Ratsia Pihtiputaalla

Pauli Kallio: Maalaispunkin päiväkirja (2009)

Suomen ainoa päätoiminen sarjakuvakäsikirjoittaja tekee tiliä oman punk-nuoruutensa kanssa. Nimensä mukaisesti teoksen pohjana ovat Pauli Kallion (s. 1960) päiväkirjamerkinnät 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Vuonna 1979 punkin tee-se-itse –kulttuuri kukoisti, kaikki punkit olivat veljiä ja siskoja keskenään ja Kallio ja moni muu eli kuuman punk-kesän.

Teos koostuu novellimaisista sarjakuvakatkelmista, muoto, jonka Kallio hallitsee. Sarjakuvan piirtäjänä on tällä kertaa Kyky Ahonen: kelvollista, sujuvaa ja toimivaa jälkeä. Katkelmien välissä on tekstiaukeamia, joilla Kallio sitoo sarjakuvan tapahtumat laajempaan kontekstiin ja muihin tapahtumiin, sekä henkilökohtaisiin että yleisiin.

Paitsi Kallion päiväkirjojen kuvitettuna versiona, Maalaispunkin päiväkirja toimii Ratsia-yhtyeen historiikkina. Pihtiputaalaisen punk-pioneerin vaiheet kerrotaan tarkemmin liiteosiossa, jossa esitellään Ratsian kokoonpanon vaiheet sekä tuotanto kappale kappaleelta. Bändin jäsenet ja muut asianosaiset muistelevat menneitä tätä kirjaa varten tehdyissä haastatteluissa. Ratsian laulajan Jyri Honkavaaran (1969-1997) vuonna 1982 Suuri Kurpitsa –lehdessä julkaistu haastattelu on mukana kaikuna menneisyydestä.

Maalaispunkin päiväkirja piirtää hyvän kuvan punkin räjäyttävästä energiasta. Kallion käsikirjoituksille tyypillisesti teoksessa on myös tummempia sävyjä: surua, haikeutta, ahdistusta sekä jälkiviisautta. Kuitenkin päällimmäiseksi tunteeksi jää vilpitön riemu ja ylpeys tuosta koetusta ajanjaksosta.

”Ilman punkkia olisin tuskin rohjennut ryhtyä kustantamaan ja käsikirjoittamaan sarjakuvia. Ilman punkkia olisin joku muu.”

Aapo 

Hae Maalaispunkin päiväkirja kirjastosta.

Suami on hyvä maa

Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus

He ovat täällä taas – pariskunta Eila ja Rampe sekä likka Hämeestä. Olinkin jo ehtinyt kateellisena seurata kirjaston internetsivun lainatuimpien kirjojen listaa, jonka etunenässä keikkuvat Sinikka Nopolan Risto Räppääjä –kirjat. Kateellisena, koska ne ovat lapsille.

Sinikan ja avustavan Tiina Nopolan yhteistyö on tuottanut aikuisten iloksi murteellisen kirjasarjan Eilasta, Rampesta ja niiden tyttärestä, likasta. Osuvaa, tarkkanäköistä, tamperelaisen elämäntyylin tuntevaa, hauskaa kuvausta tavallisen perheen kotoisista sattumuksista, sananvaihdosta ja elämänfilosofiasta. Saattaa olla, että hämäläiset sukujuureni myötävaikuttavat asiaan, mutta olen kokenut Eilan ja Rampen äärellä sen, mitä on nauraa täyteen ääneen kirjan sivuja käännellessä. Perhe oikein kokoontui kuulemaan. En ollut Jyväskylässä asuessani esimerkiksi muistanut, että Tampereella likka tosiaan tarkoittaa siskoa tai tytärtä, sen lisäksi, että se on myös tyttö. Esimerkiksi nuoruusajan ystäväni Tepan isosisko oli likka, meirän likka.

Kirjassa Eila, Rampe ja elämän tarkoitus on myös muulle Suomelle tarjolla juttuja, esimerkiksi kappaleessa ”Suami on hyvä maa”.

Eila:
Tiäksää, millä voi ehkästä alkavaa vanhuusiän depressioo?

Rampe:
E.

Eila:
Mää kävin kaupassa, ja mulle tuli vähä semmonen alakulonen olo, kummää ajattelin, kuinka tää elämä on kallista. Mansikkalitrakin makso neljä euroo. Se tekee vanhassa rahassa kakskytäneljä markkaa. Mutta sitte mulle tuli miäleen lause ”Suami on hyvä maa”. Mää toistelin sitä pualiääneen siinä kävellessäni ja mun miälialani parani heti.

Omia muistojaan kultaisesta nuoruudesta saa keski-ikäinen lukija kokea kappaleessa ”Mauno Kuusisto ja Mouhijärven meijeri”.

Eila: Olis mukava tietää ton Mauno Kuusiston keikkakalenteri. Mää oon kyä loppujen lopuks meri-ihminen. Järvet on semmosia lätäkköjä.

Rampe:
Mitä sää ny oikeen puhut?

Eila:
Ekkö sää oo koskaan kuullu sitä laulua ”Meri peilin lailla nyt säihkyy heijastustaan”? Mää haluaisin mennä sen Mauno Kuusiston keikalle.

Rampe:
Se on eläkkeellä. Ei se enää konsertoi.

Eila ja Rampe töksäyttelevät ja naljailevat toisilleen vanhan avioparin tavoin, mutta touhuavat pian yhdessä lähtöä Onnenmaa-nimiseen ostosparatiisiin tai likkaa tapaamaan. Pari saa vanhan tamperelaisen hyvälle tuulelle, toivottavasti myös muutkin.

Sinikka Nopolan lyhytproosaa Hämeen murteella:

Ei tehrä tästä ny numeroo
WSOY 2003

Se on myähästä ny
WSOY 2004

Kyä tässä jotain häikkää o
WSOY 2006

Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
WSOY 2009

Irmeli

Hae Nopolan murrekirjat kirjastosta

Sumua ja loskaa

Philippe Claudel: Harmaat sielut & Varjojen raportti

Philippe Claudelin kaksi suomennettua kirjaa (suom. Ville Keynäs) ovat aiheiltaan ankaria. On kyse oikeudesta, totuudesta ja moraalista, viattomat voivat joutua kärsimään. Kirjojen kieli on visuaalista ja kaunista, kirjoja lukee siitä nauttien, vaikka niissä on paljon julmuutta, hämärää, sumua, ja loskaa.

Harmaat sielut (suom. 2006) tapahtuu ensimmäisen maailmansodan aikaan Koillis-Ranskassa. Pieni tyttö surmataan. Tapauksen mukavuudenhaluiset tutkijat haluavat saada jutun pikaisesti pois alta. Pikkukaupungin poliisilla on epäilynsä asiasta, hän ei hyväksy hyvä veli -verkostoa, joka tuntuu vaikuttavan päätöksiin. Ohessa kerrotaan monen kaupunkilaisen tarina. Myös poliisin ja hänen perheensä tarina kiertyy esiin, katkerinta hetkeä myöten. Taustalla julman sodan liepeet pyyhkivät kaupunkia, sen rujous tuppautuu kiusallisena näkyviin.

Varjojen raportti (suom. 2009) olisi helppo sijoittaa samoille seuduille toisen maailmansodan aikaan, mutta kirjailija ei kerro aikaa eikä paikkaa osoittaakseen, että tätä on tapahtunut ennenkin ja tapahtuu yhä. Pikkukylän miehet murhaavat yksissä tuumin kylään sodan jälkeen tulleen vieraan. Eräs kyläläisistä saa tapahtuman jälkeen tarjouksen josta ei voi kieltäytyä: hänen on kirjoitettava raportti, joka peittelisi jutun unohduksiin. Kirjoittajaksi valikoituu mies, jonka kyläläiset olivat sodan aikana keskuudestaan ilmiantaneet miehittäjille. Kovien kokemusten jälkeen mies oli vastoin odotuksia palannut pahamaineiselta leiriltä. Raportti valmistuu, mutta mies kirjoittaa salaa myös kylästä, itsestään ja rakkaistaan. Siitä, miten joudutaan ulkopuoliseksi, miten syrjään sulkeminen tiivistyy. Ja miten vieras, joka näyttää ihmisille heidän oman raadollisuutensa, on pakko poistaa päiviltä.

Philippe Claudel on paitsi kirjallisuudentutkija ja kirjailija, myös elokuvaohjaaja. Hänen elokuvansa Olen aina rakastanut sinua on myös hankittu kirjastoon. Se kertoo naisesta, joka opettelee elämään vankilasta vapautumisen jälkeen.

Heli

Hae Claudelit kirjastosta.