten Maalaispunkin päiväkirja.
Kallio on myös kustantanut ja kääntänyt sarjakuvia ja toiminut musiikkiarvostelijana.

Hae kaikki Krampit kirjastosta.

Myrskyn jälkeen

2011-08-29T10:50:00.003+03:00

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky

Tiitu Takalon sarjakuvateoksella Tuuli ja myrsky on suuri aihe: raiskaus. Teoksen kaveriporukka kokee kriisin, kun yksi heistä joutuu raiskatuksi. Jokaisella on oma, voimakas reaktionsa tapahtumaan: yksi suuttuu, toinen pelästyy, kolmas kokee silmitöntä raivoa ja neljäs on lamaantua syyllisyydentuntoonsa. Takalo tuo eri lähestymistavat esiin kunnon opetussarjakuvan hengessä. Teos ei kuitenkaan ole ainoastaan pamfletti, vaan vahva tarina pysyy pääosassa eikä jää ajoittaisen julistamisen varjoon.

Takalo käsittelee vaikeaa aihetta rakentavasti. Teos jättää ravistelevan olon, mutta ei ole liian raskasta luettavaa. Se tarjoaa selviytymiskeinoja väkivallan uhreille ja esittää tärkeitä kysymyksiä. Lukiessaan huomaa pohtivansa esimerkiksi sitä, miksi raiskauksista kirjoitetaan niin usein passiivissa. Eikö niillä olekaan tekijää? Entä onko mies aina tekijä ja nainen uhri?

Ja mitä tapahtuu silloin, kun tytöt kyllästyvät pelkäämään kävellessään puistossa öisin? Tuuli ja myrsky ei kerro vain väkivallasta, pelosta ja vihasta, vaan ennen kaikkea ystävyydestä, rohkeudesta ja selviytymisestä.

Piirtäjänä Takalo ei väreillä juhli. Hän käyttää harmaan sävyjä, mustaa ja valkoista, eikä muuta tarvitakaan. Hänen piirrosjälkensä on ilmeikästä ja taitava ihmiskuvaus saa hahmot tuntumaan eläväisiltä ja moniulotteisilta.

Tiitu Takalo on vuonna 1976 syntynyt tamperelainen kuvataiteilija ja sarjakuvantekijä. Hän kuvaa teoksissaan erityisesti naiseutta, tyttöyttä sekä aktivistiyhteisöjä ja -elämäntapoja. Hän on julkaissut sarjakuviaan myös omakustanteina. Hänen Hyeena-kustantamonsa on julkaissut myös muiden naissarjakuvantekijöiden töitä. Takalo on ollut kahdesti Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana ja vuonna 2010 hänelle myönnettiin sarjakuvatuotannostaan Vuoden naistutkimusteko -palkinto.

Hae Tuuli ja myrsky kirjastosta.

Hae kaikki Tiitu Takalot kirjastosta.

Kalmot mellastavat

2011-08-22T10:24:00.000+03:00

M. A. Jeskanen: Perkele – Myytillisiä tarinoita : kuusi kertomusta 1600-luvun loppupuolen Pohjolasta

M.A. Jeskasen Perkeleessä on kuusi kauhuun kallellaan olevaa sarjakuvanovellia 1600-luvun Ruotsi-Suomesta. Kuulostaa ehkä arkaaiselta, mutta ei ole sitä. Kalmot (eli nykykielellä zombiet) ja noidat mellastavat kuten moderneissakin kauhutarinoissa. Tarinat ovat loistavia, ja Jeskanen tunnustaakin saaneensa innoitusta niihin kansanperinteestä (Lauri Simonsuuren klassikosta Myytillisiä tarinoita) ja Jan Guilloun Noitien asianajajasta. Monet tarinoista ovatkin rungoltaan tuttuja, mutta saavat Jeskasen käsittelyssä uudenlaista värinää.

”Suvihäissä” morsian kuolee, mutta palaa tietenkin takaisin. Kysymys onkin, onko hän elävä vai kuollut? ”Blåkulla” muistuttaa kuuluisia tarinoita Salemin noitavainoista (Arthur Millerin näytelmä Tulikoe), jossa kyläläiset syyttävät toisiaan noidiksi. ”Louhiharjun mysteereissä” on kaikuja kansansaduista, kuten Tittelintuuresta, joissa heikkona hetkenä tehdään pirun kanssa sopimus, jossa palkkana pirulle ei ole oma sielu vaan lapsi. Äidillä on omintakeinen ratkaisu tähän. Omituisimmassa tarinassa (”Don Juan Tenorio ja Tuonenkylän Tilta”), joka onkin kerrottu legendan tyyliin, Tiltan mekon helman alta alkaa kuulua linnunlaulua, jonka kuulee Don Juan Espanjasta. ”Saunaperkelessä” saunassa asuu vihtahousu (vai onko se vastahousu?). ”Sielunmessussa” kalman väki ei pysy haudoissaan, vaan tulee häiritsemään Saskan elämää.

Tarinat pursuavat mustaa huumoria, seksiä ja väkivaltaa, kuten genressä on tapana, mutta Jeskanen on mainio tarinankertoja ja piirtäjä, ja yli 200-sivuinen mustavalkoinen järkäle erottuu tavallisista kauhujutuista huumorillaan ja myyttisellä otteellaan. Piirrosjäljen kulmikkuus ja puupiirrosmaisuus myötäilevät tarinoita sopivasti.

M.A. Jeskasen ensimmäinen julkaisu (vielä nimellä Mikko Jeskanen) oli Lahden muotoiluinstituutin kurssilla tehty ”Veri, veli ja hauta” (löytyy teoksesta Sirkus Arkus, 2007). Hänen strippisarjakuvansa Susipojan ihmeelliset seikkailut! voitti vuoden 2009 valtakunnallisessa sanomalehtistrippikilpailussa hopeasijan (julkaistu kokoomateoksessa Käpylehmipojat ja kumppanit). Susipojan lyhyissä stripeissä myyttiset olennot painiskelevat nykymaailman ongelmien kanssa. Perkele saa täydennystä vielä tänä vuonna – Santala : Perkele osa II.

Hae Perkele kirjastosta.

Piirretyllä pyörällä läpi Euroopan

2011-08-15T14:39:00.007+03:00

Kaisa ja Christoffer Leka: Tour d'Europe

Sarjakuvataiteilija Kaisa Leka on myös aktiivi

nen pyöräilijä. Yhdessä puolisonsa Christoffer Lekan kanssa he ovat tehneet pitkiä pyöräretkiä kotimaan lisäksi muun muassa Jäämerelle. Matkastaan Porvoosta Ruotsin kautta Nizzaan he ovat kirjoittaneet vuonna 2010 ilmestyneen sarjakuva-albumin Tour d’Europe.

Tour d’Europe kertoo kahden joogin 3000 kilometriä pitkästä pyörämatkasta Euroopassa. Kirja on paksu, mutta jouhevasti etenevä, ja useimmilla sivuilla on vain yksi kuva. Kuten muissakin Lekan teoksissa pääosaa esittävät naivistiset eläinhahmot. Kaisaa itseään esittää hiiri ja miehensä Christofferin hän kuvaa Ankkana. Tapahtumien ohella aviomies on osallistunut myös käsikirjoittamiseen sekä kirjoittanut sarjakuvan lomaan tekstejä siitä, kuinka matka heijastelee joogan ajatusmaailmaa. Sarjakuvassa viitataan usein joogauskontoon, jota molemmat tekijät harjoittavat.

Vaikka matka on välillä yksitoikkoista, niin koskaan ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana odottaa. Kirjan yksi päähenkilö onkin tie itsessään, ikään kuin toimiva olento, joka ohjailee matkantekoa. Joogin on vain pyrittävä tulkitsemaan mitä tie kertoo. Kirjan liitteenä on erillinen kartta, mikä havainnollistaa matkan etenemistä.

Kaisa Leka kärsi aiemmin synnynnäisistä jalkavaivoista, ja hän päätti lopulta amputoida sekä korvata jalkansa nykyaikaisilla proteeseilla. Vuonna 2003 hän julkaisi aiheesta kertovan esikoisalbuminsa I Am Not These Feet. Proteesien käyttö ei ole juurikaan haitannut normaalia elämää, mikä havainnollistuu hyvin Tour’d Europen myötä. Leka on syntynyt vuonna 1978, ja hän asuu Porvoossa vanhassa puutalossa. Hänen sarjakuvansa ovat omaelämäkerrallisia, ja keskeisinä teemoina niissä ovat vammaisuus, politiikka sekä henkinen etsiminen. Sarjakuvissa seikkailevat naivistiset eläinhahmot, joista tärkein on Kaisa Lekaa itseään edustava hiiri. Lekan omien sanojen mukaan hahmot ovat syntyneet alun perin parodiana Disneyn puhtoisesta maailmasta, jossa ei ole vammaisuutta, uskontoa eikä politiikkaa. Leka aloitti sarjakuvien tekemisen vuonna 1998 opiskellessaan Porvoossa kansalaisopiston taidelinjalla. Hänen ensimmäiset sarjakuvajulkaisunsa olivat pieniä vihkosia, mutta nykytuotanto edustaa paksuja sarjakuva-albumeita. Leka kirjoittaa teoksensa englannin kielellä.

Hae Tour d' Europe kirjastosta
Hae Kaisa Lekan sarjakuvia kirjastosta.

Suomalainen sarjakuva 100 vuotta

2011-08-09T09:52:00.003+03:00

Pääkirjastossamme avautui maanantaina 8.8. kotimaisen sarjakuvan juhlavuoden kiertonäyttely "Rymyä, raikua, ärräpäitä". Tule katsomaan kuinka kotimainen sarjakuva on muuttunut Professori Itikaisen tutkimusretken (1911) jälkeen. Näyttelyn innoittamana kirjastonhoitajat ovat innokkaasti lukeneet kotimaista sarjakuvaa, ja näistä lukemistamme sarjakuvista kerromme elokuun ajan tässä blogissa ja Rymyä, raikua, ärräpäitä -näyttelyn oheen pystytetyssä kirjanäyttelyssä. Ennen kuin siirrymme uudempiin sarjakuviin, aloitamme klassikolla:

Muumit

"Vain kuusi sarjakuvaa viikossa, eikä enää tarvitse tehdä idioottimaisia pikku kuvia, riidellä kirjailijoiden kanssa tai piirtää äitienpäiväkortteja!"

Niin helpoksi Tove Jansson sopimustaan luuli.

Tove oli julkaissut ensimmäiset Muumi-kirjat 1940-luvun lopulla. Ystävänsä toivomuksesta hän alkoi piirtää muumeista sarjakuvia Ny Tid -lehteen. Englannissa oltiin kaukonäköisiä. Siellä huomattiin muumien sopivan myös aikuiseen makuun. The Evening News -lehdessä alkoikin v. 1954 ilmestyä Toven sarjakuva.

Muumit ovat sarjakuvinakin iättömiä klassikoita, jotka sopivat kaikenikäisille. Aikuisille niistä avautuu oma lempeänironinen tasonsa. Muumien lempeä elämänfilosofia on tallella, mutta mukana on aimo annos satiirista otetta. Huimien seikkailujen päätteeksi loppu on kuitenkin aina onnellinen, kuten muissakin muumitarinoissa. Muumi-sarjakuvia on taas tullut uusintajulkaisuna. Muumit: sarjakuvaklassikot vie uusia lukijoita muumien maailmaan.

Kuusi sarjakuvaa viikossa vaati Tovelta yllättävän paljon aikaa. Muutaman vuoden kuluttua hän pyysi kumppanikseen veljensä, ja lopulta Muumi-sarjakuvat jäivät kokoaan Larsin tehtäväksi.
Juhani Tolvanen kertoo enemmän kirjassaan Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson.

Tove Jansson (1914-2001) kirjoitti sekä lapsille että aikuisille. Hän oli myös taidemaalari, piirtäjä ja filosofian tohtori. Sarjakuvantekijänä tyttö tai nainen oli Tove Janssonin uran alkuaikoina harvinaisuus. Tove oli itsekin ensimmäisten sarjakuviensa jälkeen unohtanut ne vuosikausiksi. Onneksemme hän palasi sarjakuvien pariin.

Hae Tove Janssonin Muumi-sarjakuvat kirjastosta.

Uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä

2011-07-26T11:56:00.017+03:00

Proulx, Annie: Näin on hyvä.

Annie Pro ulx asuu nykyisin Wyomingin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Esikoisromaanillaan Laivauutisia hän voitti monia kirjallisuuspalkintoja. Kuuluisuutta tuli lisää elokuvalla Brokeback Mountain, sillä elokuva tehtiin Proulxin novellin pohjalta.

Viime aikoina on suomennettu nimenomaan Proulxin novelleja. Tämä on jo kolmas kokoelma. Lyhyt kantama ja Maan tomua edeltävät Näin on hyvä kokoelmaa. Proulx kuvaa tavallisten ihmisten, köyhää elämää Wyomingissa sekä 1800 –luvulla ja lähempää nykyaikaa. Tarinat päättyvät useimmiten onnettomasti ja kirjan loppupuolen novelleja aloittaessa, herää vankka aavistus miten tässä tulee käymään. Ihmisiä Proulx kuvaa ymmärtävästi, mutta realistisen toteavasti.

1855 Archie & Rose aloittivat uudisraivaajana Sierra Madren rinteillä. Prologin ymmärtää, kun on lukenut tarinan.

Uskomuksen mukaan uudisraivaajat tulivat maahan, perustivat tilan, elivät ankarissa oloissa, kasvattivat kengättömiä jälkeläisia ja loivat tilallisdynastioita. Niin jotkut tekivätkin, mutta paljon useammat vain tulivat ja menivät ja unohtuivat pian.

Ihastuttavia ovat sen sijaan muutamat Paholaisen puuhista kertovat tarinat.
Paholaisen demonisihteeri Duane Fork juoksenteli ympäriinsä laittamassa toimistotiloja kuntoon. Hän ripotteli pöydille tomua ja likaa, kaatoi soraa lattialle…
Kirjailijan arvomaailmaa kuvaa hyvin se, kenet hän on sijoittanut Helvettiin.
..Helvettiin oltiin perustamassa kymmenettä piiriä, johon oli tarkoitus sijoittaa jatkuvasti kasvava paljous Täysiä kusipäitä, useimmat amerikkalaisia liikemiehiä.
Helvetistä löytyvät tupakkateollisuus, grynderi, joka oli tehnyt töitä Irakissa, kirjailijat jotka seisoskelivat elokuvatuottajien ympärillä. Ammattilaispyöräilijät ovat ansainneet paikan Helvetistä. Kanadan verovirasto on kuulemma byrokraattisin, vallanhimoisin kieroin maailmassa. Sipaisulta ei välty edes Kanadan jääkiekkourheilu.
Mutta jos jääkiekko on heidän kansallisurheilunsa, eivätkö he vain nauti sen pelaamisesta? Tuskimpa vain. Terät tulevat olemaan luistinten sisäpuolella. Ja ne ovat kuumia.

Erinomaisia novelleja.

Hae Näin on hyvä kirjastosta.
Hae Annie Proulxin kirjoja kirjastosta.

Vain ulkokäyttöön soveltuva Väinämö

2011-07-01T09:32:00.004+03:00

Katri Tapola: Väinämö. Vain ulkokäyttöön

Väinämö on erikoinen poika. Hänellä on synttärit vain neljän vuoden välein sekä harvinainen kyky nähdä ihmiset eläiminä. Äitinsä mukaan Väinämöllä oli synnytyslaitokselta lähtiessä varpaassa lappu, jossa luki ”Soveltuu vain ulkokäyttöön”. Vanhempiensa Kullervon ja Ainon kanssa Väinämö muodostaa kalevalaisen perhekunnan, jossa soitetaan kanteletta ja viljellään vanhoja sanontoja. Äidillä on taito aiheuttaa Tilanne isolla T:llä väärässä paikassa ja väärään aikaan.

Väinämö vakoilee kavereidensa Tarmon ja Onnin kanssa epäilyttävää Ylä-Tilhi Itseä. Mies syljeksii paljon, minkä vuoksi Väinämöstä tämä on selkeästi alpakka. Puhelimessa Ylä-Tilhi Itse sopii tulevansa osoitteeseen, joka kuuluu Vänämön perinteikkäälle perheelle. Mitä asiaa arveluttavalla naapurilla voi olla Väinämön kotiin?

Katri Tapolan lastenromaani on nykyaikainen kertomus ekaluokkalaisesta pojasta kalevalan hengessä. Kirjassa on paljon huumoria ja lasten lisäksi se hauskuuttaa myös aikuisia. Tapahtumista kerrotaan oivaltavasti ja lapsen näkökulmasta. Kalevalaista runomittaa on käytetty elävän tekstin lomassa taitavasti ilman että se tekisi tekstistä raskasta. Kirja sopii hyvin ääneen luettavaksi. Väinämö-sarja jatkuu kesällä ilmestyvässä Väinämö ja näkymätön naapuri.

Hae Väinämö kirjastosta.

Hae Katri Tapolan kirjoja kirjastosta.

Lunta Turkissa

2011-06-20T11:36:00.005+03:00

Orhan Pamuk: Lumi

Orhan Pamuk on turkkilainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. Jo vuonna 2004 New York Times julisti Lumen yhdeksi vuoden tärkeimmistä kirjoista.

Lumi ei ole helppo kirja, kuten eivät ole muutkaan Pamukin kirjat. Mutta lumi on upea kirja, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen! Niinpä siihen kannattaa tarttua, keskittyä ja lukea intensiivisesti. Kirjasta saa paljon.

Päähenkilönä Lumessa on runoilija nimeltä Ka. Ka on paennut sotilasvallankumousta Turkista Saksaan 1980. Kahdentoista vuoden kuluttua hän palaa kotimaahansa toimittajan ominaisuudessa tekemään juttua Koillis-Turkissa sijaitsevan Karsin kaupungin vaaleista sekä alueen nuorten naisten itsemurha-aallosta. Lumisade katkaisee yhteydet ulos kaupungista, ja sotilaat tekevät verisen vallankaappauksen. Ka tapaa nuoruudenrakkautensa ja ajautuu hänen kanssaan suhteeseen. Juonenkäänteet ovat moninaisia, yllättäviä.

Lumi on tunnelmaltaan erikoinen, tiheä. Kuten kirjan nimikin kertoo, yhtenä keskeisenä elementtinä kirjassa on lumi, jota sataa, sataa ja sataa. Lumi tuo aavemaisen ja unenomaisen tunnelman romaaniin. Klassinen romaanirakenne rakentuu useiden lainausten, viittausten ja intertekstuaalisen kudelman ympärille. Romaanissa on paljon henkilöitä. paljon näkökulmia, paljon erilaisia aatteita. Se auttaa ymmärtämään islamistien, separatistien ja useiden muiden ajatusmallien tarkoituksen. Samalla se auttaa ymmärtämään, miksei esim. keskeistä kurdikysymystä niin vain ratkaistakaan. Tai miksi toiset haluavat liberaalin demokratian, toiset puoltaa islamistista valtiota. Jokaisella on mielipiteensä ja se on yhtä väärä tai oikea kuin toisenkin. Yhtä totuutta ei ole, joten sovun syntyminen on mahdotonta.

Lumen juonenkäänteet ovat salapoliisiromaanimaisia. Näkökulmien vaihdokset tulevat yllättäen ja ratkaisut ovat toisinaan erittäin yllättäviä. Asioita tarkastellaan useasta eri näkökulmasta, monen henkilön kautta. Esimerkiksi pedagogisen instituutin rehtorin murha kuvataan aluksi taustatapahtumana päähenkilöiden kahvilatapaamiselle, sitten kuunnellaan rehtorin elämän viimeiset hetket tarkemmin kasettinauhurista. Sanomalehtikirjoitusten ”lainaaminen”, aikatasojen muutokset ja sisäiset tarinat ovat myös tyypillistä Pamukia. Esimerkiksi pienilevikkisen Rajakaupunginuutisten uutisjutut etukäteen kirjoittavan päätoimittajan tekstit ovat keskeisessä asemassa kirjassa. Edellispäivänä tehdyt uutiset muuttuvat todeksi ilmestyessään. Pamukin kieli on rikasta. Hänen tapansa pilata romanttinen tunnelma tylyllä huomautuksella tai kertoa suluissa henkilön jäljellä oleva elinaika ja todeta raa’asti kuolintapa pitävät lukijan otteessaan.

Lumi on herättänyt vihaa Turkissa. Politiikkaa on toki aiemminkin ollut Pamukin kirjoissa, mutta ei ehkä näin keskeisesti ja kantaaottavasti. Kirjojen päähenkilöt ja tärkeimmät sivuhahmot ovat monesti olleet vasemmistolaisia toimittaja-kirjailijoita tai ovat olleet äärivasemmistolaisessa toiminnassa mukana menneisyydessään. Pamukin ihmiskuva on lämpimän intellektuellinen. Ihmiset ovat älyllisesti suuntautuneita, pyrkivät sivistämään itseään, lukevat lehtiä, kirjoittelevat runoja ja proosaa sekä harrastavat teatteria. Toisaalta löytyy kapeakatseisia fundamentalisteja, jotka purkavat ahdistustaan murhaamalla väärässäolijoita.

Itä-länsi -asetelma on myös romaanin keskeisiä teemoja. Turkki on täynnä idän ja lännen vastakkainasettelua. Poliittinen kiihkoilu on johtanut kansanmurhiin, jotka ovat hurjuudessaan vertaansa vailla. Atatürkin hallinto herättää voimakkaita mielipiteitä. Osa ihmisistä ei hyväksy koko miestä eikä hänen aikaansa, osa palvoo häntä miltei pyhänä suurmiehenä.

Eurooppa on aina näyttäytynyt sivistyneenä paratiisina huonossa itsetunnossa rypeville kansoille. Ja turkkilaisten huonoa itsetuntoa Lumessa parjataan oikein olan takaa. Yksinäisyys, eristäytyminen, syrjäytyminen ja keskinäiset kiistat ovat toisaalta huvittavia, toisaalta surullisen traagisia. Länsi ei ollutkaan aivan sitä mitä odotettiin.

Lumi on nerokas ja järkyttävä kirja. Se on julmankaunista luettavaa. Siinä on runsaasti viittauksia myös Pamukin aiempaan tuotantoon, joten jos on tutustunut Pamukin muihin teoksiin, romaanista löytää vielä uusia tasoja. Teknisesti kertojan esittely kirjan puolivälissä ja hänen asemansa nosto on hieno ratkaisu. Romaanin loppupuoli sai minut hieman tuskastumaan, henkilöt kävivät välillä niin uuvuttavan pitkiä poliittisia keskusteluja, jotka kestivät ja kestivät, alkoivat alusta vain päätyäkseen - ei mihinkään. Uskon että tälläkin on merkityksensä, keskustelua keskustelun perään käydään ympäri maailman yhteisten asioiden hoitamiseksi. Mutta kun on tarpeeksi paljon eri kulttuureita, kansoja ja yksilöitä, lopputulos on usein - ei mikään.

Hae Lumi kirjastosta.

Hae Pamukit kirjastosta.

Rakennettu Suomi ilmasta

2011-06-09T17:16:00.002+03:00

Rakennettu Suomi ilmasta
kuvat: Hannu Vallas, teksti Veikko Neuvonen

Kirjan nimi on varsin informatiivinen: kirja sisältää ilmakuvia Suomesta, mutta nimenomaan ihmisen tekemistä rakennelmista. Kohteet on järjestetty kronologisesti lähtien esihistoriallisista ihmisen maastoon jättämistä merkeistä. Ensimmäiset kuvat ovatkin linnavuorista tai oikeammin niiden jäänteistä, mutta nopeasti päästään varsinaisiin linnoihin. Loppupuolella kirjaa voi ihmetellä vaikkapa Salpalinjaa tai lähiörakentamista. Monipuolisuus on kirjan vahvuus: esimerkiksi Siilinjärven lannoitetehdas on samalla viivalla Turun linnan tai Porvoon kaupunkinäkymän kanssa, eikä häviä mielenkiintoisuudessa yhtään.

Kuvat ovat hienoja: tarkkoja ja hyvin rajattuja ja kuvaussuunnat on hyvin mietitty. Hannu Vallas on julkaissut kiitettyjä ja kehuttuja ilmakuvakirjoja aiemminkin, esimerkiksi Helsinki ilmasta (2008) sekä Maailman kaunein saaristo (2008). Hienojen kuvien lisäksi teoksessa on myös hyvin kirjoitetut tekstit. Niistä on vastuussa tiedetoimittajana ja luontoiltajuontajana toiminut Veikko Neuvonen. Tekstien kautta kohteista saa lisätietoa ja siten kuvat sidotaan paitsi maantieteelliseen niin myös historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tämä on oikeastaan jatko-osa kaksikon ensimmäiselle yhteiselle kirjalle, joka on (jälleen lakonisen informatiivisesti) nimeltään Suomi ilmasta (2007). Siinä painotus on luonto- ja maisemakuvan puolella.

Tästä kirjasta riittää hupia ja hyötyä pitkäksi aikaa. Internetin karttaohjelmien (esim. Google Earth ja Maps sekä Bing Maps) suurkuluttajille, muuten vain karttafriikeille tai vanhan rakennusperinteen ystäville tämä kirja ainakin tarjoaa elämyksen.

Hae Rakennettu Suomi ilmasta kirjastosta

Lastenmusiikkia voi taas kuunnella

2011-05-26T08:20:00.000+03:00

Ipanapa 3

Lastenmusiikkia voi taas kuunnella. 1970-luvulla kunnon lastenmusiikkiin (M.A. Numminen jne.) tottuneet ovat nyt saavuttaneet isyys- ja äitiysiän, ja huomanneet, ettei sen jälkeen olekaan tullut yhtään hyvää lastenlevyä. Onneksi monet näistä iseistä ja äideistä toimivat levy-yhtiöissä ja bändeissä, joten he voivat vaikuttaa asiaan. Nyt meillä on lapsille punkkia (Jytäjyrsijät), heviä (Hevisaurus), poppia (PMMP: Puuhevonen), reggaeta (Paukkumaissi) tai muuten vaan hyvää musiikkia (Orffit, eli entinen Tohtori Orff ja Herra Dalcroze). Koko buumin saattoi aloittaa Ipanapa-kokoelmat, joista ensimmäinen ilmestyi 2007. Kokoelmien idea on, että kutsutaan mukaan muutamia eturivin poppareita, jotka kukin tekevät ja esittävät kokoelmalle lastenlaulun. Kaksi ensimmäistä kokoelmaa ovatkin jo tuottaneet muutamia lastenmusiikinklassikkoja, kuten Palefacen Hiphoppii englantii, Tuure Kilpeläisen Kuningas Ei, Lauri Tähkän Vattat täynnä ja Jyrki 69:n Lennä, lennä lepakko.

Kokoelmat todistavat, että lastenmusiikin tekeminen on vaikeata, eikä se todellakaan onnistu kaikilta, jotka osaavat tehdä hyvää tai myyvää musiikkia aikuisille. Kolmanteen osaan on saatu mukaan mm. Anna Puu, Scandinavian Music Group, Risto, Pariisin kevät ja Paula Koivuniemi. Uusimmalta tuntuvat puuttuvan edellä mainittujen kaltaiset huippuonnistumiset, vaikka Pariisin keväällä ja Paula Koivuniemellä voisi olla hyvä tulevaisuus lastenmusiikin tekijänä, jos ura aikuispopin parissa tyssäisi. Kokoelman onnistujia on myös Hevisauruksen (yhdessä Hanna Pakarisen kanssa) kappale Kimalainen ja kärpässieni, mutta heillähän onkin jo kokemusta lapsiyleisön viihdyttämisestä. Ipanapa-levyt uppoavat ehkä parhaiten alakoulun jo aloittaneeseen, vaikka mukana on joitakin kappaleita joista pienemmätkin voivat innostua. Vaikka kokoelmat ovat epätasaisia (kuten kokoelmat ovat aina), kaikilta kolmelta kokoelmalta löytyy muutamia hienoja hetkiä. Ne kannattaa kerätä vaikka automatkojen ratoksi.

Hae Ipanapa 3 kirjastosta.
Hae kaikki Ipanapa-levyt kirjastosta.

Kolme varjoa seuraa lasta

2011-05-20T09:56:00.000+03:00

Ranskalaisen Cyril Pedrosan sarjakuva Kolme varjoa on kertomus pelottavasta asiasta: lapsen menettämisestä. Pedrosa kertoo ystäväperheensä kokemuksia seuranneena, miten vaikeaa asiaa voi yrittää torjua tai väistää, mutta joskus on pelot vain kohdattava. Kolme varjoa kuvaa erityisesti isän kokemuksia ja tunteita. Suuren ja voimakkaan miehen on vaikea hyväksyä väistämätöntä.

Pedrosa on sijoittanut tarinansa kaukaiseen menneisyyteen, jossa onnellinen pikku perhe asuu puutarhansa keskellä. Kun kolme varjoa alkaa seurata lasta ja tulla yhä lähemmäs, on tehtävä jotain. Tarina kääntyy välillä vauhdikkaaksi seikkailuksi ja saa myyttisiäkin piirteitä.

Kirjaa selaillessa ensin hämmentää se, että kuvat on piirretty niin monenlaisin tyylein. Lukiessa huomaa, että tilanteet ja tunteet, joihin tarina henkilönsä (ja lukijan) vie, vaativat erilaisia tyylejä. Kertomus on surullinen, mutta ei ollenkaan lohduton.

Hae Kolme varjoa kirjastosta

Varjoaforismeja

2011-04-28T15:40:00.000+03:00

Don Paterson: Varjojen kirja

Kirjastossa on hyllyluokka 10.8, jonne tietopalvelussa opastetaan ihmisiä, jotka etsivät oikeita sanoja häihin ja hautajaisiin. Tämä luokka sisältää kaikenkarvaisia kokoelmia mietelauseita, aforismeja, sitaatteja tai lentäviä lauseita (jopa Matti Nykäseltä). Näistä kirjoista löytyykin usein apu akuuttiin sanapulaan, mutta 10.8-luokan mietelausekokoelmien joukkoon kuuluu myös muutamien kirjailijoiden omia kokoelmia lyhyttä tavaraa. Jos kirjailijalle omin muoto ilmaista itseään on lauseen tai parin mittainen, häntä usein kutsutaan aforistikoksi. Alan klassikoita ovat muun muassa Stanislaw Jerzy Lec ja Samuli Paronen. Uudempia yhä julkaisevia ovat vaikka Markku Envall ja tämä Don Paterson. Hänen Varjojen kirjansa on aforismien hyllyssä, koska hän on itse päättänyt kutsua niitä aforismeiksi. Osa sopiikin aforismin määritelmään (”tiiviissä ja lyhyessä muodossa lausuttu ajatus”), mutta onko kolmesivuinen teksti enää aforismi? Don Patersonin mielestä on, ja kirjan takakannen mainostekstin mukaan hän ”uudistaa aforismia radikaalisti”. En ole aivan varma onnistuuko Paterson uudistamaan tuhansia vuosia vanhaa kirjallisuuden lajia, mutta olivatpa tekstit aforismeja, runoja tai proosarunoja, ne ovat tutustumisen arvoisia. Patersonin aiheina on koko ihmiselämä, mutta erityistä painoarvoa saavat ihmissuhteet, taide ja taiteilijan elämä sekä musiikki. Hänhän on myös jazz-kitaristi.

Ei yhtäkään sähköpostia tuntiin. Kusipäät.

Jokin neandertalilainen osa minua pitää jokaista aviomiestä loukkauksena.

Kaikki opettajani ovat olleet naisia. Monet miehet tosin ovat vetäneet minut hetkeksi sivuun kertoakseen asioita, jotka he tietävät.

Melkein kaikki huoneessa selviää sinusta hengissä. Huoneelle olet jo aave, säälittävä pehmeä olento, joka tulee ja menee.

Kirjailijat uneksivat löytävänsä jonkun kuolleen neron, jota he voivat täydellisen turvallisesti salassa plagioida.

Keskinkertainen taide on paljon pahempaa kuin huono taide. Huono taide ei tuhlaa aikaamme.

Aforismi on vähäistä ajanhukkaa. Runo on täydellistä ajanhukkaa. Romaani on monumentaalista ajanhukkaa.

Loppupuolella tekijä käy omien tuotostensa kimppuun pohtiessaan aforismia yleensä, muita aforistikkoja ja omaa kokoelmaansa. Kaikki kritiikki mitä lukija on teoksesta ajatellut, ammutaan alas:

Tietenkään et pidä kaikista aforismeista. Minä en pidä kaikesta sinussa.

Jos lukee kokoelmallisen aforismeja säntillisesti siinä järjestyksessä kuin ne on pantu sivuille – se on yhtä järkevää kuin jos syö ison purkillisen sipuleita säntillisesti siinä järjestyksessä kuin ne on ladottu purkkiin; ja pitäisi olla sanomattakin selvää, ettei kumpiakaan pitäisi ahmia loppuun yhdellä istumalla. (Kursivoinnit Patersonin).

Hae Varjojen kirja kirjastosta.

Merirosvot varokaa!

2011-04-18T10:49:00.000+03:00

Jonny Duddle: Mahtava merirosvoseikkailu

Merirosvot varokaa, tuntematon ystävä lähestyy teitä!

Kaappareistaan kuulun Port Royalin ilkeät ja ahneet merirosvot saavat käsiinsä Ulkomaan aarrekartan. Samoihin aikoihin satamaan ilmestyy vanha viuluniekka, joka laulaa vastustamatonta laulua kultaisesta saaresta ja sen aarreröykkiöistä. Viheliäisyydestään tunnettu kapteeni Purppuraparta miehineen tarttuu syöttiin; vain viisas papukaija empii… Vaisusti viuluniekka varoittaa merirosvopaattiin ryntäävää joukkiota. Piraattilauma ei aarteenkiilto silmissään tunnista vaaran merkkejä, jotka kirjan lukijalle puistattavan vihjaavasti näyttäytyvät.

Sirja Kunelius on suomentanut riemastuttavasti tämän brittiläisen kuvittajan Jonny Duddlen runokuvakirjan. Kuvakirja sopii kaiken ikäisille meriseikkailujen ystäville, jotka eivät kavahda tarinan karmeitakaan käänteitä.

Hae Mahtava merirosvoseikkailu kirjastosta!

Karpaattien neron maassa

2011-03-23T14:06:00.000+02:00

Tarinoita kulta-ajalta on episodielokuva, joka ruotii mustan huumorin keinoin Ceausescun aikaa Romaniassa. Kyse on erilaisista huijauksista ja vippaskonsteista, joilla neuvokkaat kansalaiset pyrkivät kiertämään järjestelmää. Toisaalta, aina saattoi olla joku, jolle oli hyödyllistä paljastaa nämä pienet kiertotiet. Jotkut tarinoista taipuvatkin vähän surumielisen puolelle. Taustalla ovat urbaanilegendat ja tarinat, joita Karpaattien neron maassa kerrottiin.

Hauskin absurdi tarina kuvaa kylää, joka odottaa puolueen arvovieraiden delegaatiota. Edellisenä päivänä saapuu tarkastaja, joka varmistaa, että kylä on edustuskunnossa. Kaikki (ja ehkä vähän liikaakin) tehdään, että tarkastaja olisi tyytyväinen. Toinen tarina kertoo kinkkisestä ongelmasta: miten kerrostaloasukas saa naapurien huomaamatta hengiltä sian. Entä miten Ceausescu retusoidaan valokuvassa arvokkaamman näköiseksi?

Elokuvalla on monta ohjaajaa. Käsikirjoittaja ja tuottaja on Cristian Mungiu, jonka ohjaama elokuva 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää voitti Cannesissa 2007 Kultaisen palmun. Sen tarina on pikemminkin hyytävä - ja sekin kannattaa katsoa.

Hae Tarinoita kulta-ajalta kirjastosta.

Espoolainen snoukkaaja metsäkoulussa

2011-03-08T14:04:00.004+02:00

Marja-Leena Tiainen: Päin mäntyä (2010)

16-vuotias Miro ei tiedä, mitä tehdä ysiluokan jälkeen. Isä painostaa lukioon, mutta se ei tunnu oikealta paikalta. Villin kesän jälkeen espoolainen Miro päätyykin kouluun sinne, mihin ehkä vähiten voisi odottaa; syrjäseudulle Kontion metsäkouluun. Vaihtamalla maisemaa hän haluaa ottaa etäisyyttä isäänsä sekä arveluttaviin kavereihinsa.

Kirjassa kuvataan lumilautailua harrastavan Miron sopeutumista Kontioon opiskeluvuoden ajan. Kerronnan keskiössä ei kuitenkaan ole opiskelu, vaan Miron vapaa-aika, ihmissuhteet, ajatukset ja asenteet. Vuoden aikana Miron hieman ennakkoluuloinen ajattelutapa muuttuu hänen joutuessaan uusiin ja ristiriitaisiin tilanteisiin. Nuoren miehen itsenäistymistä edistää mm. kipakka Aava, josta tulee Mirolle tärkeä.

Tiainen ottaa tarkastelun kohteeksi yksittäisiä Miron opiskelutovereita, jotka ovat varsin elävän ja tutun tuntuisia karvanoppa-autoineen, ylisuojelevine äiteineen ja peliriippuvuuksineen. Kirjailija kuvaa nykynuorisoa ongelmineen varsin uskottavasti ja sujuvasti. Romaanin teemoja ovat mm. hankalat perhesuhteet sekä luonnon kunnioittaminen.

Hae Päin mäntyä kirjastosta.

Annan oudot jäähyväiset

2011-02-23T12:41:00.003+02:00

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Rakastetun tyttökirjojen kirjoittajan, L. M. Montgomeryn viimeinen käsikirjoitus jätettiin kustantajalle päivää ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 1942. Teos oli Annan jäähyväiset, joka on kokonaisuudessaan julkaistu ensimmäisen kerran vasta nyt. Asiantuntevat esipuhe ja jälkisanat valaisevat sitä, miksi kirja poikkeaa muista Anna-sarjan kirjoista ja miksi sitä ei julkaistu aiemmin, antamatta kysymykseen kuitenkaan tyhjentävää vastausta.

Annan jäähyväiset on novellikokoelma, jonka rakenne on mielenkiintoinen: kehyskertomuksena Anna lukee omia ja Walter-poikansa kirjoittamia runoja ja muut Blythen perheenjäsenet kommentoivat niitä. Runojen kanssa vuorottelevissa novelleissa Annan ja Gilbertin perhe sen sijaan on sivuosassa, muiden Glen St. Maryn kylän asukkaiden kommenttien ja välillä pahansuopienkin huomioiden kohteena.

Novelleissa toistuu orpouden teema, joka on ominainen L. M. Montgomeryn koko tuotannolle. Osansa saavat myös aviorikokset, kuolema ja muut synkät salaisuudet. Keskittyminen sivuhenkilöihin tuntuu kuitenkin oudolta ja Annan omaa ääntä olisi toivonut kuulevansa teoksessa enemmän. Anna-kirjojen fanit saavat silti nauttia Montgomeryn huumorista, kielestä ja Prinssi Edwardin saaren arkielämän ja miljöön kuvauksesta lähes yhtä paljon kuin sarjan aiempia kirjoja lukiessaan.

Hae Annan jäähyväiset kirjastosta.

Yhesti yhes paikas yks jätkä...

2011-02-08T15:52:00.008+02:00

Ville Pirinen: Yhesti yhes paikas
Ville Pirinen: Yhesti yhes toises paikas
Ville Pirinen: Yhesti yhes kolmannes paikas

On kotimaisen sarjakuvan juhlavuosi, koska ensimmäinen suomalainen sarjakuvakirja ilmestyi 100 vuotta sitten (Professori Itikaisen tutkimusretki, ks. PS.). Tässä blogissahan on aiemminkin nostettu esiin kotimaista sarjakuvaa (Pauli Kallio, Tiitu Takalo), mutta tänä vuonna toivottavasti vielä enemmän. Ville Pirinen on tähän asti kuvittanut muiden käsikirjoittamia teoksia, kuten Pauli Kallion Ornette Birks Makkosta ja Timo Iivarin Kung fu –poliiseja. Tälläkin kertaa on kyse tavallaan muiden jutuista, eli Pirinen kertoo muilta kuulemiaan juttuja. Kyse ei ole kuitenkaan varsinaisesti urbaaneista legendoista, vaan arkisemmista tarinoista, jotka on kerrottu kertojalle tositarinoina (”yhesti yhes paikas yks jätkä…”). Esimerkiksi moni varmaan tuntee miesliikunnanopettaja-tyypin, jolla oli aina tarve näyttää mallia urheilusuorituksiin, ja satuttaa itseään ja ehkä muitakin samalla (Yhesti yhes toises paikas). Harvempi on ehkä törmännyt entiseen voimistelijaan yleisellä saunavuorolla, jonka on pakko todistaa, että jalat menevät yhä pään taakse, mutta joka ei muista, että on syönyt muutama tunti aiemmin liikaa burgereita (Yhesti yhes paikas). Seurauksena on likainen, mutta hauska tarina. Tarinat sijoittuvat jonnekin kultaiselle 1980-luvulle ja pikkukaupunki-Suomeen, mutta maaseudulle poiketaan trilogian verisimmässä tarinassa, jossa naapurin ukko haluaa opettaa maalle tulleelle pikkupojalle, miten sika teurastetaan (Yhesti yhes paikas). Pirisen konstailematon ja siloittelematon piirrosjälki on arkisiin tarinoihin sopiva.

PS. Ilmari Vainio: Professori Itikaisen tutkimusretki (WSOY 1911) on vauhdikas sarjakuva, jonka vajaassa 50 ruudussa Itikainen kumppaneineen on joutua afrikkalaisten villien syömäksi (hölmöt villit syövät puupökkelön Itikaisen sijaan), nostetaan maan läpi Kiinaan ja sieltä kuumailmapallolla juuri löydetylle Pohjoisnavalle, josta ajelehtivalta jäälautalta (vai oliko se valaan selästä) heidät pelastetaan rakkaaseen Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Hae Professori Itikaisen tutkimusretki kirjastosta.

Hae Ville Pirisen trilogia kirjastosta.

Liian paljon onnea

2011-01-25T10:04:00.003+02:00

Alice Munron novellikokoelmassa Liian paljon onnea henkilöt joutuvat arvioimaan elämäänsä uudelleen, halusivatpa tai eivät. Joskus vain eteen tulee hetki, josta ei voi jatkaa entiseen tapaan. Avausnovellin käänne on järkyttävä murhenäytelmä, joka valkenee lukijalle vähitellen, mutta elämässä voivat pienemmätkin seikat kääntää suunnan. Ratkaisevan hetken saattaa myös tajuta vasta myöhemmin. Elää kuitenkin pitää: on löydettävä merkitys tuleville päiville tai arvostettava sitä, mitä on. Ja joidenkin asioiden kanssa on vain elettävä, vaikka muisto tai häpeä kalvaisikin. Niminovellissa kerrotaan oikeasta historiallisesta henkilöstä, matemaatikko Sofja Kovalevskajasta.

Vaikka ei tavallisesti välittäisi lukea novelleja, kannattaa harkita tutustumista tähän ja muihinkin Alice Munron novellikokoelmiin. Tarinoiden kaari on aika pitkä, joten henkilöihin ehtii tutustua, ja jotkut heistä jäävät mieleen pitkäksikin aikaa. Tapahtumissa on toden tuntua, ja henkilöihin uskoo.

Liian paljon onnea on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa, kuten muutkin hänen suomennetut teoksensa. Suomentaja on Kristiina Rikman.

Hae Liian paljon onnea kirjastosta!

Kauhuromantiikka ankkalammikkolla

2011-01-11T16:57:00.005+02:00

Hannele Mikaela Taivassalo & Lena Frölander-Ulf: Hämäräkirja

Linnassa asustaa vain kaksi ihmistä: Hovimarsalkka – aikuinen ja Pieni – lapsi. Linnaa ympäröi synkkä metsä. Kuten asiaan kuuluu, linnassa on aarrekammio. Hovimarsalkka on aikuisten tapaan vihkiytynyt pelkäämään aarteiden puolesta; onneksi linna on tiukasti lukittu, joten metsän ryövärit ja aaveet eivät pääse sinne.

Pieni ei ensin ymmärrä pelätä metsää ja sen vaaroja, mutta Hovimarsalkka saa istutettua oman pelkonsa Pieneen. Aikuisen taakkaa on Pienen raskas kantaa. Mutta Pieni on onneksi neuvokas tyttö.

Graafikko Lena Frölander-Ulfin mustavalkeissa kuvissa hiiviskelevät varjoissa ja raskaiden verhojen kätköissä velhot, rosvot ja ihmissudet. Täysikuun paisteessa noidat lentävät ja puiden oksat vääntyilevät. Näinä räikeän värikkäinä aikoina kauhuromanttinen mustavalkoisuus tuntuu suorastaan virkistävältä. Kuvat nivoutuvat luontevasti yhteen runoilija Henriikka Tavin suomentaman tekstin kanssa.

Taivassalo on suomenruotsalainen kirjailija, jolta on suomennettu Hämäräkirjan lisäksi aikuisten romaanit Viisi veistä Andrei Kraplilta ja Oi, tule katsomaan. Hän sai Runeberg-palkinnon vuonna 2008 teoksestaan Viisi veistä Andrei Kraplilta.

Hae Hämäräkirja kirjastosta!

Elämänopasta etsimässä

2010-12-23T08:21:00.008+02:00

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin, Tammi 2010

"Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee – mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?”

Sveitsiläinen klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius tulee estäneeksi naista hyppäämästä sillalta. Tämä sattuma johdattaa Gregoriuksen portugalilaisen kirjailijan ja lääkärin Amadeu de Pradon maailmaan – ja muuttaa hänen elämänsä. Gregorius jättää taakseen tavanomaisen arkensa ja yllättyneet kollegansa ja lähtee junamatkalle kohti Lissabonia, kiehtovaa, kaunista Portugalin pääkaupunkia. Gregoriusta ajaa pakonomainen halu saada tietää lisää arvoituksellisesta kirjailijasta Amadeu Pradosta ja hänen elämänfilosofiastaan.

Lissabonissa Gregorius etsii käsiinsä kirjailijan tunteneita ihmisiä, ja tutustuu samalla diktatuurin ikeen alla eläneeseen maahan. Monien ihmisten toisistaan poikkeavat käsitykset kirjailijasta muodostuvat käänteentekeväksi Gregoriukselle itselleen. Matka on klassinen metafora muutokselle ja myös tässä romaanissa konkreettinen matka Portugaliin vertautuu Gregoriuksen matkaksi omaan itseensä ja identitettiinsä.

Yöjuna Lissaboniin on jännittävä ja kiehtova retki ihmisen sielunmaisemaan. Se on psykologinen jännityskertomus kirjallisuuden ja historian maailmasta ja monisyinen kuva siitä, miten ihminen rakentaa identiteettinsä. Sattuma, kohtalo, voi muuttaa yhdessä hetkessä kaiken.

"Miksi me säälimme ihmisiä, jotka eivät pääse matkoille? Siksi että he eivät pysty avartumaan sisäisestikään, koska eivät voi levittyä ulkoisesti, he eivät voi monistua, ja niin heiltä puuttuu mahdollisuus tehdä laajoja retkiä omaan itseensä ja päästä selville, kuka tai mitä muuta heistä olisi voinut tulla.”

Pascal Mercier on oikealta nimeltään Peter Bieri, joka on toiminut mm. filosofian opettajana. Amadeu Pradon kirjaa voisikin kuvailla filosofiseksi elämänoppaaksi. Niiden kautta Greogorius syventää tietoisuuttaan omasta elämästään. Myös lukijassa tämä herättää monelaisia ajatuksia. Romaanista riittää pohdittavaa pitkäksi aikaa. Lumoava lukukokemus!

Hae Yöjuna Lissaboniin kirjastosta.

Esseitä paavista, jääkiekosta ja takapuolesta

2010-12-10T10:50:00.008+02:00

Savukeitaan esseet

Jos hakee verkkokirjastostamme uusia esseekokoelmia huomaa, että niitä julkaisevat enää pienkustantamot. Suurille kustantajille on jo selvinnyt, että rahaa tulee muualta. Jos heidän julkaisuohjelmaansa eksyy yksi esseekokoelma vuodessa, sekin on yleensä jo kuolleelta esseistiltä (Michel de Montaigne, Väinö Linna). Sen sijaan piskuinen turkulainen kustantaja Savukeidas tupruttelee ulos useita esseekokoelmia vuodessa, joista huomattava osa kotimaisia. Eniten julkisuutta näistä lienee saanut Antti Nylén, jonka Vihan ja katkeruuden esseet (2007) sekä Halun ja epäluulon esseet (2010) ovat saaneet mukavasti näkyvyyttä. Onhan Nylén tarkka, vaikkakin ehkä hieman vuolassanainen havainnoitsija, jonka kärkkäitä mielipiteitä lukee ilokseen kuin romaania, vaikkei samaa mieltä hänen kanssaan olisikaan. Ja kuka voisikaan olla hänen kanssaan samaa mieltä kaikesta? Hän puolustaa yhtä innokkaasti eläinten oikeuksia ja paavinvaltaa, Pentti Linkolaa ja teryleenikravatteja, Baudelairea ja Anna Abreu’ta (ei hänen musiikkiaan, vaan hänen olemustaan). Musiikki on vahvasti esillä, erityisesti hänen esikuvansa Morrissey, Nico ja suomalainen Islaja. Morrisseyta käsitellään molemmissa kokoelmissa, uudemmassa tosin vain hänen takapuoltaan. Onpa molemmille kokoelmille laadittu oma soundtrack, jota voi kirjaa lukiessa kuunnella. Omituista on, että tuosta kirjavasta ja paradoksaalisesta aiheluettelosta huolimatta Nylénin esseekokoelmat eivät ole sekavia, vaan kaikesta tihkuu läpi hyville esseekokoelmille ominainen rehellisyys ja itsensä likoon laittaminen. Vai onko kirjailija vain luonut hyvän, sopivan särmikkään brändin?

Toinen esseisti, joka tekee mieli nostaa esiin Savukeitaan valikoimista, on Tommi Melender. Hänenkin esseensä on julkaissut Savukeidas, vaikka hänen romaaninsa (muun muassa viime vuoden Finlandia-ehdokas Ranskalainen ystävä) ja runonsa julkaisee WSOY. Melenderin esseekokoelman Kuka nauttii eniten (2010) aiheluettelon voi tiivistää timantinkovaan kaksikkoon: jääkiekko ja kirjallisuus.

Jääkiekkoa käsitellään pitkässä avausesseessä "Miesten peli". Melender on entinen jääkiekkojunnu ja nykyinen penkkiurheilija. En muista, että jääkiekkoa olisi aiemmin käsitelty näinkään laajasti kirjallisuudessa. Jalkapallolla on arvokkaat pohtijansa Albert Camus’ta lähtien, mutta jääkiekkoa on aina pidetty rahvaanomaisempana. Herkullisesti Melender arvioikin kiekkoilijoiden tappion jälkeisiä puheita, ja muistelee omia häpeäntunteitaan junnukiekosta. Ja onhan se niin, että tappiossa on jotain runollisempaa kuin voitossa. Voitot unohtuvat, mutta kuka voisi unohtaa nuo jääkiekko-ottelut, joissa Ruotsi nousee lopussa ohi Leijonien tai Suomen jalkapallomaajoukkueen kommellukset maailman kentillä. En tiedä yhdistääkö kunnon tappio kansaa enemmän kuin voitot, mutta ainakin johtoasemassa romahtamisessa toteutuu kunnollinen draaman kaari. Juuri kun olet saavuttamassa jotain, tulet ylimieliseksi ja se lipsahtaa sittenkin käsistä. Se tekee monista hävityistä otteluista tavallaan taidetta. Jääkiekkoesseen jälkeen Melenderin sinänsä ihan kiinnostavat kirjallisuusesseet Gustave Flaubertista, Michel Houellebecq’stä ja Don DeLillosta tuntuvat vain hyviltä, mutta persoonattomilta kirjallisuusesseiltä.

STOP PRESS: Yllä käsitellyt esseekokoelmat ovat ainoat esseekokoelmat, jotka ovat ehdokkaana Runeberg-palkinnon 2011 saajaksi. Hyvä valinta, raati!

Hae Savukeitaan julkaisemat esseekokoelmat uudesta verkkokirjastostamme.

Onandjokwe!

2010-12-02T17:06:00.006+02:00

Sata vuotta sitten suomalainen lääkäri ja lähetystyöntekijä Selma Rainio perusti Ambomaan ensimmäisen sairaalan. Tämä Onandjokwen sairaala on ollut avuksi paikalliselle väestölle, mutta elintärkeä myös monille suomalaisille lähetystyöntekijöille ja heidän perheilleen.

Onandjokwe tuli tutuksi myös lapsuutensa Ambomaalla viettäneille Jaakko Löytylle sekä Pekka Simojoelle. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, he maksavat velkaansa yhteisellä konserttikiertueella ja levyllä, joilla kerätään rahaa remontointia kaipaavaa sairaalaa varten.

Levyllä on muutama entuudestaankin tuttu laulu, mutta suurin osa on uutta tuotantoa. Nämä Suomi-gospelin isähahmot ovat tehneet tätä projektia varten uusia lauluja myös yhdessä: Simojoki sävelen ja Löytty sanat ja päinvastoin.

Levy on hyväntuulinen ja letkeä: elämäntuskaa tai uskonkriisejä ei tällä levyllä itketä. Rivien välistä löytää kyllä viitteitä Ambomaan vaikeista elinolosuhteista, aineellisesta puutteesta tai Namibian historian vaikeista ajoista. Parhaiten tämä kuuluu tutuissa kappaleissa "Namibia, yaloo!" sekä "Herra, siunaa Namibiaa", jotka saivat päivitetyt sanat Namibian itsenäistymisen (1990) riemussa.

Bändin jäsenet ovat taattua laatua ja tuttuja Löytyn ja Simojoen aikaisemmilta levyiltä: Pekka Nyman (lyömäsoittimet), Seppo Rauteva (rummut), Mikko Löytty (basso) ja Jarkka Rissanen (kitara). Jakaranda-kuoroakin kuullaan.

Hae Onandjokwe kirjastosta!

Lääkäri, kirjailija, poliitikko, pianisti, jalkapalloilija

2010-11-17T14:48:00.005+02:00

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti - Merkintöjä elämästäni

Suomenruotsalainen Claes Andersson on syntynyt vuonna 1937. Hän on tullut suomalaisille tutuksi julkisuuden henkilöksi monelta eri alalta. Hän on runo- ja proosakirjailija, lääkäri, jazz-pianisti sekä ollut mukana politiikassa. Elämänura on ollut merkittävä. Tällä kertaa kirjailija on keskittynyt muistelemaan omaa elämäänsä.

Kirjailijan lapsuusvuosiin osui sota-aika, joka vaikutti perheeseen kuten useisiin suomalaisiin perheisiin. Isä oli sodassa viisi, kuusi vuotta ja äiti yritti pitää perheestä huolta parhaan kykynsä mukaan. Olo oli turvaton. Isä ei sota-ajoista myöhemmin juuri puhunut. Nuoruusvuodet kuluivat kuitenkin myös iloisissa merkeissä ja tuli halu opiskella lääkäriksi, pelata jalkapalloa IFK:ssa oman idolin ohjaaja-näyttelijä Åke Lindmanin kanssa ja oppia soittamaan pianolla jatsia kuin Art Tatum tai Fats Waller tai Oscar Peterson. Rikhardinkadun kirjasto toi elämään kirjat, jotka imivät nuorta Claesia magneettisen armottomasti puoleensa. Myös oma Elna-täti jätti tulevaan kirjailijaan lähtemättömän vaikutuksen lukemalla tuntikausia tarinoita kuin omalle pojalle ja hemmottelemalla limsalla ja leivoksilla. Myös kaveriporukalla luettiin innolla kirjoja.

Lääketieteen opiskelu johti harjoitteluun aluksi mm. ruumiinkantajana ja myöhemmin oikeisiin töihin erilaisiin sairaalapaikkoihin, joista kirjassa elävästi kerrotaan. Kiinnostus psykiatriaan johti siihen, että myös oma psykoterapia alkoi. Kirjailija kuvaa avoimesti tuntemuksiaan ja lukija saa lohdutusta huomatessaan, että menestynytkin henkilö voi olla hyvin inhimillinen ja pelokas eri elämäntilanteissa. Kirjailija jakaa lukijan kanssa elämänsä tavalla, jolla hyvälle ystävälle kerrotaan kuulumisia. Se tekee vaikutuksen. Lääkärin ammattia harjoittaessa loma-ajat vei kutsumus kirjoittamiseen; Andersson on julkaissut 22 runokokoelmaa ja 6 proosateosta.

Politiikka näyttäytyy kirjassa myös. Nuorta idealistia kiehtoi Marraskuun liike, joka perustettiin vuonna 1967 auttamaan erilaisia yhteiskunnan syrjäyttämiä vähemmistöjä. Kirjailija pääsi myöhemmin läpi eduskuntavaaleissa, tuli ministerin pesti, Vasemmistoliitto perustettiin ja elämään mahtui sekä onnistumisia että kahnauksia, jotka liittyvät politiikan tekemiseen.

Kirjassa on tarinoita kirjoittajan tärkeistä henkilöistä, joita elämään mahtuu useita. Riveiltä paljastuu, että kaikilla perheillä on omat hankalat vaiheensa, joista tekee mieli vaieta. Toisaalta kirjailija jättää mahdollisuuden myös mielen muuttamiseen ja haluaa valaa optimismia tulevaisuuteen. Kirjan loppuosassa, kun oma terveys ja ikä tuovat elämän rajoitukset lähelle, nousevat etusijalle elämänkumppani, kuusi lasta ja lapsenlapset.

Tämä Andersonin itsenä kirjoittama muistelma- ja elämänkertateos Jokainen sydämeni lyönti on helppoa luettavaa. Andersson on palkittu kirjailija, mm. vuonna 2003 tuli Ruotsi Akatemian Suomi-palkinto sekä 2007 Bellman-palkinto. Kirjan nimen alaotsikko Merkintöjä elämästäni kertoo, että kirjoittajan elämää käydään kirjassa läpi sieltä täältä. Muistoja on paljon. Tekstin ulkoasussa kiinnittää huomiota kappalejaon tekeminen siten, että jätetään tyhjä rivi. Se ehkä vaikuttaa myös luettavuuteen, joka on kaiken aikaa selkeä. Teoksen suomentaja on Liisa Ryömä.

Hae Jokainen sydämeni lyönti kirjastosta.

Portaat toiseen kerrokseen

2010-11-05T14:10:00.004+02:00

Paco Roca: Ryppyjä

Miltä tuntuu, kun muisti haurastuu, katoaa? Missä ovat ne ihmiset, jotka elävät vielä keskuudessamme, mutta eivät enää oikein ole läsnä?

72-vuotiaan Emilion lapset tuovat isänsä vanhainkotiin. Hän tutustuu muihin asukkaisiin, erityisesti kämppäkaveriinsa Migueliin, joka johdattaa hänet talon tapoihin. Vähitellen Emiliolle selviää, että hänellä on Alzheimerin tauti. Toisiaan tukien asukkaat koettavat selvitä ja olla joutumatta seuraavaan kerrokseen huonompikuntoisten osastolle - portaat sinne ovat lopun alku.

Päivät seuraavat toisiaan samanlaisina, vaikka varsinkin Miguel kapinoi siihen alistumista vastaan, ja koettaa saada aikaan säpinää. Emiliolta alkaa silti kadota yhä enemmän esineitä, asioita, ihmisiä, muistoja, aikaa. Tulee noloja, harmittavia ja surullisia tilanteita. Ja eräänä päivänä ovat edessä ne portaat toiseen kerrokseen.

Paco Rocan sarjakuva on vaikuttava kokemus. Kirjan kuvista tulee elokuvamainen vaikutelma, värit ovat rauhallisen ruskehtavat. Kirjan tunnelma tarttuu, ainakin itse jäin pitkäksi aikaa hyvällä tavalla haikealle mielelle.

Hae Ryppyjä kirjastosta.

Ihan kakaroita

2010-10-19T15:09:00.004+03:00

Kesällä 1967 John Coltrane kuoli. Se oli myös hippien ja rakkauden kesä. New Yorkissa kaksi nuorta taiteilijaksi pyrkivää tapaa toisensa. Tästä lähtien he kulkevat yhdessä tehden sekalaisia hommia, jotta saavat vuokrat ja ruoan maksettua. Toinen etsii arvokkaita painoksia divareista ja myy niitä kalliimmalla eteenpäin. Toinen etsii itseään myymällä itseään lomalla oleville merimiehille. Siitä huolimatta tämä on rakkaustarina. New Yorkissa tehdään taidetta ja pyöritään Andy Warholin hovin liepeillä, hotelli Chelseassa, 42. kadulla ja mesenaattien rikkaissa kodeissa. Päähenkilöiden elämä risteää Janis Joplinin, Allen Ginsbergin ja muiden 1970-luvun taiteilijoiden kanssa.

Lopuksi toisesta tulee runoilija ja rock-tähti. Toinen astuu kaapista ulos maailmankuuluksi valokuvaajaksi ja aidsin uhriksi. Ennen valokuvaajan kuolemaa runoilija lupaa hänelle kertoa heidän – Patti Smithin ja Robert Mapplethorpen – tarinan, ja se on tämä taiteilijaksi tulemista hienosti kuvaava kirja.

Patti Smith (1946–) aloitti runoilijana, mutta huomasi lausuessaan tarvitsevan usein säestystä tuekseen. Hänen ensialbuminsa Horses (1975) on yksi rockin vaikutusvaltaisimmista levyistä. Ikonisen kansikuvan on ottanut Robert Mapplethorpe. Smith levyttää yhä ja julkaisee myös runoja. Uusin runokokoelma Viattomuuden tunnusmerkit on saatavilla myös suomeksi.

Robert Mapplethorpe (1946–1989) teki ensin kollaaseja, kunnes löysi Polaroid-kameran, jolla alkoi ikuistaa itseään ja ystäviään. Myöhemmin hänen kuviensa aiheita olivat kukat, mustavalkoiset (homo)eroottiset asetelmat ja taiteilijoiden muotokuvat. Teos hänen kuvistaan löytyy myös kirjaston kokoelmista.

Hae Patti Smithin Ihan kakaroita kirjastosta.

Hae kaikki Patti Smithin levyt ja kirjat kirjastosta.

Ian McEwan

2010-10-06T17:52:00.004+03:00

Jossain vaiheessa jotkut kirjailijat muuttuvat omiksi suosikeiksi. Muutos voi tapahtua pikkuhiljaa. Saattaa vaatia kirjan tai kolmekin, ennen kuin alat odottaa kirjailijan uusinta teosta kieli pitkällä. Ian McEwanin kanssa minulla kävi niin, että nuorempana luin pari hänen ensimmäistä kirjaansa (Sementtipuutarha, Vieraan turva), joista tykkäsin, mutta sitten unohdin hänet 15 vuodeksi. Sitten vuonna 2005 käsiini sattui Amsterdam, joka oli sen verran mainio, että aika pian sen jälkeen ahmin Lauantain, Sovituksen ja Ikuisen rakkauden, jotka jysähtivät kukin vuorollaan kuin tiilikuorma olisi tippunut päälle. Sen jälkeen olen tietenkin lukenut hänen koko tuotantonsa, myös novellit, joita ei ole käännetty (ei parasta McEwania) ja pari lastenkirjaa. Tämän perusteella voin todeta, että McEwanin kestävimmän tuotannon muodostavat hänen romaaninsa (varsinkin 6 viimeistä), jotka onneksi ovat kaikki saatavilla suomeksi. McEwan on niitä harvoja nykykirjailijoita, joilla tyyli ja tarinankerronta ovat kauniisti tasapainossa. Kumpikaan ei kukoista toisen kustannuksella.

Ian McEwanin uusin romaani on nimeltään Polte (Solar, 2010). McEwan on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen – ilmastonmuutokseen ja aurinkovoimaan, mutta heittäytyy satiirikoksi. McEwania on pidetty vakavana kertojana, mutta komiikkakin on kurkkinut mm. Ikuisessa rakkaudessa. Poltteen päähenkilö on Nobelilla palkittu tiedemies, joka on voinut palkinnon saatuaan ottaa löysin rantein. Töissä uutta luovan tutkijan rooli on vaihtunut seminaarien juhlapuhujan rooliin. Kotona viides avioliitto on kriisissä, koska vaimo saa selville miehen suhteen ja löytää itse lohtua remonttimiehestä. Kuten usein McEwanin kirjoissa päähenkilön elämän sekoittaa jokin brutaali ryöpsähdys, mutta tällä kertaa se tarjoaa keinoja kaihtamattomalle tiedemiehelle mahdollisuuden uuteen nousuun. Polte on ehkä aiempaa keveämpi, mutta silti valioluokan mcewan.

Hae Polte kirjastosta.
Hae kaikki Ian McEwanin teokset kirjastosta.

Mikael Hakim

2010-09-21T19:32:00.007+03:00

Muslimiksi kääntyminen on nyt pinnalla oleva aihe. Tosi-tv:ssä eletään Muslimielämää ja Anja Snellmanin Parvekejumalat pysäyttää lukijansa pohtimaan islamilaisen ja länsimaisen elämäntavan rinnakkainelon mahdollisuutta.

Tällainen pohdiskelu ei kuitenkaan ole mitään uutta auringon alla. Tämä käy ilmi Waltarin klassikkoteoksesta Mikael Hakim. Päähenkilö joutuu varsin vastentahtoisesti kääntymään muslimiksi, mutta avoimin mielin ja vilpittömän etsijän tavoin hän löytää itselleen vieraasta uskonnosta paljon hyvääkin. Asiaan vaikuttaa toki sekin, että hän on elänyt 1500-luvun alun uskonsotien julman kaaoksen ja omin silmin nähnyt inkvisition vainoharhaisuuden. Sellaisen jälkeen osmanien valtakunnan suvaitsevaisuus ja yhteiskuntarauha vaikuttaa lähes paratiisinomaiselta.

Teoksessa on toki kysymys paljon muustakin kuin uskonasioista: suurin osa kirjan juonta punoutuu sulttaanin hovin valtapelin ympärille. Päähenkilön vilpitön uskonkysymysten pohdinta on osittain pakon sanelemaa opportunismia mikä yllättävien juonenkäänteiden lisäksi tuo kirjaan veijarimaisuutta. Waltarin teoksille tyypillisesti mukana on myös petollinen nainen.

Ennen Hakimiin tarttumista kannattaa kuitenkin lukea ”esipuheeksi” Mikael Karvajalka (780 s.). Waltarin tähtäin oli nimenomaan Hakimissa, mutta päähenkilön aikaisemmasta historiasta tuli oma klassikkonsa siitäkin. Käytännössä kysymys on yhdestä 1750-sivuisesta tarinasta, joka vain on julkaistu kahtena osana.

Hae Mikael Hakim kirjastosta.

Jos vielä jään

2010-09-08T16:41:00.005+03:00

”Jos vielä jään” on elämänmakuinen, koskettava ja ajatuksia herättävä nuortenromaani. Se kertoo 17-vuotiaasta Miasta, joka perheineen joutuu pahaan auto-onnettomuuteen. Mian perheen jäsenet kuolevat ja hän joutuu sairaalaan koomapotilaaksi. Mia alkaa seurata tapahtumia sairaalassa ulkopuolisena ja näkymättömänä, ilman fyysistä kipua.

Tästä hieman erilaisesta näkökulmasta lukijalle valotetaan Mian lapsuutta ja perheen mennyttä elämää, Mian vanhempien valintoja sekä naisen lähihistoriaa. Kuoleman välittömässä läheisyydessä tärkeät ihmiset ja muistot palaavat kirkkaana mieleen nuorelle naiselle. Mialle tärkeitä asioita elämässä ovat musiikki ja sellon soittaminen sekä rakas poikakaveri Adam.

Formanin teksti on taidokasta ja oivaltavaa eikä huumorintajua ole unohdettu vakavasta aiheesta huolimatta. Punaisena lankana romaanissa on vaikea kysymys: Lähteäkö muun perheen mukana, vai jäädä taistelemaan elämään. Mialla on valta päättää elämänsä, ja elämästään.

Hae Jos vielä jään kirjastosta

Junalla halki nyky-Venäjän

2010-08-25T15:24:00.006+03:00

Ville Haapasalo lähti TV-sarjassa matkustamaan junalla Venäjän halki. Pitkin Venäjää etupäässä junalla kuljetaan myös Natalja Kljutšarjovan pienessä kiehtovassa nykyromaanissa Kolmannessa luokassa. Tai oikeastaan kirjassa juna vie asemille, joilla vastaan tulee monenkirjava elämä.

Nikita on myötäelävä nuori mies, joka etsii menettämäänsä rakkautta - villi sielu Jasja vei hänen sydämensä - mutta matkallaan hän antaa sattumalle mahdollisuuden. Hän eläytyy kaikenlaisen elämän murjoman väen kohtaloihin. On Groznyista pommeja pakoon lähtenyt mummo, josta eivät piittaa sen enempää veljet kuin valtiokaan, on väkivallan varjossa eläviä naisia, yökerhoissa viihtyvä "papinrouva", kirkonmiehiä, aristokraatteja, roistoja. Nikita näkee kaupunkeja ja tyhjentyviä kyliä.

Piittaamattomuuden, viinan ja huumeiden, sekasorron ja väkivallan vastapainona kuitenkin kohdataan myös kyselemätöntä lämpöä ja huolenpitoa. Ja ripaus runoutta siellä täällä. Nikita ottaa kaiken vastaan paljaalla sielullaan ja yrittää tallettaa mieleensä kaikkien tarinat. Kirja huipentuu vanhusten kapinaan ja absurdiin vallankumoukseen. Kepeä, ilmava ja tunteikas näkökulma nyky-Venäjään.

Hae Kolmannessa luokassa kirjastosta.

Henkeäsalpaavaa jännitystä kuunneltavaksi

2010-08-11T09:47:00.010+03:00

Kadonnut symboli on odotettua jatkoa professori Robert Langdonin seikkailuille, jotka alkoivat Dan Brownin menestysteoksissa Enkelit ja demonit ja Da Vinci -koodi. Äänikirjan lukee Lars Svedberg, jonka karismaattista ääntä kuulemme useissa äänikirjoissa. Pitkille automatkoille Kadonnut symboli on erinomaista kuunneltavaa viihdettä.

Dan Brown vyöryttää mahtavina "tiedostoina" tietoaan vapaamuurarien traditioista ja symboliikasta. Jos oletamme, että tiedot ovat tosia, saamme rautaisannoksen tietoa mm. Raamatun symboliikasta ja siihen kätketystä salaisesta tiedosta. Paikoitellen olen valmis myöntämään, että kysymyksenasettelut ovat syvällistä pohdintaa ihmisen olemuksesta. Onko Jumala olemassa jossain muualla vai onko
se meissä itsessämme ja omassatunnossamme. Dan Brown osoittaa monia Raamatun lauseita, jossa sanotaan, että Jumalan valtakunta on teissä itsessänne. Kaiken kaikkiaan Raamattu osoittautuu tärkeäksi lopullisessa symbolien ratkaisuissa.

Toinen taso kirjassa on sitten "henkeäsalpaavaa jännitystä joka hetki", kuten takakannen selostus kertoo. Jossain vaiheessa "henkeä salpaa", koska päähenkilö Robert Langdon on suorastaan kuollut. Eli seuraavalle automatkalle äänikirja mukaan!

Hae Kadonnut symboli kirjastosta.
Hae Dan Brownin äänikirjoja kirjastosta.
Hae Dan Brownin teoksia kirjastosta.

Esittelyssä nuorten fantasiakirjallisuutta

2010-07-28T10:02:00.073+03:00

Dale, Anna: Noitatuulen kuiskaus
Joe on matkustamassa äitinsä uuden perheen luo. Jo junamatkalla hän törmää kummallisiin matkakumppaneihin ja joutuu hyppäämään junasta pois liian aikaisin. Siksi hän jatkaa matkaansa lainapyörällä. Joe rysäyttää vahingossa pyörällä suoraan Kalmojuuren sapattiin kuuluvan noitaryhmän majaan. Joe ystävystyy noitatyttö Twiggyn kanssa, kun he alkavat selvittää kylän outoja tapahtumia. Ystävykset alkavat jäljittää noitakäsikirjasta puuttuvaa sivua, josta tuntuu useampikin noitaryhmä olevan kiinnostunut.
Sympaattinen noitakirja, jossa on kiva tunnelma.

Duane, Diane: Haluatko velhoksi?
13-vuotias Nita löytää kirjastosta pienen punaisen opuksen, jonka kannessa lukee Haluatko velhoksi? Kirja paljastuu velhouden oppikirjaksi. Uusia taikoja opetellessaan Nita tutustuu velhopoikaan Kitiin. He saavat tehtävän löytää korvaamaton Kuutamoyön kirja, sillä jos se joutuu vääriin käsiin, on maailma tuhon oma. Nita ja Kit hyppäävät maailmanportin kautta New Yorkin toiseen todellisuuteen, pime-ään pahantahtoisten koneiden kaupunkiin, jota Tähtiensammuttaja, yksinäinen voima hallitsee.

Hanley, Victoria: Univieraiden kivi
Sliviian maassa ovat julmat tavat. Orjien kasvot viillellään, jotta he tietävät paikkansa. Nuori orjatyttö Maeve on ollut hyvän isännän hoidossa. Maeve myydään pahuudestaan tunnetulle uudelle isännälle, mutta karkaa äitinsä auttamansa pois. Tytön kadonnut isä on univieraita, jotka auttavat ja parantavat ihmisiä matkustamalla heidän uniinsa. Maeve lähtee etsimään isänsä kätkemää univieraiden kiveä. Se suojaa haltijaansa pimeyden voimilta. Maeve pelastaa mukaansa pienen orpopojan ja kohtaa uusia ystäviä vaarallisella matkallaan.

Horowitz, Anthony: Korpinportti
14-vuotias Matt joutuu hankaluuksiin, minkä seurauksena hänet lähetetään kasvattiperheeseen maa-laiskylään. Mattin perhe on outo ja koko kylässä on jotain pahasti pielessä. Pahoja noitavoimia on liikkeellä. Ystävällinen maanviljelijä lupaa auttaa Mattia, mutta kuolee salaperäisesti. Alkaa paljastua, että on tekeillä jotain pelottavaa, mihin Mattia aiotaan käyttää ihmisuhrina.

Jones, Diana Wynne: Liikkuva linna
Sophie on kolmesta sisaresta vanhin ja uskoo, että häntä vaivaa epäonni. Saduissakaan ei vanhin sisar koskaan menesty. Kun Erämaan noita kiroaa hänet vanhaksi naiseksi, Sophie alistuu kohtaloonsa ja sinnittelee uudessa hahmossaan. Hän hakeutuu sattumalta noita Howlin liikkuvaan linnaan ja jää avustamaan noitaa arkiaskareissa. Samalla hän haluaa selvittää Howliin liittyviä salaisuuksia. Sophie voisi vapautua kirouksestaan, jos hän paljastaa linnaa liikuttavan tulidemonin lumouksen. Liikkuvasta lin-nasta pääsee useaan eri rinnakkaismaailmaan. Paljastuu, että Howliakin vainoaa Erämaan noidan langettama kirous. Kiehtova kirja.

Mahy, Margaret: Noitavaellus
14-vuotias Laura on löytänyt itsestään yliluonnollisa voimia. Kammottava lelukauppias saa Lauran pikkuveljen Jockon valtaansa. Poika sairastuu vakavasti, sillä noita imee hänestä energiaa. Lauran koulukaveri Sorry auttaa tyttöä pelastamaan veli noidan kynsistä.

McNish, Cliff: Noidan loitsu
Rachel ja hänen pikkuveljensä Eric siepataan kotinsa kellarista toiseen maailmaan, Ithrea-planeetalle, jota hallitsee Dragwena-noita. Noita on jo vuosisatojen ajan siepannut lapsia orjikseen, jotka vanhenevat, mutta eivät kasva. Rachelilla ilmenee olevan yllättäviä taikavoimia, joita Drawena-noita aikoo käyttää hyväkseen. Rachel on myös ainoa, joka voisi pelastaa siepatut lapset. Rachel ja lapset nousevat taiseluun pahaa noitaa vastaan.

Winterson, Jeanette: Aikamyrsky
Silverin elämä muuttuu, kun hänen vanhempansa yllättäen katoavat. Tytön uusi holhooja ahnehtii tytön perintöä. Alkaa taianomaisen kellon etsintä. Ajanottajan omistaja voi hallita aikaa ja koko maailmaa. Hyvän ja pahan välisessä kilpajuoksussa on Silverillä tärkeä tehtävä.

Hae kirjoja kirjastosta:
Dale, Anna: Noitatuulen kuiskaus
Duane, Diane: Haluatko velhoksi?
Hanley, Victoria: Univieraiden kivi
Horowitz, Anthony: Korpinportti
Jones, Diana Wynne: Liikkuva linna
Mahy, Margaret. Noitavaellus
McNish, Cliff. Noidanloitsu
Winterson, Jeanette: Aikamyrsky

Häpeä, syyllisyys ja vaikeneminen – erään irlantilaisperheen tarina

2010-07-14T09:57:00.007+03:00

Anne Enrightin kirjassa Valvojaiset on monilla aisteilla koettuja osuvia kuvauksia. Tarkat havainnot ja kuvat välittyvät todentuntuisina lukijan iloksi. Tarina polveilee välillä eksyttäen päähenkilön ajatusten mukana, isoäidin nuoruudesta ja omasta lapsuudesta nykyhetkeen.

Nelikymppinen Veronica hakee veljensä ruumista Englannista haudattavaksi Dubliniin. Itsemurhan tehnyt hulttioveli oli juoppo ja vastuuton, silti rakastettu. Veronica taas perheenäiti, joka kokee itsensä tarpeettomaksi ja vääränlaiseksi.

Matkan aikana ja hautajaisissa Veronica pohtii lapsuutensa nolostuttavan suurperheen suhteita, omaa kasvutarinaansa ja nykyistä perhettään. Hän muistelee, kuvittelee mitä olisi voinut tapahtua, suorastaan keksii historiaa – kuinka varma kukaan voi olla, että muistot ovat todella omia, eikä kerrottuja tai kuviteltuja? Hän myös lähestyy traumaattista kokemusta, jonka koki veljensä kanssa lapsena isoäidin luona.

Häpeä, syyllisyys ja vaikeneminen ovat tulleet perheen käytännöiksi – ei kerrota äidille! Ruumiillisuus ja koskettaminen ovat ongelmallisia asioita, jotka painostavat Veronicaa. Vaikenemisen taakasta luopuminen voisi selkeyttää tilannetta.
Kirja voitti Booker-palkinnon vuonna 2007.

Hae Valvojaiset kirjastosta.

Paimentolaisesta huippumalliksi ja YK:n erityislähettilääksi

2010-06-16T12:23:00.007+03:00

Aavikon kukka kertoo Waris Dirien uskomattomaton tarinan. Waris vietti lapsuutensa Somaliassa paimentolaisperheessä. Kun Waris on vain 5-vuotias, hänet ympärileikataan. Warisin ollessa 13-vuotias, yrittää Warisin isä naittaa hänet 60-vuotiaalle miehelle, mutta Waris nousee kapinaan ja karkaa. Hän kävelee yksin läpi aavikon Mogadishuun, josta hänet lähetetään Lontooseen kotiapulaiseksi. Lontoossa eräs valokuvaaja kiinnittää huomiota Warisin kauneuteen. Siitä alkaa Warisin tie muotimaailman huipulle. Malliuransa huipulla Waris päättää eräässä haastattelussa kertoa ympärileikkauksestaan, jolloin YK pyytää hänet mukaan taisteluun naisten ympärileikkausten lopettamiseksi. Niin Warisista tulee naisten oikeuksien puolesta puhuva aktivisti.

Kirjan tärkein sanoma on se, kuinka ympärileikkaus vaikuttaa henkisesti ja fyysisesti naisen koko loppuelämään. Kirja on myös erittäin vaikuttava kuvaus naisten asemasta somalialaisessa paimentolaiskulttuurissa ja siitä, kuinka sopeutuminen onnistuu täysin erilaiseen kulttuuriin. Kirjasta on tehty myös elokuvaversio vuonna 2009. Aavikon kukka on ihmisoikeuksien puolustajan järkyttävän omakohtainen puheenvuoro.

Hae Aavikon kukka kirjastosta

Boheemielämää! Sarjakuvaa Pariisin boheemitaiteilijoista

2010-06-02T14:25:00.019+03:00

Boheemielämää! Loppuvuodesta 2009 julkaistiin suomeksi kaksi mielenkiintoista sarjakuvaa vuosisadan alun Pariisin boheemitaiteilijoista. Kiki (Alice Prin 1901 -1953) toimi taiteilijoiden mallina ja yökerholaulajana. Hän oli kuin 1920-luvun Pariisin taide-elämän ruumiillistuma: hilpeä, vauhdikas ja paheellinen. Pascin (Julius Mordecai Pincas 1885 -1930) oli tuottelias ja yleisön suosion suhteen menestynyt taiteilija, ja yhtä lailla etevä tuhlaamaan taiteellaan ansaitsemansa rahat itsensä ja ystäviensä viihdyttämiseen.

Teoksilla on muutakin yhteistä kuin tapahtuma-aika ja -paikka. Molemmat ovat selkeästi pitkällisen taustatutkimuksen hedelmiä. Rakenne on molemmissa novellimainen. Kummassakaan ei kaihdeta päähenkilöiden julkeaa seksuaalisuutta, mikä varoituksen sanana herkim-mille lukijoille mainittakoon. Toisaalta seksikuvaukset ja paljas pinta eivät ole missään nimessä itseisarvoisia, vaan palvelevat tarinaa.

Erojakin on: piirrostyyli Kikissä on hyvin selkeä ja viimeistelty, kun taas Pascinissa Sfar selkeästi on ottanut vaikutteita päähenkilöltään. Välillä kuvat ovat kuin nopeita luonnoksia, välillä Sfar on käyttänyt leveää pensseliä, välillä ohutta terää. Tarinan tasolla Kikissä käydään läpi koko Kikin elämänkaari, kun taas Pascinissa sarjakuvan tapahtumat kattavat vain pienen jakson päähenkilön elämästä.

Seksin ja juopottelun savuverhon alta paljastuu myös muita teemoja. Boheemielämä ei ole pelkkää ilonpitoa, vaan myös sydänsuruja ja traagisia kohtaloita. Lisäksi molemmissa teoksissa saadaan aimo annos taiteen filosofiaa ja taidehistoriaa. Varsinkin Kikissä taiteilijuuden teema nousee esiin. Siihen kytkeytyy myös sukupuolikysymys: Kiki oli itsenäinen nainen aikana ja ympäristössä, jossa ei todellakaan ollut totuttu itsenäisiin naisiin.

Hae Kiki – Montparnassen kuningatar kirjastosta
Hae Pascin kirjastosta

Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika

2010-05-19T14:43:00.009+03:00

Elokuvat saapuivat Suomeen yllättävän varhain. Kun Lumièren veljekset olivat esitelleet kinematografinsa Pariisissa, puolen vuoden päästä samaa ihmettä näytettiin jo Helsingissä, vuosi oli 1896. Aluksi eläviä kuvia esitettiin tilapäistiloissa. Operatöörit kiersivät maata esityksineen ja Jyväskylässä moista ihmettä päästiin katsomaan jo1899.
Ensimmäinen elokuvateatteri avattiin Helsingissä vuonna 1901. Jyväskylässä avattiin Maat ja Kansat -teatteri 1907, seuraavana vuonna aloittivat Työväen elävät kuvat sekä Opiksi ja Huviksi, jonka suunnitteli arkkitehti Yrjö Blomstedt – tuo rakennus purettiin 1920-luvulla. Asemakadulla on ollut eksoottinen elokuvateatteri Salome, joka purettiin 70-luvulla. Kauppakadulla olleeseen Suomi-teatteriin teki Oskari Raja-aho (Kirkkopuiston Neito-patsaan veistäjä) patsaat valkokankaan molemmin puolin. Elohuvi, jonka moni nykyisistäkin jyväskyläläisistä muistaa, perustettiin Väinönkadulle 40-luvulla. Se olikin fiini paikka ylellisine sisutuksineen. Muutoksia koki sekin vuosien varrella. Tämä ja paljon muuta selviää Outi Heiskasen kirjasta Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Kirjan sisällöstä Jyväskylä toki on vain pieni osa.
Heiskanen on KAVA:n eli Kansallisen auviovisuaalisen arkiston (ent. Elokuva-arkisto) viestintäpäällikkö. Kirja on katsaus elokuvan varhaisvaiheisiin muutamissa Suomen kaupungeissa, mutta ennen kaikkea elokuvateattereiden kulttuurihistoriaa. Kirjan kuvia katsoo mielikseen. Sellaiselle, joka yhä mieluiten katsoo elokuvat teatterissa, tulee väkisinkin haikea mieli siitä, miten monet hienot elokuvateatterit, jotka toivat arkeen ripauksen juhlaa, on purettu tai muutettu toisenlaiseksi.

Hae Elohuvia kirjastosta.

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä – isovanhemmista ja lapsenlapsista

2010-05-05T08:43:00.007+03:00

Ei ole helppoa olla mummo nykypäivänä. Pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Merete Mazzarella piirtää monipuolisen kuvan isovanhemmuudesta. Hän käyttää esimerkkeinä kaunokirjallisuutta ja tutkimuksia, mutta ennen kaikkea omia kokemuksiaan. Kirjan punaisena lankana on kertomus Mazzarellan suhteesta omiin lapsenlapsiinsa. Lisäksi hän muistelee omia isovanhempiaan ja tarinoita kaukaisemmistakin esi-isistä ja –äideistä.

Teos on esseetyyppinen pohdiskelu, jossa on vahvasti kaunokirjallinen ote. Teksti imee hyvin mukanaan. Kirja sisältää valtavan määrän tarkkanäköisiä huomioita, pieniä ja suuria yksityiskohtia tästä maailmasta. Mazzarellalla on hämmentävän avoin tapa kertoa henkilökohtaisista asioistaan, kokemuksistaan ja tunteistaan. Myös hänen lähiomaisensa on asetettu lukijan suurennuslasin alle, mikä tuntuu eettisesti arveluttavalta, varsinkin sen takia, että heitä ei aina kuvata kovin myönteisessä valossa. Tästä huolimatta lukemisesta ei tule likainen olo, mikä johtuu ehkä ennen kaikkea siitä, että Mazzarellan katse ja analyysi kohdistuu ankarimmin häneen itseensä.

Tämä ei ole ruusunpunainen kirja isovanhemmuuden tai isovanhempien ihanuudesta. Tämä on surullinen, haikea ja viiltävä kertomus elämän raadollisuudesta, mutta aivan varmasti myös lohduttavaa luettavaa kaikille, joilla on ollut ongelmia lähisuhteissa. Monessa kohtaa lukija saa myös nauraa, vapautuneesti ja vilpittömästi. Kirjoittajan rehellisyys itseään ja muita kohtaan tekee kirjasta aidon. Tämä kirja ajatteluttaa ja viihdyttää, myös muita kuin isovanhempia.

Hae Illalla pelataan Afrikan tähteä kirjastosta
Hae Merete Mazzarellan teoksia kirjastosta

Kasarikirja vie nostalgiselle matkalle 1980-luvulle

2010-04-21T09:56:00.009+03:00

Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja vie sanoin ja kuvin värikkäälle matkalle 1980-luvulle, jota muistellaan erityisesti lasten näkökulmasta. Kasarikirjassa 1970- ja 80-luvuilla syntyneet nykyaikuiset kertovat lapsuutensa elämästä ja muistikuvista.

Muistatko vielä, millaisilla leluilla lapset leikkivät 80-luvulla? My Little Ponyt, Barbie-nuket ja Kaalimaan kakarat olivat suosittuja. Jos olet elänyt 80-luvulla, olet todennäköisesti pukeutunut neonvärisiin collegepaitoihin, hiihtareihin, ylisuuriin paitoihin ja pillifarkkuihin. Talvella ulkoleikkejä varten pukeuduttiin neonvärisiin toppahaalareihin, päässä oli tupsupipo ja jaloissa talvilenkkarit. Hiusmuodissa tytöt suosivat permanenttia, tupeerausta pöyhkeäksi ja hiukset laitettiin kiinni hiusdonitsilla. Pojat taas suosivat pysty- ja takatukkaa.

Lapset katsoivat televisiosta mm. Maija Mehiläistä, Peukaloisen retkiä, Taotaoa ja Olipa kerran elämä – sarjaa. 1980-luvun tv-ohjelmia olivat myös Spede Show, Hymyhuulet ja Pulttibois. Lastenkirjoja 1980-luvulla lukeneet muistavat varmasti Barbapapat, Miinan ja Manun, Pupu Tupunan ja Maikki Harjanteen Mintun. Vieläkö muistat, että kirjastokortit olivat pahvisia ja niihin kerättiin vuosileimoja? Kotiin saattoi tulla sellaisia lehtiä kuin Maailman vahvin nalle, Hippo, Kultapossu ja Vox. Tietokonepelejä pelattiin Commodore 64:lla.

Jos edellä mainitut asiat herättivät muistoja, kannattaa lähteä nostalgiselle matkalle Kasarikirjan avulla. Kirjaa voi lämpimästi suositella erityisesti 1980-luvulla lapsuutensa eläneille, mutta myös aivan kaikille, joita tuon ajan ilmiöt kiinnostavat.

Hae Kasarikirja kirjastosta.

Norah Jones: The Fall

2010-04-07T12:00:00.010+03:00

Norah Jonesin uusi levy poikkeaa edellisistä. Tyylimuutos on osittain perusteltavissa bändin, tuottajan ja lauluntekijäparin vaihdoksella, sekä Jonesin halulla muuntaa tyyliään. Biografistinen kuuntelija kuitenkin kuulee levyn tilintekona pitkän suhteen päättymisestä. Jonesin ja puoliso-basisti-lauluntekijä-tuottaja Lee Alexanderin suhde päättyi vuonna 2007.

Varsinkin levyn alkupuolella tyylinvaihdos korostuu. Tyyli on rockimpi, kuin mihin Jonesin kohdalla on totuttu. Särökitarat pärisevät, laulu on kylmän kaiutettua. Jazzin, bluesin ja countryn viitteitä ei näissä kappaleissa juuri erota. Levyn loppupuolella hitaampien balladien määrä kasvaa, ja näissähän Jones on omimmillaan. Soundimaailma pysyy kuitenkin yhtenäisenä koko levyn alusta loppuun.

Eroteema kuuluu tietysti myös sanoituksissa. Kappaleiden nimet kertovat jo paljon: You’ve ruined me tai I wouldn’t need you. Suru, viha, haikeus, yksinäisyys… siinä päällimmäiset sanoitusten teemat. Levyn viimeinen kappale, hidas sähköpianoblues Man of the hour sentään on vähän hilpeämpi ja toiveikkaampi.

Hakematta tulee mieleen Suzanne Vegan levy Songs in red and gray (2001). Tiet tuottaja-puoliso Mitchell Froomin kanssa erosivat 1998. Edellisen levyn (Nine objects of desire, 1996) lämpimistä sävyistä ja intiimeistä tunnelmista siirryttiin kylmään soundimaailmaan, laulu kaikuu kaukaisuudesta ja sanoituksissa ei paljon ilakoida.

Parhaat laulut syntyvät eroista –hypoteesi pitää monesti paikkansa, mutta pitääkö se paikkansa näiden levyjen kohdalla? Molemmilla artisteilla on helpomminkin lähestyttäviä levyjä. Helmiä näilläkin levyillä on, mutta niitä pitää vähän enemmän hakea. Jonesin kohdalla tyylikokeilu ei ehkä ole täysin onnistunut. Onkin mielenkiintoista nähdä, palaako hän seuraavalla levyllään tuttuun ja turvalliseen entiseen tyyliinsä, vai jatkaako kokeellisemmalla linjallaan.

Hae The Fall kirjastosta.
Hae Norah Jonesin musiikkia kirjastosta.

Rakkaudesta kirjoihin

2010-03-24T10:50:00.023+02:00

Shaffer, Mary Ann: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kirjat ovat lontoolaiselle Juliet Ashtonille rakkaita. Hän kirjoittaa työkseen ja penkoo vapaa-ajallaan mieluiten kirjakauppoja. Hän myös kiintyy omistamiinsa kirjoihin siinä määrin, että niistä luopuminen suorastaan kouristaa sydäntä. Jopa Julietin kihlaus on purkautunut kirjojen vuoksi, juuri kun hän on tehnyt tulevalle aviomiehelleen tilaa kotiinsa tyhjentämällä puolet keittiön laatikoista, komerosta, lääkearkusta ja kirjoituspöydästä.

Näin Robin istuvan kirjahyllyni edessä matalalla jakkaralla pahvilaatikoiden keskellä. Hän sulki juuri viimeistä laatikkoa liimanauhalla ja narulla. Laatikoita oli kahdeksan - kahdeksan laatikollista minun kirjojani oli suljettu vietäväksi kellariin! Hän kohotti katseensa ja sanoi: ”Hei, rakas. Älä välitä sotkusta, talonmies lupasi auttaa kantamaan nämä kellariin.” Hän nyökkäsi kirjahyllyjeni suuntaan ja sanoi: ”Eikö näytäkin hienolta?” Siihen ei ollut sanoja! En pystynyt kauhistukseltani puhumaan. Joka ainoa hylly, joilla oli ollut kirjoja, pursui urheilupalkintoja: hopeapokaaleja, kultapokaaleja, sinisiä ruusukkeita, punaisia nauhoja.

Eräs tietty kirja muuttaa nytkin Julietin elämän suunnan. Hänen aiemmin omistamansa esseekokoelma on päätynyt Guernseyn Kanaalisaarelle Dawsey-nimisen miehen käsiin. Dawsey janoaa lisää esseiden tekijän tuotoksia ja pyytää Julietilta kirjeitse apua niiden hankkimiseksi. Kirjeessä hän mainitsee kuuluvansa Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville, joka perustettiin porsaspaistin salaamiseksi toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana. Kirjailijana Juliet vainuaa hyvän tarinan ja vastaa tälle tuntemattomalle miehelle. Miten porsaspaisti liittyy kirjalliseen piiriin ja miksi se piti salata? Entä mikä on perunankuoripaistos? Eipä aikaakaan, kun Juliet on tiiviissä kirjeenvaihdossa Dawseyn ja usean muun guernseylaisen kanssa. Kirjeiden välityksellä rakentuu kuva saarelaisten elämästä sodan ankarissa olosuhteissa, joista selviytymisessä on kirjoilla oma tärkeä osuutensa.

Guernseyn asukkaiden elävät ja välillä traagisetkin tarinat tempaavat mukaansa niin Julietin kuin lukijankin, ja omaperäisistä saarelaisista tulee molempien ystäviä. On kerta kaikkiaan pakko saada tietää, pelastuuko piirin perustaja Elizabeth keskitysleiriltä ja miten sujuu Julietin vierailu saarella. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on niitä kirjoja, joita ei malttaisi laskea käsistään. Ikävä kyllä se jäi tekijänsä Mary Ann Shafferin (1934-2008) ainoaksi.

Hae Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville kirjastosta.

Hienovarainen kuvaus vanhenemisesta ja yksin jäämisestä

2010-03-12T09:53:00.028+02:00

Tokyo story (dvd) ohjaus Yasujiro Ozu (1953)

Tokyo story on japanilaisen Yasujiro Ozun 50-luvulla ohjaama elokuva, jossa hienovaraisesti kerrotaan vanhan pariskunnan matkasta Tokioon tapaamaan aikuisten lastensa perheitä. He lähtevät matkaan hyvillä mielin ja suurin odotuksin huolellisten valmistelujen jälkeen. Perillä he saavat huomata, ettei kiireisillä lapsilla olekaan töiltään ja muilta toimiltaan oikein aikaa heille.

Lastenlapsiinkaan ei synny luontevaa yhteyttä. Vanhukset tuntevat olevansa tiellä, mutta yrittävät silti ymmärtää tilannetta, silloinkin kun lapset lähettävät heidät pois jaloista trendikylpylään. Ainoa, joka ottaa heidät vastaan lämpimästi, on heidän nuorena kuolleen poikansa vaimo. Tätä miniäänsä pariskunta arvostaa, mutta neuvoo silti häntä jatkamaan elämäänsä ja avioitumaan uudelleen. Mustavalkoisessa, rauhallisesti etenevässä elokuvassa on surumielinen tunnelma. Lopussa yksinäisyys aivan riipaisee katsojaa.

Tähän elokuvaan saa näkökulmaa saksalaisen Wim Wendersin dokumenttielokuvasta (tai essee-elokuvasta) Tokyo-ga (1985). Wenders pohtii, mitä on jäljellä Ozun kuvaamasta Tokiosta, ja elokuvassa kerrotaan myös työtovereidensa arvostaman vanhan ohjaajan työmenetelmistä. Hauska oli törmätä Tokyo story -elokuvaan myös Paul Austerin romaanissa Mies pimeässä, jossa vanheneva kirjailija keskustelee elokuvista tyttärensä kanssa.

Hae Tokyo story kirjastosta.

Sammon vartijat

2010-02-25T16:19:00.017+02:00

Parvela, Timo: Sammon vartijat kolmiosainen sarja: Tuliterä, Tiera, Louhi
Timo Parvela sai mahdottoman mahdolliseksi! Hän vapautti Kalevalan taianomaisen maailman elämään nuorten kirjassa. Kalevala kertoi Kalevalan ja Pohjolan kansojen välisestä kanssakäymisestä. Väinämöisen ja Louhen valtataistelu päättyi Sammon tuhoon.
Tästä alkaa Parvela kehittää juonta eteenpäin. Osa Sammon paloista katosi, osa piilotettiin hyvään talteen. Kostoa vannova Louhi palasi Pohjolaan ja on sittemmin vahvistunut salaa suureksi mahdiksi. Sukupolvien ajan Sammon vartijat ovat varjelleet voimaesineen sirpaleita estääkseen Louhea kokoamasta Sampoa uudelleen.

Kirja Tuliterä alkaa koulun kevätjuhlista. Ystävykset Ilmari ja Ahti esittävät kevätjuhlayleisöä kauhistuttavan sähkökantele-esityksen. Pojat olivat muokanneet saamastaan kanteleesta sähköisen tietämättä, että kantele oli osa vanhaa kalevalaista Sampoa. Julkinen esiintyminen saa pahat voimat liikkeelle. Alkaa Sammon sirpaleiden etsintäjahti.
Ahti ja Ilmari saavat tietää olevansa Sammon vartijoiden perillisiä. Heidän tehtävänsä on etsiä loput tallessa olevat Sammon sirpaleet ennen Louhia, sillä jos Louhi saisi sirpaleet haltuunsa, hän hallitsisi koko maailmaa. Pojat saavat saattueen sekä Väinämöiseltä perityn miekan Tuliterän. Seikkailu etenee vauhdikkaasti.

Sarjan toinen osa Tiera jatkaa seikkailua pohjoisissa erämetsissä. Sammon vartijat etsivät Tuonelaa, johon yksi päähenkilöistä on siepattu. Ennen Tuonelaa saattue löytää eräkylän. Kylän päälliköstä Tierasta saa saattue vahvan ystävän. Tieran kylän ja metsän väen tuki on tarpeen, sillä Pohjolan hiidet ja sotajoukot vaanivat ja syntyy suuri taistelu.

Sarjan kolmannessa osassa, Louhi, Sammon vartijat etsivät Pohjolaa ja tekeillä olevan Sampoa. Missä Pohjola olisi? Ryhmä alkaa selvittää Louhen ja Pohjolan arvoitusta.

Parvela kirjoittaa mainiolla otteella, runollisestikin hyödyntäen kalevalaista poljentoa. Tämän sarjan kirjojen seurassa ei tylsisty. Etenkin ensimmäisessä osassa huumoria on todella paljon. Mehevä kieli kuljettaa tarinaa joutuisasti ja hauskasti. Myöhemmin tarina saa synkempiä sävyjä, kun Tuonelan väki, Pohjolan sotavoimat ja Louhi astuvat mukaan. Ankeinakin hetkinä seikkailujen tuiskeessa porukka pysyy kasassa verbaaliherjojen ja ystävyyden lämmön avulla. Tosin Sammon mahti houkuttelee heikoimpia petokseen ja ystävien joukko uhkaa hajota.

Kirja sopii nuorille ja seikkailunjanoisille aikuisille. Alakoululainen kuunteli sarjan kirjat oikein mielellään. Ääneenlukukirjana koululaiselle oikea löytö.

Hae Tuliterä, Tiera ja Louhi kirjastosta.

Katastrofin jälkeen

2010-02-12T10:34:00.008+02:00

John Hillcoat on ohjannut varmasti ihan kelpo elokuvan Cormac McCarthyn romaanista Tie. Ainoa vika siinä on, että Tie on niitä romaaneja, jotka voisi jättää filmaamatta, joten ainakaan minä en aio käydä katsomassa sitä. En halua nähdä Tietä elokuvana, koska se on mestariteos ja se tapahtuu tulevaisuudessa, jossa jokin nimeltä mainitsematon tuho on kohdannut maapalloa ja hävittänyt lähes kaiken elämän. McCarthyn tyyli on niukka. Hän ei selittele liikoja, jotain on tapahtunut, aurinkoa tai maata tuskin näkyy tuhkalta ja maassa vaeltaa muutamia nälkäisiä ihmisiä, jotka yrittävät selvitä hengissä. Kun tuon maailman on mielessään rakentanut harvoista kirjailijan tarjoamista viitteistä, ei sitä kannata lähteä elokuviin tuhoamaan. Romaanissa isä ja nuori poika etsivät muita eloonjääneitä ”hyviä ihmisiä”, mutta törmäävät vain kannibaaleihin tai muihin roistoihin. Isä yrittää ylläpitää pojassaan uskoa parempaan, mutta kantaa mukanaan pistoolia kahdella luodilla.

Ensivaikutelmaltaan kirja on tyly, mutta loppujen lopuksi symbolinen tarina on ihmeellinen ja sydäntäsärkeväkin. Tie sai arvostetun Pulitzer-palkinnon ja muutamia muita palkintoja. Suomessakin se noteraattiin Tähtivaeltaja-palkinnolla, jonka saa aina vuoden paras suomeksi ilmestynyt Science Fiction –kirja. Valitettavasti kirjastossakin se löytyy Scifi-hyllystä, joka saattaa karkottaa monia lukijoita. Yleensä tekniikkaan enemmän kuin ihmiseen keskittyvään scifiin Tietä yhdistää vain se, että Tiekin on tulevaisuuskuvitelma.

Varsinkin Yhdysvalloissa kovassa kurssissa olevan Cormac McCarthyn kirjat ovat väkivaltaisia ja runollisia, ja häntä on verrattu William Faulkneriin ja Ernest Hemingwayhin. Faulkner-vertaus on osuvampi. McCarthylta on suomennettu aiemmin kaksi kirjaa. Myyttisessä lännen maailmassa vaeltava Matka toiseen maailmaan ja Texasiin sijoittuva takaa-ajotarina Menetetty maa, jossa pikkukaupungin sheriffi joutuu vastatusten uuden järjettömän huumeväkivallan kanssa. Coenin veljekset filmasivat Menetetyn maan ja tarina olikin elokuvana toimivampi kuin kirjana.

Hae Tie kirjastosta.

Kuninkaallisia paljastuksia

2010-01-27T10:10:00.003+02:00

Alexander von Schönburg: Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista, mutta et ole uskaltanut kysyä

Kreivi Alexander von Schönburg tarjoilee uusimmassa kirjassaan herkullisen annoksen paljastuksia kuninkaallisten arkielämästä ja oudoista tavoista. Kirjailija on saksalainen toimittaja, mutta samalla myös omalta sukupuultaan aito siniverinen. Hänen vaimonsa, Hessenin prinsessa Irina, on puolestaan kuningatar Elisabethin sukulainen. Buckinhamin palatsi on tullut kreiville tutuksi, vaikka palatsissa toimittajia halveksitaankin. Kreivi on itse kertonut kirjoittavansa kirjoja siksi, että voi sanoa olevansa jotakin muuta kuin journalisti. Schönburg kirjoittaa kuninkaallisista ainutlaatuisesta sisäpiirinäkökulmasta käsin verrattoman hauskasti.

Kirja on paljastuksineen leppoisaa, mukavaa, viihdyttävää luettavaa. Se kertoo kuninkaallisista hömpötyksistä, heidän keskinäisistä luokkaeroistaan ja vastaa vaikkapa kysymykseen miten pyydystetään kruununprinssi? Kirja paljastaa Englannin kuningatar Elisabethin mieluisimmat joululahjat sekä niin kovin puhutun käsilaukun sisällön. Kreivi kirjoittaa myös pohjoismaalaisista kuninkaallisista hupaisasti, paljastaen sen ainoan asian, josta voi keskustella Ruotsin Kaarle Kustaan kanssa päivällisellä.

Kuninkaallisten henkilöiden elintapojen paljastusten lisäksi kirja antaa aihetta monarkian muutoksen pohdiskeluun. Nykyiset kuninkaalliset pyrkivät elämään niin tavallista elämää kuin se vain on heidän asemassaan mahdollista. Syntyperänsä myötä he saavat suuren määrän etuoikeuksia, mutta samalla lukemattomasti velvollisuuksia ja haasteita kannettavakseen. Hetkittäin kirjaa lukiessaan heitä käy jopa sääli. Millaista on elää yltäkylläistä elämää, jossa on kaiken aikaa suurennuslasin alla tarkkailtavana? Mikä kuninkaallisissa meitä kiehtoo? Onko kuninkaallisissa jotain hohdokkuutta, joka vetoaa meihin aina ja kaikkialla? Faktojen joukkoon von Schönburg on ripotellut omakohtaisia kokemuksia, siniverisen hienostuneesti esitettyjä juoruja.

Kreivi Alexander von Schönburg on kirjoitti oman esikoisteoksensa Tyylikkään köyhäilyn taito vuonna 2007.

Hae kirja kirjastosta.

Kuolema uskonnottoman näkökulmasta

2010-01-13T10:07:00.005+02:00

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Tässäpä lohduttavaa lukemista kaikille jumalattomille sydäntalven iltoihin. Kosmologi Kari Enqvist käy käsiksi kuolemaan ja uskontoon kirjassaan, joka on kirjaston luetteloijan painajainen. Teosta voisi kuvailla muistelmaksi, vanhempien sairauden kuvaukseksi, filosofiseksi teokseksi tai uskontokritiikiksi, mutta mukana on myös aimo annos tiede- ja sotahistoriaa erityisesti atomipommin osalta. Ateismi ja uskontokritiikki ovat olleet maailman kirjamarkkinoilla kovasti esillä viime vuosina. Suomeksikin on saatu hienoja kirjoja Richard Dawkinsilta, Pascal Boyerilta, Daniel C. Dennettiltä ja Christopher Hitchensiltä. Kari Enqvist liittyy joukkoon, vaikkei tunnustaudukaan ateistiksi vaan uskonnottomaksi. Hän haluaa jäädä ateisti – teisti -jaottelun ulkopuolelle. Uskonnottoman mielestä lause ”Jumala on olemassa” on mieletön. Huolimatta painavasta uskontokritiikistä, jossa Enqvist hieman Pascal Boyeria kärjistäen kuvaa uskontoa virukseksi, jolle toiset ovat vastustuskykyisempiä kuin toiset, kirjan parasta antia on koruton kuvaus isän kuolemasta ja äidin dementiasta. Enqvist on Suomessa harvinaista lajia; tiedemies, joka osaa kirjoittaa myös suurelle yleisölle. Tästä hyvästä hän sai Tieto-Finlandian vuonna 1999 tietoisuutta käsittelevästä kirjastaan Olemisen porteilla.

Hae Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kirjastosta.

Ratsia Pihtiputaalla

2009-12-30T09:35:00.005+02:00

Pauli Kallio: Maalaispunkin päiväkirja (2009)

Suomen ainoa päätoiminen sarjakuvakäsikirjoittaja tekee tiliä oman punk-nuoruutensa kanssa. Nimensä mukaisesti teoksen pohjana ovat Pauli Kallion (s. 1960) päiväkirjamerkinnät 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Vuonna 1979 punkin tee-se-itse –kulttuuri kukoisti, kaikki punkit olivat veljiä ja siskoja keskenään ja Kallio ja moni muu eli kuuman punk-kesän.

Teos koostuu novellimaisista sarjakuvakatkelmista, muoto, jonka Kallio hallitsee. Sarjakuvan piirtäjänä on tällä kertaa Kyky Ahonen: kelvollista, sujuvaa ja toimivaa jälkeä. Katkelmien välissä on tekstiaukeamia, joilla Kallio sitoo sarjakuvan tapahtumat laajempaan kontekstiin ja muihin tapahtumiin, sekä henkilökohtaisiin että yleisiin.

Paitsi Kallion päiväkirjojen kuvitettuna versiona, Maalaispunkin päiväkirja toimii Ratsia-yhtyeen historiikkina. Pihtiputaalaisen punk-pioneerin vaiheet kerrotaan tarkemmin liiteosiossa, jossa esitellään Ratsian kokoonpanon vaiheet sekä tuotanto kappale kappaleelta. Bändin jäsenet ja muut asianosaiset muistelevat menneitä tätä kirjaa varten tehdyissä haastatteluissa. Ratsian laulajan Jyri Honkavaaran (1969-1997) vuonna 1982 Suuri Kurpitsa –lehdessä julkaistu haastattelu on mukana kaikuna menneisyydestä.

Maalaispunkin päiväkirja piirtää hyvän kuvan punkin räjäyttävästä energiasta. Kallion käsikirjoituksille tyypillisesti teoksessa on myös tummempia sävyjä: surua, haikeutta, ahdistusta sekä jälkiviisautta. Kuitenkin päällimmäiseksi tunteeksi jää vilpitön riemu ja ylpeys tuosta koetusta ajanjaksosta.

”Ilman punkkia olisin tuskin rohjennut ryhtyä kustantamaan ja käsikirjoittamaan sarjakuvia. Ilman punkkia olisin joku muu.”

Hae Maalaispunkin päiväkirja kirjastosta.

Suami on hyvä maa

2009-12-18T11:21:00.004+02:00

Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus

He ovat täällä taas – pariskunta Eila ja Rampe sekä likka Hämeestä. Olinkin jo ehtinyt kateellisena seurata kirjaston internetsivun lainatuimpien kirjojen listaa, jonka etunenässä keikkuvat Sinikka Nopolan Risto Räppääjä –kirjat. Kateellisena, koska ne ovat lapsille.

Sinikan ja avustavan Tiina Nopolan yhteistyö on tuottanut aikuisten iloksi murteellisen kirjasarjan Eilasta, Rampesta ja niiden tyttärestä, likasta. Osuvaa, tarkkanäköistä, tamperelaisen elämäntyylin tuntevaa, hauskaa kuvausta tavallisen perheen kotoisista sattumuksista, sananvaihdosta ja elämänfilosofiasta. Saattaa olla, että hämäläiset sukujuureni myötävaikuttavat asiaan, mutta olen kokenut Eilan ja Rampen äärellä sen, mitä on nauraa täyteen ääneen kirjan sivuja käännellessä. Perhe oikein kokoontui kuulemaan. En ollut Jyväskylässä asuessani esimerkiksi muistanut, että Tampereella likka tosiaan tarkoittaa siskoa tai tytärtä, sen lisäksi, että se on myös tyttö. Esimerkiksi nuoruusajan ystäväni Tepan isosisko oli likka, meirän likka.

Kirjassa Eila, Rampe ja elämän tarkoitus on myös muulle Suomelle tarjolla juttuja, esimerkiksi kappaleessa ”Suami on hyvä maa”.

Eila:
Tiäksää, millä voi ehkästä alkavaa vanhuusiän depressioo?

Rampe:
E.

Eila:
Mää kävin kaupassa, ja mulle tuli vähä semmonen alakulonen olo, kummää ajattelin, kuinka tää elämä on kallista. Mansikkalitrakin makso neljä euroo. Se tekee vanhassa rahassa kakskytäneljä markkaa. Mutta sitte mulle tuli miäleen lause ”Suami on hyvä maa”. Mää toistelin sitä pualiääneen siinä kävellessäni ja mun miälialani parani heti.

Omia muistojaan kultaisesta nuoruudesta saa keski-ikäinen lukija kokea kappaleessa ”Mauno Kuusisto ja Mouhijärven meijeri”.

Eila: Olis mukava tietää ton Mauno Kuusiston keikkakalenteri. Mää oon kyä loppujen lopuks meri-ihminen. Järvet on semmosia lätäkköjä.

Rampe:
Mitä sää ny oikeen puhut?

Eila:
Ekkö sää oo koskaan kuullu sitä laulua ”Meri peilin lailla nyt säihkyy heijastustaan”? Mää haluaisin mennä sen Mauno Kuusiston keikalle.

Rampe:
Se on eläkkeellä. Ei se enää konsertoi.

Eila ja Rampe töksäyttelevät ja naljailevat toisilleen vanhan avioparin tavoin, mutta touhuavat pian yhdessä lähtöä Onnenmaa-nimiseen ostosparatiisiin tai likkaa tapaamaan. Pari saa vanhan tamperelaisen hyvälle tuulelle, toivottavasti myös muutkin.

Sinikka Nopolan lyhytproosaa Hämeen murteella:

Ei tehrä tästä ny numeroo
WSOY 2003

Se on myähästä ny
WSOY 2004

Kyä tässä jotain häikkää o
WSOY 2006

Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
WSOY 2009

Hae Nopolan murrekirjat kirjastosta

Sumua ja loskaa

2009-12-07T13:53:00.004+02:00

Philippe Claudel: Harmaat sielut & Varjojen raportti

Philippe Claudelin kaksi suomennettua kirjaa (suom. Ville Keynäs) ovat aiheiltaan ankaria. On kyse oikeudesta, totuudesta ja moraalista, viattomat voivat joutua kärsimään. Kirjojen kieli on visuaalista ja kaunista, kirjoja lukee siitä nauttien, vaikka niissä on paljon julmuutta, hämärää, sumua, ja loskaa.

Harmaat sielut (suom. 2006) tapahtuu ensimmäisen maailmansodan aikaan Koillis-Ranskassa. Pieni tyttö surmataan. Tapauksen mukavuudenhaluiset tutkijat haluavat saada jutun pikaisesti pois alta. Pikkukaupungin poliisilla on epäilynsä asiasta, hän ei hyväksy hyvä veli -verkostoa, joka tuntuu vaikuttavan päätöksiin. Ohessa kerrotaan monen kaupunkilaisen tarina. Myös poliisin ja hänen perheensä tarina kiertyy esiin, katkerinta hetkeä myöten. Taustalla julman sodan liepeet pyyhkivät kaupunkia, sen rujous tuppautuu kiusallisena näkyviin.

Varjojen raportti (suom. 2009) olisi helppo sijoittaa samoille seuduille toisen maailmansodan aikaan, mutta kirjailija ei kerro aikaa eikä paikkaa osoittaakseen, että tätä on tapahtunut ennenkin ja tapahtuu yhä. Pikkukylän miehet murhaavat yksissä tuumin kylään sodan jälkeen tulleen vieraan. Eräs kyläläisistä saa tapahtuman jälkeen tarjouksen josta ei voi kieltäytyä: hänen on kirjoitettava raportti, joka peittelisi jutun unohduksiin. Kirjoittajaksi valikoituu mies, jonka kyläläiset olivat sodan aikana keskuudestaan ilmiantaneet miehittäjille. Kovien kokemusten jälkeen mies oli vastoin odotuksia palannut pahamaineiselta leiriltä. Raportti valmistuu, mutta mies kirjoittaa salaa myös kylästä, itsestään ja rakkaistaan. Siitä, miten joudutaan ulkopuoliseksi, miten syrjään sulkeminen tiivistyy. Ja miten vieras, joka näyttää ihmisille heidän oman raadollisuutensa, on pakko poistaa päiviltä.

Philippe Claudel on paitsi kirjallisuudentutkija ja kirjailija, myös elokuvaohjaaja. Hänen elokuvansa Olen aina rakastanut sinua on myös hankittu kirjastoon. Se kertoo naisesta, joka opettelee elämään vankilasta vapautumisen jälkeen.

Hae Claudelit kirjastosta.

Pakkalan muotokuva

2009-11-24T11:36:00.005+02:00

Tuula Levon kirja Tuulenajama (2009) on hienovarainen muotokuva kirjailija Teuvo Pakkalasta. Pakkalan tunnetuin teos on Tukkijoella-näytelmä, hän on kuuluisa myös hienoista lapsinovelleistaan. Tuulenajama on ajaton kuvaus taiteen tekemisestä, kirjoittaminen oli Pakkalalle välillä nautintoa, välillä tuskaa. Romaani alkaa vasta Tukkijoella-näytelmän saavuttaman menestyksen jälkeen ja Pakkalalla on paineita kirjoittaa uusi menestysteos. Kirja käsittelee Pakkalan identiteetti- ja itsetunto-ongelmia suhteessa kirjailijuuteen. Alituinen rahapula ja huoli perheen elättämisestä pakottavat Pakkalan kuitenkin toimimaan myös kiertävänä köysikauppiaana ja yhteiskoulun opettajana.

Tuulenajama kuvaa lisäksi 1900-luvun alun Suomen historiaa ja kulttuuria. Lukija voi löytää tuttuja kirjailijoita, kuten Eino Leinon ja Juhani Ahon. Myös sisällissotaa sivutaan kirjassa, Pakkala joutuu sisällissodassa tahtomattaan valkoisten kenttäoikeuden kirjuriksi, koska kuuluu suojeluskuntaan. Romaani on lisäksi vahva avioliittoromaani, siinä kuvataan alati rahapulasta kärsivän kirjailijan ja kotirouvavaimonsa suhdetta. Pakkala oli sitä mieltä, että vaimonkin pitäisi olla töissä ja auttaa perheen elättämisessä. Kirjailija tunsi myös, ettei pystynyt tarjoamaan vaimolleen sellaista elämää, jota tämä olisi toivonut. Romaanissa kuvataan lisäksi lämpimästi Pakkalan suhdetta kahteen poikaansa.

Tiivistäen voisi sanoa, että Tuulenajama on kertomus kirjailijakutsumuksesta ja avioliitosta.

Tuulenajama on Tuula Levon neljäs romaani, aiemmin häneltä ovat ilmestyneet Neiti Soldan (2000), Kaksi nuoruutta (2001) ja Hyppytunti (2004). Neiti Soldan kertoo toisen suuren suomalaisen kirjailijan, Juhani Ahon, tarinan. Kirjassa kerrotaan Tilly Soldanin näkökulmasta hänen sisarensa Vennyn ja Ahon avioliitosta ja myös Tillyn rakkaudesta Ahoon, jolle hän synnyttää pojan.

Hae Tuulenajama kirjastosta.

Porista karusti

2009-11-09T10:02:00.007+02:00

Janne Toivonen & Heikki Westergård: Pori-kirja

Porissa on luonnetta ja toimittaja Janne Toivosen ja valokuvaaja Heikki Westergårdin Pori-kirja on totutusta poikkeava kaupunkikirja. Se kuvaa särmikästä suomalaista rannikkokaupunkia ilman kaunistelua.

”Mikä on se hetki, jolloin kaikki alkoi mennä Porissa huonosti?”

Kirjassa kuvataan Porin rakennemuutos ja sen vaikutukset 1970-luvulta 2000-luvulle, kun teollisuuden kivijalka kaupungissa romahti, ja seurasi lama ja työttömyys.

Lukemalla kirjan saat tietää, miksi Poria luonnehditaan mm. Suomen Itä-Saksaksi ja Liverpooliksi.

Kirjan kuvissa Porista näkyy jokisuiston paraatipuolen sijasta karu ja rosoinen kaupunki silmänkorkeudelta.

”Porista saa näyttää Kirjurinluodon ja Keski-Porin kirkon, mutta silloin pitää näyttää myös niiden takana pilkottavat Pormestarinluodon elementtiparvekkeet ja Aittaluodon teollisuusalueen nokeentuneet piiput. Muuten kuva on vajaa.”

Kirja on vetävästi kirjoitettu pamfletti, joka pohjaa kymmenien porilaisten haastatteluihin. Se kärjistää ja provosoi, mutta on aidosti kiinnostunut Porin tulevaisuudesta. Ajatuksia herättävä kirja.

Hae kirja kirjastosta.

Miehet jotka vihaavat naisia

2009-10-27T15:17:00.007+02:00

Hyvän lukuvinkin saa usein ystävältään. Niin onnellisesti kävi tälläkin kertaa, kun iltaa oli istuttu ja puheenaiheet soljuivat mukavasti aiheesta toiseen. Keskustelu kääntyi luettuihin kirjoihin ja kehujen kohteeksi pääsi ruotsalaisen kirjailijan Stieg Larssonin jännäri ”Miehet jotka vihaavat naisia”. Rikoskirjallisuutta vähemmän harrastavalle, minulle, asia ei tuntunut erityisen omalta, ei kolahtanut. Sellaisen lukeminen kun edellyttää pohtimista, juonen seuraamista ja arvoituksen ratkaisemista omin aivoin. Kärryillä on pysyttävä, tapahtumia ja yksityiskohtia on varottava unohtamasta. Jännitys-genreen kuuluva kirja ei sovi iltalukemiseksi pieni pala kerrallaan, ettei vain unohtaisi, mitä tärkeää edellä tapahtui. Näin ajattelin.

”Miehet jotka vihaavat naisia” –kirja oli jäänyt erään toisenkin ystäväni mieleen ja hän oli lukenut koko Millennium-trilogian, jonka alku on tämä kirja. Kuulin taas kehuja, lainasin kirjan ja valmistauduin pettymään itseeni huonona jännärilukijana.

Teoksen päähenkilö Mikael Blomkvist, taloudesta kirjoittavan Millennium-aikakauslehden vastaava toimittaja, on pulassa. Hänet tuomitaan kunnianloukkauksesta vankilaan. Samaan aikaan Blomkvistia lähestyy sukufirman entinen johtaja Henrik Vanger. Blomkvistin pitäisi selvittää, mitä tapahtui Vangerin veljentyttärelle Harrietille, joka katosi vuonna 1966. Blomkvist suostuu ehdotukseen. Hän saa avukseen nuoren Lisbeth Salanderin, joka on erikoistunut ihmisten yksityiselämän tonkimiseen. Tapaus vie heidät kohti Vangerin perheen synkkää menneisyyttä.

Larsson ei turhaan saanut esikoiskirjastaan Lasiavain-palkintoa vuonna 2006. Kirjan pääjuoni on selkeä ja saa lukijan helposti mukaansa. Henkilöistä tulee lukijalle merkittäviä ja heidän elämäänsä on mukava seurata. Tulee tarve tietää, selviävätkö sankarit tehtävästään ja saadaanko murhaaja esiin. Miten henkilöiden keskinäisissä suhteissaan käy?

Kirja ei ollut ainoastaan helppoa luettavaa. Päähenkilöiden elämässä oli dramaattisia, väkivaltaisia tapahtumia, joiden yksityiskohtainen kuvaaminen sai mielen joksikin aikaa hämmentyneeksi. Kirjassa tapahtui raakuuksia, joiden kaltaisia asioita ei haluaisi omalle eikä kenenkään kohdalle. Tässä maailmassa, jossa arvot ovat aika ajoin hukassa. Huolestuin, jääkö kohtausten ahdistava, vihaa tihkuva, tunnelma vallitsevaksi vai saako tarina taas mukaansa lempeämmällä otteella?

Millennium-sarjan kaksi seuraavaa teosta odottavat jo hyllyssäni: Tyttö joka leikki tulella (2007) sekä Pilvilinna joka romahti (2008).

Tietoa kirjailijasta:
Stieg Larsson (1954–2004) oli tukholmalainen toimittaja ja kirjailija. Hän kuoli äkillisesti vuonna 2004 sydänkohtaukseen ja jätti jälkeensä valmiit käsikirjoitukset romaanitrilogiaa varten.

Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille

2009-10-06T15:16:00.006+03:00

Emilia Lehtisen esikoisrunokirja on hauska, raikas ja oivaltava. Sitä ei voi sanoa perinteiseksi runokirjaksi niin aiheen kuin runojen muodonkaan puolesta. Runot käsittelevät ihmisen ja lohikäärmeen omintakeista suhdetta toteavasti ja ohjeiden muodossa. Runoja on lohikäärmeen istutuksesta sillä lentämiseen sekä eläkkeellä oleviin lohikäärmeisiin. Jännittävät ja mielikuvitukselliset runot kuljettavat tarinaa aivan huomaamatta. Runojen teksti on paikoin ronskiakin, mikä sopii aiheeseen. Kuvitus on taidokasta ja hurjuudessaan tekstin tyyliin sopivaa. Myös fontin ja sen koon vaihtelut sekä tekstin kiemurteleva muoto sopivat runon tyyliin ja kulloiseenkin tunnelmaan. Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille sopii sekä aikuisille että lapsille. Aivan pienille tai herkille lapsille se ei hurjuutensa vuoksi sovi.

”Ihan koska tahansa.

Toistan: I H A N K O S K A T A H A N S A

lohikäärme voi haluta täyttää mahansa.

Jos näkyvissä ei ole muuta

kuin sinä ja esim. luuta

arvaa kumman se kahmaisee

ja suuhunsa ahmaisee?”

Hae kirjastosta Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille.

Valkoisen miehen taakka

2009-09-22T15:18:00.004+03:00

Hänen kirjojensa nimet ovat monesti hieman raflaavia: Tappakaa ne saatanat, Nyt sinä kuolit ja uusimpana Tavoitteena kansanmurha. Toisaalta ruotsalaisen esseistin Sven Lindqvistin (s. 1932) erikoisalasta länsimaiden siirtomaahistoriasta voisi repiä rankempiakin otsikoita. Viimeisen parin vuosikymmenen ajan hän on keskittynyt kirjoissaan imperialismiin, rasismiin, kolonialismiin ja kansanmurhiin. Näyttää kuin hän olisi yllättäen saanut tehtäväkseen lisätä hieman valkoisen miehen syyllisyyden taakkaa. Lindqvistiä ei voi helposti lokeroida. Hän ei ole oikea historioitsija, mutta hän on loistava ja kokeellinenkin kirjoittaja, jonka kirjoissa usein sekoittuu historiankirjoitus, matkareportaasi ja päiväkirja. Tämä tekeekin kirjoista huimasti luettavampia ja kiinnostavampia kuin perinteinen historiankirjoitus. (Toisaalta tämä tekee kirjoista hankalasti luokiteltavia kirjastoissa.)

Aavikkosukeltajissa (1990) Lindqvist matkasi läpi Saharan yhdessä aiemmin aavikon lumoihin joutuneiden kirjailijoiden, kuten Antoine de Saint-Exupéryn kanssa. Seuraava teos olikin jo varsinainen ”eurooppalaisen rasismin musta kirja” ja on yhä Lindqvist tunnetuin – ja kiistellyin – kirja. Tappakaa ne saatanat (1992) sai nimensä Joseph Conradin Pimeyden sydämen (1899) yhdestä lauseesta. Kirjan nimi kuvaa sitä asennetta, jolla eurooppalaiset valloittajat suhtautuivat ”alempiin rotuihin” levittäessään sivilisaatiotaan Afrikkaan ja muualle. Afrikka jäi ainakin osittain valloittamatta, mutta esim. Kanariansaarten ja Tasmanian alkuperäiset asukkaat pyyhkäistiin pois viimeiseen mieheen. Vaikka valloittajien asenne oli tuo, löysi Lindqvist seuraavaan kirjaansa 1700–1800-luvuilta myös Rasismin vastustajia (1995). Nyt sinä kuolit – Pommien vuosisata (1999) käänsi hetkeksi huomion kansanmurhan tekijöistä niiden menetelmiin. Pian lentokoneen keksimisen jälkeen keksittiin myös, että siitähän voi tiputtaa pommeja. Kääntämällä sota kotirintaman naisia, lapsia ja vanhuksia vastaan, vihollista voitiin lyödä helpommin ja niin, että sattuu. Terra Nullius – Matkalla ei-kenenkään-maassa (2007) kertoi Australiasta ja sen aavikkojen kansan, aboriginaalien, kohtelusta. 1700-luvulla saarelle tulleiden brittien mielestä maa oli terra nullius eli se ei kuulunut kenellekään, vaikka aboriginaalit olivat asuttaneet sitä jo ehkä 50 000 vuotta. Viimeisen 200 vuoden aikana heiltä on ryöstetty maa ja lapset sekä altistettu mm. ydinkokeille. Mikä on meidän vastuu esi-isiemme rikoksista, Lindqvist kysyy. Viimeisimpään kirjaan Tavoitteena kansanmurha (2008) on koottu hänen uusimpia puheita ja esseitään. Tällä kertaa Lindqvist muistuttaa mm. miten Yhdysvallat löysi maailmanpoliisin roolinsa 100 vuotta sitten Filippiineillä. Lindqvist peräänkuuluttaa toimivaa kansainvälistä oikeutta, joka voisi estää kansanmurhat.

Matka Färsaarille

2009-09-03T15:26:00.007+03:00

”Hengitä sisään. Hengitä ulos. Toista tarvittaessa.”

Johan Harstadin kirjan Buzz Aldrin : taviksena olemisen taito (2007) päähenkilö on kolmikymppinen Mattias, puutarhuri, joka on mieluummin vaatimaton ja luotettava kakkonen kuin porukan keskipiste. Kuten Buzz Aldrin, se toinen mies, joka kävi kuun pinnalla.

Eräänä päivänä Mattias herää Färsaarilla rahakasan vierestä, muistamattomana ja rystyset rikkinäisinä. Hänet poimitaan yhteisöön, jonka avulla Mattias vähitellen saa oman tarinansa auki. Kirja kertoo ihmisenä olemisesta, itsetunnosta, rakkaudesta ja erosta.

Kirjassa mietitään, mikä on hulluutta ja mikä normaalia, ja sitä, voiko näkymätön tulla näkyväksi. Siinä myös haaveillaan veneen rakentamisesta ja matkasta, joka ratkaisee kaiken.

The Cardigans -yhtyeen musiikki soi vakavanhilpeän tarinan taustalla. Ympärillä on Färsaarten karu luonto. Ollaan maailman laidalla.

”Eikä mikään ole pimeämpää kuin Oyggjarvegur lauantai-iltana lokakuussa, kun vettä sataa, sumu on metrin paksuista, ikkunat huurussa, puolen tunnin ajomatka ilman kaidetta ja äkkijyrkät rinteet tien vieressä. Sitä reittiä me menimme. Kaikkein pisintä reittiä.”

Kirjasta tulee mieleen toinen norjalainen nuoren miehen kasvutarina, Erlend Loen Supernaiivi. Johan Harstadilta on suomennettu myös novellikokoelma Ambulanssi (2008).

Muita matkoja nuoren miehen mieleen ovat:
Alberto Fuguet : Elämäni elokuvat
Martin Page: Maailmanloppuihin tottuu
Nick Hornbyn teokset

Rahtilaivalla maailmalle

2009-08-11T11:35:00.007+03:00

Kyllikki Villa (s. 1923) on kääntäjä ja kirjailija, joka on 1960-luvulta alkaen kiertänyt rahtilaivoilla maailman meriä ja tehnyt matkoilla suurimman osan elämäntyöstään. Villan matkakokemukset ovat tallentuneet päiväkirjoihin, joista kaksi on julkaistu.

Vanhan rouvan lokikirja (2004) on 73-vuotiaana tehdyn Etelä-Amerikan-matkan päiväkirja, pohdiskeleva, havainnoiva ja runollis-filosofinen yksinpuhelu. Matkakirja koostuu meren, sään ja laivaelämän havainnoinnista, reittien ja aikataulujen suunnittelusta, itsetutkiskelusta ja menneiden matkojen muistelusta. Välillä Villa poikkeaa satamakaupungeissa ja antautuu kiintoisiin keskusteluihin matkatovereidensa kanssa. Vanhan rouvan lokikirja on tallennettu puhumalla äänikaseteille ja litteroitu myöhemmin kirjan muotoon. ”On se huvittavaa, että kun vanha rouva on matkalla, se käydä raahustaa tuolla varustamassa itselleen konjakkia ja puhevälineitä että voi puhella itsekseen.”

Pakomatkalla-kirjassa (2007) Villa on 68-vuotias. Hänen vaikea elämäntilanteensa tihkuu kirjan rivien väleistä ja laiva kuljettaa matkaajan ensin Lissaboniin. Siellä kaikki on auki. Tavoitteena on päästä Namibiaan tutustumaan isän lapsuusmaisemiin, mutta mitä tapahtuukaan, kun St. Helenan saari keskellä Atlanttia alkaa houkuttaa? Villa on pitänyt tätä matkaa yhtenä elämänsä käännekohdista.

Kirjoja on hätkähdyttävää lukea, koska ne tavoittavat niin hyvin laivamatkailun hitauden ja rauhan. Siinä on mietittävää valmismatkailuun tai fyysisiä äärirajoja koetteleviin extreme-seikkailuihin tottuneille. Matkalla ei ole kuitenkaan aina kivaa, uudet tuulet eivät aina tuoksukaan niin ihmeellisiltä. Laivassa kaukana kotoakin maailma on maailmaa ja koko ajan kaikki on huonosti, eikä melkein huvita. Juuri tässä on Kyllikki Villan kirjojen viehätys.

Samanlainen idea kuin Villan kirjoissa on Niina Within teoksessa Rahtilaivalla Brasiliaan : vuorotteluvapaalla Etelä-Amerikassa (2004). Täytettyään kolmekymmentä With jää vuodeksi vuorotteluvapaalle työstään, pakkaa rinkkansa ja suuntaa yksin rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan. Viiden kuukauden matkallaan hän seikkailee Brasiliassa, Amazonilla, Boliviassa ja Argentiinassa.

Laivalla Atlantin yli seilaa myös Pirkko Lindberg teoksessa SOS Tuvalu : hätähuuto paratiisista (2005). Pääpaino kirjassa ei kuitenkaan ole matkassa, vaan Tuvalun asukkaiden jokapäiväisessä elämässä, joka on uhattuna ilmastonmuutoksen myötä.

Lisää lukemista:

Ritva Hapuli: Matkalla kotona. Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista. 2008 Marja-Leena Hakkarainen ja Tero Koistinen (toim.): Matkakirja. Artikkeleita kirjallisista matkoista mieleen ja maailmaan. 1998

Matkoja kuuhun

2009-07-10T10:07:00.003+03:00

40 vuotta sitten 20.7.1969 kuumoduli Eagle vihdoin tömähti kuun pölyiselle pinnalle. Ihminen oli haikaillut kuuhun jo ainakin vuosisatoja. Eräs varhaisimmista kuumatkan kuvauksista on Cyrano de Bergeracin (1619–1655) Matka kuuhun. Siinä kertoja lentää keksimällään laitteella kuuhun ja tutustuu sen neljällä raajalla kulkeviin asukkaisiin. Heidän yhteiskuntansa on toisaalta aivan erilainen, toisaalta aivan meidän maailmamme kaltainen. Teoksen tarkoituksena lieneekin enemmän kritisoida oman aikansa yhteiskuntaa kuin kuvitella elämää kuussa, siten kirja liittyy enemmän toisten 1600–1700-luvun fantastisten matkakuvausten ja utopiakirjojen (Gulliverin matkat, Utopia) joukkoon kuin scifi-kirjallisuuteen. Samaan tyyliin satiirejaan kuuhun oli sijoittanut jo antiikin aikaan Lukianos.

Ensimmäisenä tieteiskirjallisuuden kuumatkakuvauksena pidetään tähtitieteilijä Johannes Keplerin (1571-1630) teosta Somnium. Teoksessa pyrittiin kuvaamaan miltä maa näyttää kuusta katsottuna. Kuuluisimpia kuumatkan kuvauksia ovat tieteiskirjallisuuden pioneerin Jules Vernen Matka kuuhun ja Kuun ympäri (molemmat 1865). Vernen teoksissa paino on kansainvälisessä avaruuskilvoittelussa ja matkassa, joka saa alkunsa 300-metrisellä tykillä Floridasta. Vernen tieteellisesti kekseliäät teokset innoittivat avaruustutkimusta pitkälle 1900-luvulle. Myös H.G. Wells kuvitteli matkan kuuhun teoksessaan Ensimmäiset ihmiset kuussa. 1950-luvulla Hergé lähetti mieleenpainuvasti punavalkoruudullisessa raketissa kuuhun Tintin, Miloun, kapteeni Haddockin, professori Tuhatkaunon ja insinööri Wolffin. Rakettiin unohtuivat tietenkin Dupond ja Dupont ja – turskatin turskatti – salamatkustajana ilkeä eversti Jorgen. Kun kuussa oli trampannut vuoteen 1972 mennessä jo tusinan verran ihmisiä, ei se enää innoittanut kirjailijoita. Ensimmäisestä oikeasta kuumatkasta voi lukea Peter Ryanin teoksesta Kuun valloitus tai Pasi Rutasen Loistavasta Apollosta.

Fiktiota kuusta:
Lukianos: Satiireja 1 & 2
Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun
Johannes Kepler: Somnium (ei suom.)
Jules Verne: Matka kuuhun ja Kuun ympäri
H.G. Wells: Ensimmäiset ihmiset kuussa
Hergé: Päämääränä kuu & Kuun kamaralla (sarjakuvia)

Faktaa kuumatkoista:
Peter Ryan: Kuun valloitus
Pasi Rutanen: Loistava Apollo
Ilpo Lagerstedt: Rakettimiehiä – Kilpajuoksu kuuhun
Hansen: First man – The Life of Neil A. Armstrong (ei suom.)

Sarjakuvaa Burmasta

2009-06-23T12:45:00.008+03:00

Sarjakuvataiteilija Guy Delisle asui vuosina 2005-2006 sotilasjuntan hallitsemassa Burmassa Lääkärit ilman rajoja –järjestössä työskentelevän puolisonsa ja pienen poikansa kanssa. Merkintöjä Burmasta (2008) on reportaasisarjakuva tästä ajasta.

Teoksessa Delisle tutustuu burmalaiseen elämänmenoon, tapakulttuuriin ja paikallisiin ihmisiin. Paitsi vieraasta ja vaietusta kulttuurista, Merkintöjä Burmasta kertoo isyydestä ja perhe-elämästä, asioista, jotka ovat loppujen lopuksi melko samanlaisia kaikkialla ympäristöstä riippumatta. Vaikka aihe on vakava, elämästä diktatuurissa voi löytää huumoria – ehkä on pakkokin, muuten ei jaksaisi.

Lähestymistapa teoksessa on päiväkirjamainen eli Delisle itse on tapahtumien keskiössä. Vielä syvemmälle kuitenkin päästäisiin, jos mukana olisi paikallisten kokemuksia. Niitä tosin voi olla diktatuurissa vaikea saada julki.

Delisleltä ilmestyy suomeksi heinäkuussa 2009 Pjongjang. Sekin on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, mutta tällä kertaa Delisle havainnoi arkea ja tekee kantaaottavia huomioita vielä suljetummasta yhteiskunnasta, nimittäin Pohjois-Koreasta.

Aasiassa liikutaan myös Katja Tukiaisen sarjakuvassa Postia Intiasta (2002). Se on sarjakuvamuotoinen päiväkirja yhdeltä Tukiaisen monista Intian matkoista. Intiassa Tukiainen joogaa, opettaa sarjakuvan tekemistä ja tekee samalla pieniä huomioita arjesta ja suuria havaintoja yhteiskunnasta.

Lukemalla Postia Intiasta ei tutustu paikallisiin nähtävyyksiin tai huippujännittäviin elämyksiin, vaan tavalliseen intialaiseen elämään. Siihen kuuluvat meluisat liikenneruuhkat, kuumuus ja vatsataudit, mutta myös ihmisten ystävällisyys ja avoimuus, jotka jättävät lukijallekin hyvän ja lempeän olon. Teoksen lukija saa myös tietää, onko rastatukka merkki jumalalta, ja joutuu pohtimaan, miltä tuntuu nähdä nainen, jolla on narulla korjatut silmälasit, kun itse voi vaihtaa uudet puhtaat piilolinssit joka aamu.

Katja Tukiaisen piirrostyyli on aivan omanlaisensa, naivistinen ja helposti tunnistettava. Postia Intiasta hylkää sarjakuvaan perinteisesti kuuluvat ruudut, mikä lisää teoksen päiväkirja- ja luonnosmaisuutta.

Hae Merkintöjä Burmasta kirjastosta.
Hae Postia Intiasta kirjastosta.

Muita matkasarjakuvia:
Timo Mäkelä: Rooma (2004)
Maikki Harjanne: Mazzanon taikaa (2001)
Eero Lehtola: Askelia vanhalla mantereella (2006)

Pääkirjaston kesänäyttelyssä lisää esittelyjä matkakirjoista ja -romaaneista.

Pyörällä yli Alppien

2009-06-12T09:47:00.008+03:00

Osmo Soininvaara: Fillarilla Nizzaan

Keväällä 2007 Osmo Soininvaara päätti pyöräillä Tallinnasta Nizzaan tapaamaan ystäväänsä. Matkaan oli varattu aikaa yksi kuukausi ja matkan edetessä oli tarkoitus pitää päivittäistä blogia Helsingin Sanomissa. Fillarilla Nizzaan teos on koottu näiden blogikirjoitusten pohjalta.

Soininvaaran pyöräilyreitti kulki Baltian, Puolan, Slovakian, Itävallan, Sveitsin ja Italian kautta Ranskaan. Yhteensä matkaa kertyi 3400 kilometriä, mikä merkitsi noin sadan kilometrin päivävauhtia. Kiireellisestä aikataulusta huolimatta Soininvaara ehtii matkan varrella ihailemaan maisemia, vaikka varsinaisesta nähtävyyksien bongaamisesta onkin luovuttava.

Matkan edetessä pohditaan kunkin yhteiskunnan tilaa esimerkiksi kaupunkisuunnittelun ja maahanmuuttopolitiikan kannalta. Soininvaara onkin erinomainen ajattelija sekä ajatusten pyörittelijä, ja hänen havaintonsa eri maista ovat matkakirjallisuutta parhaimmillaan. Mielenkiintoisia ja hauskoja vertauksia tehdään myös kotimaahan. Bratislavassa pyöräillessään Soininvaara muun muassa pohtii kaupunkisuunnittelun yhteneväisyyksiä Jyväskylään.

Matkan varrella ei säästytä kolhuilta, kumi puhkeaa useammin kuin kerran eikä matka aina suju lyhintä reittiä, mutta jotenkin oikea reitti sekä majoitus illaksi aina löytyvät. Kirja toimiikin samalla esimerkkinä sekä apuna pyörämatkaa suunnittelevalle. Kirjan lopusta löytyy lisäksi luettelo tarvikkeista ja apuvälineistä, mitä pyöräilijän tulisi huomioida matkaa suunnitellessaan.

Lukujen loppuun on mukavalla tavalla koottu kunakin päivänä edetty matka kartalle, ajetut kilometrit sekä matkaan käytetty aika. Vaikka tämä tuokin tekstiin tiettyä toistoa, niin siitä syntyy mukava keino sitoa lukijan mielenkiinto matkan etenemiseen ja aikatauluun.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastosta.

Polkupyörät ja matka teemasta myös:
Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa
Juha Varila: Pyörällä: matkantekoa polkuvauhtia
Kalle Kajander: Kirjeitä polkupyörältä Euroopan eri maista
Matti Agge: Pyörällä Suomineito päästä varpaisiin

Pääkirjaston kesänäyttelyssä lisää esittelyjä matkakirjoista ja -romaaneista.

Gogolin kaima

2009-06-09T14:33:00.007+03:00

Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi)

Kaima kertoo Intiasta Yhdysvaltoihin muuttavasta bengalilaisperheestä, jonka elämää seurataan erityisesti pojan näkökulmasta. Pojan kotinimi Gogol on isän kunniavelka lempikirjailijalleen. Nimi jää kuin vahingossa viralliseksi nimeksi, ja ajan mittaan Gogol kokee sen kiusalliseksi. Hän on hämmentynyt intialaisen ja amerikkalaisen identiteettinsä vuoksi. Gogol etsii itsenäisyyttä muuttamalla nimensä. Ristiriita näkyy myös hänen ihmissuhteissaan.
Kirja on tyylikäs ja hienovarainen, ja siitä jää mieleen myös se, että monissa elämän käännekohdissa matkustetaan junalla. Kuin junan kiitoa on myös perheen elämänkaari. Kirjasta on Mira Nair ohjannut elokuvan The Namesake – Kaima, sekin löytyy kirjastosta. Jhumpa Lahirilta on käännetty myös hienot novellikokoelmat Tämä siunattu koti (2001) ja Tuore maa (2008).

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Gastronomista snobbailua, alkoholia ja seksiä

2009-06-09T14:29:00.004+03:00

Tuomas Vimma: Gourmet (Gummerus)

Haluatko lukea mukaansatempaavan, ärsyttävän, nokkelan ja virkistävän törkeän kirjan? Tuomas Vimma (oik. Kusti Miettinen, s. 1979) on kirjoittanut sellaisia jo kolme: Helsinki 12 (2004), Toinen (2005) ja viimeisimpänä Gourmet (2008). Näistä kirjoista puhutaan ns. Helsinki-trilogiana, lähinnä samantyylisyytensä vuoksi. Kaikissa kirjoissa päähenkilö, minä-kertoja, on rehellistä työntekoa vieroksuva, rahan, seksin ja tyylin motivoima helsinkiläinen nuori mies. Gourmet’ssa yltiöylelliseen elämäntyyliin tottunut ranskalaisen keittiömestarisuvun hulttiojälkeläinen joutuu elämässään uuteen tilanteeseen, kun hänen isänsä sulkee rahahanat ja vaatii ryhdistäytymistä. Kirja on tyyliltään liioitteleva, yhtä suurta ylilyöntiä. Gastronominen snobbailu, oikeastaan ilotulitus, yhdistyy holtittomaan alkoholinkäyttöön ja räävittömiin seksisuhteisiin. Kielen tasolla kirja on täyteen ahdettu, täynnä viittauksia ajankohtaisiin ilmiöihin ja kielikuvia, joista useimmat hillittömän epäkorrekteja. Sivistyssanoja ja ruoka-alan erikoissanastoa käytetään sekaisin Helsingin slangin kanssa. Korkeakulttuuri kohtaa populaarikulttuurin, törky hienostuneisuuden. Kuitenkaan Vimman tyylitaju ei horju, vaan lukija voi luottaa olevansa hyvän tarinankertojan vietävänä. Moralistien ei kannata vaivautua.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Enkeli porraskäytävässä

2009-06-09T14:24:00.006+03:00

Kristin Steinsdóttir: Meidän talon enkeli (Idun)

Kristin Steinsdóttirin Meidän talon enkeli on laadukas ja monitasoinen kirja. Päähenkilö on Saarni, herkkä, hiljainen ja mietteliäs erinomaisen mielikuvituksen omaava poika. Saarnin vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu äitinsä kanssa kerrostalossa. Saarnin mielestä heidän talossaan asuu enkeli. Toisinaan enkeli vilahtaa porraskäytävässä ja tulee jopa sisälle asuntoon. Kirjoittaja osaa asettua pienen pojan saappaisiin ja ajatuksiin kertoessaan kerrostalon elämästä Saarnin näkökulmasta. Saarni tietää, kuinka monta porrasta kotiovelle pitää kiivetä ja on lähes varma siitä, että heidän talossaan asuva herra Hukkanen on ihmissusi. Kirja on monikerroksinen ja sopii siksi eri-ikäisille. Teoksessa kuvataan arkista kerrostaloelämää lapsen hauskojen oivallusten värittämänä. Kantavia teemoja ovat mm. uuden elämäntilanteen hyväksyminen, koulukiusaaminen, yksinäisyys sekä pelot. Vaikeista aiheista kerrotaan lempeästi ja huumori keventää sopivasti kirjan sisältöä. Teoksessa vallitsee lämmin tunnelma. Kirja on kaunista luettavaa. Kuvitus, tekstin ulkoasu ja sisältö muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Kuvitus on värikästä ja taidokasta. Meidän talon enkeli onkin saanut kuvituksestaan islantilaisen Dimmalimm-palkinnon ilmestymisvuonnaan. Lisäksi kirja on saanut Pohjoismaisen lastenkirjallisuuspalkinnon ja useita IBBYn kunniamainintoja.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Kauhua Turusta

2009-06-09T14:21:00.003+03:00

Stefan Nyman: Anna online (Teos)

Stefan Nymanin Anna online on moderni kauhuromaani. Kolmen turkulaisopiskelijan tiet kohtaavat ja lamput särkyvät itsestään, ja joku keskustelee mesessä, vaikkei ole edes koneen ääressä. Oikeaoppisesti tarinassa on yliluonnollisuutta ja karmivuutta, mutta myös toivoa. Turkua tuodaan hienosti esille, ja naakka astelee kirjalliselle näyttämölle kuin Poen korppi aikoinaan. Syystä tai toisesta kauhugenre ei ole Suomessa kukoistanut, vaikka siitähän voisi tulla vaikka vientituote, kuten suomalaisesta metallimusiikista. Kauhuelokuvia on tehty muutama, mutta suomalaisia kauhuromaaneja ei hevillä tule mieleen. Mika Waltari kirjoitti salanimellä Kristian Korppi muutamia kauhunovelleja 1920-luvulla. Kokonaisia romaaneja on tainnut julkaista vain joku Boris Hurtta (kauhua kirjoitetaan näköjään vain salanimellä). Jopa Ruotsista on tullut viime aikoina kehuttuja vampyyrikirjoja. Ehkä se kertoo Pohjanlahden ylittävästä kulttuuriyhteistyöstä, että pelinavauksen Suomessakin ovat tehneet suomenruotsalaiset. Toivottavasti seuraavaa suomalaista kauhuromaania ei tarvitse odotella taas vuosikymmentä.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Sarjakuvaa sitoutumiskammosta

2009-06-09T14:18:00.004+03:00

Manu Larcenet: Pieniä voittoja (WSOY)

Ranskalaisen nykysarjakuvan helmiin kuuluva Manu Larcenet (s. 1969) pohdiskelee Pieniä voittoja –sarjakuvassaan elämän perimmäisiä kysymyksiä. Päähenkilö, kolmekymppinen Marco taistelee sitoutumiskammoa ja paniikkihäiriötä vastaan, työskentelee idealistisena ja kunnianhimoisena, mutta ajoittain työhönsä kyllästyvänä valokuvaajana ja tekee tiliä suhteestaan vanhenevaan isäänsä. Larcenet piirtää tätä puhuttelevaa, syvällistä ja lämminhenkistä tarinaa persoonallisella, selkeällä tyylillään. Pieniä voittoja on julkaistu suomeksi kolmen albumin verran, mutta jatkoa seuraa vielä, sillä Ranskassa on edetty jo neljänteen, sarjan päättävään osaan.

Tarkista teosten saatavuus kirjastossa.

Murha Reykjavikissa

2009-06-09T14:14:00.002+03:00

Arnaldur Indriđason: Talvikaupunki (Blue Moon)

Islantilaisdekkari on tunnelmaltaan talvisen surumielinen. Kokenut rikospoliisi Erlendur työtovereineen selvittää tammikuun hyisessä viimassa kymmenvuotiaan pojan kuolemaa. Onko teko rasistinen vai käsistä karannutta koulukiusaamista? Poliisiryhmä joutuu juttua tutkiessaan perehtymään maahanmuuttajien elämään ja heitä kohtaaviin asenteisiin. Vanhoihin koulumuistoihinkin palataan. Tutkinnan lomassa poliisit myös elävät omaa elämäänsä perhe- ja parisuhteineen. Tutkittava juttu tuntuu Erlendurista erityisen henkilökohtaiselta, sillä hän joutuu jälleen miettimään lapsuutensa traumaa, lumimyrskyyn kadonnutta pikkuveljeä. Hänen on myös kohdattava aikuiset lapsensa, joihin on hankala suhde. Kirja on palkitun islantilaiskirjailijan viides suomeksi käännetty teos. Kirjastoon on hankittu myös Baltasar Kormákurin karun tuulisissa maisemissa tapahtuva DVD-elokuva Rikospaikka Jar city, joka perustuu Arnaldurin kirjaan Räme.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Sota ei ollut muistamisen arvoista aikaa

2009-06-09T14:10:00.005+03:00

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota – Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia (Johnny Kniga)

Oi! Mikä ihana sota taisi olla nimeltään joku 1970-luvun sotamusikaali. Jottei sodan rumempi puoli unohtuisi, seitsemän nuoremman polven tutkijan artikkelit on julkaistu nimellä Ruma sota – Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Suomessahan on jo vuosikymmeniä julkaistu valtavat määrät kevyttä sotahistoriaa, mutta viime aikoina niissäkin on tartuttu kipeämpiin asioihin. On tullut tutkimuksia rintamakarkurien teloituksista ja yhteistyöstä Gestapon kanssa. Tieto-Finlandia –ehdokkaaksi päässyt ja jo hieman keskustelua aiheuttanut Ruma sota jatkaa sota-aikamme tabujen rikkomista. Kirjan soisi kuluvan muidenkin kuin sotahistorian harrastajien käsissä, koska se täydentää sitä kuvaa, mikä suurella enemmistöllä taitaa olla talvi- ja jatkosodasta elokuvien ja isoisän juttujen perusteella. Kaikkea se isoisäkään ei tiennyt tai pystynyt kertomaan, ainakaan selvin päin. Ja tämä vaikeneminen syineen ja seurauksineen on tavallaan kirjan artikkeleiden yli kantava teema. Artikkeleiden aiheita ovat metsäkaartilaiset, poliittisten vankien kohtelu, sensuuri ja propaganda (pojan uhraamisen vaatimus). Myöskään nälkää, viinaa, huumeita ja seksuaalista väkivaltaa ei jätetä käsittelemättä. Lopuksi käydään läpi sotaan osallistuneiden kirjailijoiden kokemuksia, jotka tiivistetään mottoon: ”Sota ei ollut elämisen eikä muistamisen arvoista aikaa”. Kirja on rankkaa luettavaa myös kuvituksen osalta, josta osan muodostavat sodan ruminta puolta näyttävät SA-kuvat.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Selailla sanakirjoja huvin vuoksi

2009-06-09T14:06:00.003+03:00

Adam Jacot de Boinod: Tingon tarkoitus ja muita merkillisiä sanoja maailmalta (Schildt)

Adam Jacot de Boinod on koonnut kirjaansa Tingon tarkoitus ja muita merkillisiä sanoja maailmalta värikkäitä, mielenkiintoisia ilmaisuja yli 280 maailman kielestä. Ne ovat sanoja, joille ei ole vastinetta muissa kielissä. On hilpeää saada Tingon tarkoitusta lukiessaan tietää, että on olemassa sellaisia sanoja kuin ’kävellä tuulisella säällä huvin vuoksi’ (hollanti), ’nainen, joka vaikuttaa takaa päin katsottuna kauniilta, mutta ei enää edestäpäin nähtynä’ (japani) tai ’pettymys, jota tuntee, kun jokin ei menekään niin huonosti kuin olisi toivonut’ (saksa). Sanat ja sanonnat on ryhmitelty aihepiireittäin. Osansa saavat niin syöminen, työ ja eläimet kuin syntymä, kuolema ja rakkauselämäkin. Sanat ilmaisevat kummallisia ja melkein uskomattomia asioita ja kertovat myös paljon eri kulttuurien erityisluonteesta. Mitä kertoo esimerkiksi inuiteista eli eskimoista se, että heidän kielessään voidaan ilmaista yhdellä sanalla ’käydä usein ulkona katsomassa josko joku olisi jo tulossa’ tai ’olla koskaan vastaamatta’? Tai kääntyykö suomalaisille tuttu ja tärkeä sisu lainkaan muille kielille? Niin, ja tingo! Se tarkoittaa tietenkin eräässä pääsiäissaarelaisessa kielessä ’lainata ystävän talosta tavaroita yksi kerrallaan, kunnes mitään ei ole enää jäljellä’. Tingon tarkoitus ja muita merkillisiä sanoja maailmalta on kielellisen moninaisuuden puolustuspuhe, joka kehottaa iloitsemaan ja yllättymään sekä tuttujen että vieraiden kielten häkellyttävästä ilmaisuvoimasta. Kirja saa myös ajattelemaan, miten paljon menetämmekään, jos maailman kielet jatkavat sukupuuttoon kuolemista nykyistä ”keskimäärin yksi kieli kahdessa viikossa” –vauhtiaan.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Suomi Venäjänä

2009-06-09T14:02:00.003+03:00

Outi Heiskanen: Tehtävä Suomessa – kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa (Teos)

Me suomalaiset olemme loputtoman kiinnostuneita siitä, mitä meistä ajatellaan ja Suomi-brändiä pyritään jälleen kohentamaan. Outi Heiskasen kirja on katsaus siihen, miten Suomea ja suomalaisia on ulkomaisissa elokuvissa kuvattu mykkäelokuvista nykypäivään. Kirjassa kuvataan elokuvien tekemistä ja niiden täkäläistä vastaanottoa, joka usein on ollut tyrmistystä tai närkästystä. Väärin kuvattu! Toisaalta on liikuttavasti iloittu vaikkapa ”suomalaisen jääkiekon pääsystä tuhansille valkokankaille”. Usein Helsinki tai Suomi on tosin saanut esittää itänaapuriamme. Kirjassa kerrotaan kuvauspaikoista, avustajista, kommelluksista ja hankaluuksista. Ja maailmantähdistä: Charles Bronson oli töykeä mutta William Hurt oikein miellyttävä. Omar Sharif vieraili joensuulaisessa bridge-kerhossa. Diane Keaton tai Isabella Rossellini eivät olleet yleisön mielestä kyllin näyttävästi pukeutuneita. Kirjassa paljastetaan myös Renny Harlinin elokuvien Suomi-viittaukset. Teos on omistettu Åke Lindmanille, kansainvälisen yhteistyön grand old manille. Aki Kaurismäki on nykyään inspiroinut useaakin elokuvaa tavalla tai toisella. (Kirjassa ei mainita Vihaiset jalattomat miehet -elokuvaa, jossa Aki K. on pienessä roolissa.) Kannattaa muuten katsoa vaikkapa miten avustajat onnistuivat Warren Beattyn pyynnöstä hehkumaan suurelokuvassa Punaiset, millaisia olemme japanilaisin silmin Ruokala Lokissa tai miten taipuu tango Cardigans -yhtyeen Nina Perssonilta elokuvassa Unelmista totta – jos luoja suo.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Suunnistuskartta kaunokirjallisuuteen

2009-06-09T14:00:00.002+03:00

Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Lukukirja – kirja kirjoista (Otava)

Yksi johtaa toiseen kun lukemisesta pitävät henkilöt keskustelevat kirjoista: Olen lukenut sen ja siitä tuli mieleeni tämä ja siinä on oikeastaan samaa kuin tuossa, tai jos pidit siitä niin varmasti pidät tästä. Samalla tavoin kirjallisuuskriitikko Kaisa Neimala ja päätoimittaja Jarmo Papinniemi ovat koonneet Lukukirjan, ”suunnistuskartan ja eksymisoppaan kaunokirjallisuuden kiehtovaan maailmaan”. He ovat asettaneet käsittelemänsä teokset kymmenen eri aihepiirin ja otsikon alle, esim. Lue ja naura, Lue ja kummastele, Lue ja kauhistu, Lue ja liikutu. Muutamat teokset esiintyvät useammankin aihepiirin alla. Tuntematon sotilas naurattaa, kummastuttaa, käsittelee perusasioista kuolemaa ja liikuttaa. Teos on mielenkiintoisesti, hauskasti ja persoonallisesti kirjoitettu. Se palauttaa mieleen monet luetut teokset ja laittaa ihmettelemään kun ei tuollaistakaan kohtaa teoksesta muista. Toisaalta se houkuttelee lukemaan niin klassikoita kun nykykirjallisuuttakin, johon ei ole syystä tai toisesta ole tullut tarttuneeksi. Vaikka joistakin teoksista saattaa olla kirjoittajien kanssa aivan eri mieltä, niin kaikkien aihepiirien alla tekee löytöjä ja innostuu vanhoista tutuista uudelleen. Ainoastaan viimeinen aihepiiri Lue ja häikäisty tuottaa pettymyksen, sitä odottaa innoissaan ja sitten siihen on valittu aivan väärät kirjat!

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Tolstoin viimeinen vuosi

2009-06-09T13:58:00.002+03:00

Jay Parini: Viimeinen asema – romaani Leo Tolstoin viimeisestä vuodesta (Tammi)

Kirjailija löysi antikvariaatista Valentin Bulgakovin päiväkirjan hänen viimeisestä vuodestaan Leo Tolstoin seurassa. Pian hänelle selvisi, että moni muukin Tolstoin viimeisen vuoden seuralaisista piti päiväkirjaa. Hän rakentaa löytämistään tutkimuksista ja näistä päiväkirjoista osin kuvitteellisen kertomuksen Tolstoin viimeisen vuoden tapahtumista. Tolstoi oli jo aikanaan maailmankuulu kirjailija, jonka elämää seurattiin maailman lehdissä tarkasti. Tolstoin vaimo Sofia Andrejevna on sairaalloisen mustasukkainen miehensä ajankäytöstä, seuralaisista, testamentista. Hän ei myöskään koskaan ole ymmärtänyt tolstoilaisuutta, joka toi Tolstoin ympärille opetuslapsia ja jotka siten veivät suuren osan Tolstoin ajankäytöstä. Sofia Andrejevna järjestää kohtauksia, joita Tolstoi yrittää ymmärtää ristinä, jonka Jumala on hänelle asettanut. Lopulta ristiriita vaimon ja ympärillä elävän talonpoikien köyhyyden ja oman elämän hyvinvoinnin kanssa on niin suuri, että Tolstoi päättää lähtea Jasnaja Poljanasta. Hän kuolee matkalla Astapovon rautatieasemalla.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Jokuveli valvoo hiekkalaatikollakin

2009-06-09T13:53:00.004+03:00

Mika Mannermaa: Jokuveli (WSOYpro)

Isoveli valvoo. Tuohon George Orwellin Vuonna 1984 –kirjan tulevaisuudenkuvaan on jouduttu vasta vain eräässä talossa Espoossa. Muuten Suomen kansalaiset saavat vielä aika vapaasti puuhastella omia puuhiaan kenenkään suuremmin välittämättä. Jokuveli valvoo, tietää, eikä unohda. Näin ennustaa tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa kirjassaan Jokuveli – Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa. Hän on kehittänyt isonveljen sijaan termin jokuveli kuvaamaan tulevaisuuden yhteiskuntaa. Ideana on, että tulevaisuudessa ”läpinäkyvyys” kasvaa kaikessa. Uuden teknologian mahdollistamina kaikki valvovat kaikkia eli kansalaiset, vallanpitäjät ja yritykset kaikki elävät akvaariossa, jossa mikään ei pysy salassa. Mannermaa toivottaa tervetulleeksi tällaisen kehityksen ja vetää valvonnan rajan vessan oveen. Jokuveljeen liittyy olennaisesti myös se, ettei se unohda. Tulevaisuuden presidenttiehdokkaiden törttöilyt hiekkalaatikolla kaivetaan esiin. Lienee hyvä miettiä jo nyt mitä itsestään paljastaa verkossa, koska kaikki tallennetaan. Mannermaa lanseeraa myös muita provosoivia – osin toistensa kanssa ristiriitaisiakin – metaforia kuvaamaan tulevaisuutta. Instantismi. John Wayne –yhteiskunta. Woody Allen –yhteiskunta. Virtuaaliheimot. Varmaahan on vain se, että tulevaisuus on jotain ihan muuta.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Z tapaa miehen, rakastutaan

2009-06-09T13:44:00.003+03:00

Xiaolu Guo : Pieni punainen sanakirja rakastavaisille (Atena)

"Minä alien, muukalainen, niin kuin Hollywood elokuvassa Alien. Minä elää toisessa planeetassa, on hassu naama ja outo kieli." Nuori nainen tulee Kiinasta kielikouluun Lontooseen. Hänen vaikealta kuulostava nimensä lyhentyy Z-kirjaimeksi ja identiteetti on muutenkin kadoksissa. Sanakirjan avulla hän sitkeästi alkaa ottaa asioita haltuunsa. Jokainen kirjan luku on päiväkirjamerkintö, jonka otsikko on opittava sana. Z pohtii sanojen merkitystä kokemansa kautta. Z tutustuu ympäristöönsä uskaliaasti. Kulttuurierot hämmästyttävät jatkuvasti, erityisesti yksilöllisyyteen ja yhteisöllisyyteen, vapauteen ja rakkauteen liittyvät. Sillä tarina on myös se tavallinen: nainen tapaa miehen, rakastutaan. Yhteiselämä ei kuitenkaan ole helppoa. Mies tahtoo Z:n kokevan asioita myös itsenäisesti, niinpä Z lähtee rinkkoineen kiertomatkalle Eurooppaan, jossa maailma on taas aivan toisenlainen: "Täällä kaikki hautuu sakeana varhaisaamussa, ei niin kuin Englannissa. Englannin aurinko on valeaurinko, kirjallisuusaurinko." Englannin ohella Z oppii paljon elämästä ja itsestään. Opintovuoden jälkeen on päätösten aika. Suomentaja Ulla Lempiselle kirja on varmasti ollut mielenkiintoinen työ, sillä kirja kuvaa konkreettisesti Z:n kielitaitoa: alussa on paljon virheitä ja väärinkäsityksiä, mutta vähitellen ilmaisu käy yhä sujuvammaksi.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.

Lämmintä Waltaria

2009-06-09T13:40:00.004+03:00

Mika Waltari: Feliks Onnellinen (WSOY)

Feliks Onnellinen ilmestyi 50 vuotta sitten. Pienoisromaani on kertomus uskosta Jumalaan. Kirja kertoo pienen virkamiehen julistustyöstä. Feliks näkee tehtäväkseen viedä sanomaa Jumalan laupeudesta muille ihmisille. Hän ei iloitse tehtävästään vaan kokee sen ahdistavana pakkona. Feliks on sekä onnellinen että syvästi onneton. Hän on epileptikko ja elää vaatimattomasti, jopa surkeasti. Feliksistä tulee mielleyhtymiä Dostojevskin Idiootin ruhtinas Myskiniin. Työpäivän jälkeen Feliks lähtee kiertämään katuja. Surkea reppana tuomassa iloista sanomaa tylyille ja usein laitapuolen ihmisille synnyttää huvittavia tilanteita. Huumori on lämmintä, vaikka joskus surullista. Epämiellyttäviäkään ihmisiä ei pilkata, vaan heidän käyttäytymisensä syitä selitetään rakastavan ymmärtäväisesti. Kirja on lämpimästi kerrottu ahdistuneen ihmisen selviytymistarina.

Tarkista teoksen saatavuus kirjastossa.